#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikoKuvituskuva #kainuusekakainuusvika-juttuunjen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin.  Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli.  Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Tonttuna Suomen suvessa – Kyyhkynen 3/2014

Teologi löysi itsensä kertomasta satuja lapsille.

Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Linnanmäen Joulumaa on ilmainen. Kierros alkaa huoneesta, jossa on Suomen talvelle tyypillisiä asioita, kuten keinolunta, puumökkejä ja revontulia. Siellä tonttu kertoo joulun taiasta ja koputtaa seuraavalle ovelle, jos vaikka pukki olisi paikalla. Ja siellähän hän on. Pukin syliin voi istahtaa ja ottaa yhteisen valokuvan. Mutta mitä joulupukki tekee Linnanmäellä keskellä kesää?

Anna HjerpLinnanmäen joulumaassa työskentelevillä tontuilla kertomuksen runko on yhteinen, mutta myös luovuudelle jätetään tilaa. Tärkeää on se, etteivät tarinat mene ristiin toisten tonttujen kertomusten kanssa. Joulupukilla on tietenkin kesäloma ja hän haluaa nähdä lapsia. Mikäs sen parempi paikka lasten tapaamiseen kuin Linnanmäki. Korvatunturilta kesälomaansa viettävä pukki on osa suomalaisen joulupukin brändäystä.

Anna Hjerp näki netti-ilmoituksen, jossa haettiin kesätonttua Santa Claus Finlandin riveihin ja päätti hakea. Hakemuksen lähetystä seurasi haastattelurumba, joka vastasi opettajalinjalle pyrkivien teologien taivalta: puhelinhaastattelu, ryhmähaastattelu ja lopulta vielä yksilöhaastattelu. Tämän jälkeen Anna työllistyi huhtikuun loppupuolella Linnanmäellä ensimmäistä kesää avatun joulumaan tontuksi. Annan mukaan erityisesti ryhmähaastattelu oli erityisen positiivinen kokemus. Tontut viettävät koko kesän tiivisti yhdessä ja jo haastattelussa sai tuntumaan siihen, mikä porukka sopisi hyvin yhteen. Työtä tehdään kolmessa vuorossa ja yksi tontun vetämä kierros kestää noin kymmenen minuuttia. Ensin kerrotaan hieman yleisesti joulusta ja lopuksi päästään tapaamaan joulupukkia. Joulumaan yhteydessä on puoti, jonka tuotoista osa menee hyväntekeväisyyteen.

Annan mielestä parasta kesäisessä tonttuilussa on sen tarjoama luovuus. Jokainen päivä ja kierros ovat erilaisia ja mielikuvitus omaan tonttuidentiteettiin liittyen saa juosta vapaana. Töissä Anna on 161-vuotias, suhteellisen nuori tonttu nimeltään Hehku. Nimensä Hehku on saanut siitä, että aina kun tämä saa todella hyvän idean, tontun lakin kulkunen alkaa hehkua. Mielikuvituksesta on tontun työssä paljon hyötyä. Joskus joulupukkia joutuu odottelemaan toisen ryhmän vuoksi ja silloin tontun tehtävänä on keksiä tikusta asiaa. Lisäksi lapset kyselevät paljon, kuten Oletteko te syntyneet tähdistä? ja Miten pääsee tontuksi?

Mitä teologiaan tulee, kulttuurihistorian tuntemisesta on ollut joulumaassa hyötyä. Useat kierroksella käytetyt tarinat pohjautuvat suomalaiseen kansanuskoon. Ja mikä yhdistääkään niin tiivisti erilaisia kulttuuritaustoja kuin joulu? Suomalaisten lisäksi joulumaahan on eksynyt vieraita useista eri maista. Joulumaa ei toimi minkään uskonnon edustajana ja teologina Anna uskoo olevansa erityisen tarkkasilmäinen mitä tulee muiden kulttuuritaustojen huomioon ottamiseen.

Kesätonttuilussa parasta on tarjota lapsille elämys. Annan mukaan on hienoa katsella, kun silmät oikein loistavat innosta. Silloin ei ole niin mukavaa, kun lasta selkeästi pelottaa tai jos lapsi alkaa itkeä. Tonttuilu vaatii jokaisen ryhmän ja erilaisten lasten kohdalla pelisilmää siitä, miten joulupukkia lähestytään. Palatessaan teologiseen, Anna tuo mukanaan työssä kehittyneet vuorovaikutus- ja esiintymistaidot. Enkä usko että yleinen satuilu akateemisessa maailmassa ainakaan opintoja viivyttää.

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Voisitko pitää jonkun aamusaarnan?

Joskus käy niinkin, että teologian opiskelijat eivät työllisty kesäteologeiksi. Kyyhkynen tapasi heistä kolme. Aloittakaamme vaikka teologian ylioppilaasta, joka vietti kesänsä Keravalla, lasipullojen parissa.

Antti Pollari korkkaa Karhun lasipullon kuin vanha tekijä ja istuu seuraani kesäiselle terassille. Hän on tulossa töistä Sinebrychoffin tehtaalta Keravalta, tarkemmin tehtaan täyttöosastolta, vielä tarkemmin lasipullolinjalta. Siellä tehdään vain yhtä vuoroa, Suomen kansa on siirtynyt tölkkiaikaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Pollarin vahtimien linjojen kautta olut kulkisi. Yksi laite puskee tunnissa ulos noin 40 000 pulloa. Se on paljon. Tölkkipuolella töitä tehdään parhaimmillaan kolmessa vuorossa ja koneet puskevat ulos 70 000 tölkkiä. Voi turvallisesti todeta, että kuluttajien oluen tarve tyydytetty ainakin joksikin aikaa.

Onko olut jo alkanut kyllästyttää?

Antti PollariEi kun ei sitä töissä saa juoda. Lisäksi Antti muistuttaa, ettei Sinebrychoffilla pulloteta ainoastaan olutta. Karhun, Koffin ja monen muun Keravalla valmistuvan oluen sekä Sinebrychoffin maahantuomien oluiden (mm. Guinness) lisäksi rekkoihin lastataan muun muassa myös Sommersbytä, Crowmoorea, Coca-Colaa, Fantaa ja Bonaquaa. Tehtaan varasto on noin kahden yliopiston päärakennuksen kokoinen. Myös lasipullolinjalla pullotettava tuote vaihtelee. Antin hommana on vahtia pullojen kulkua ja laitteiden toimintaa. Hän tulee aamulla töihin, napsauttaa koneet päälle ja katsoo että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Antti Pollari ajoi junalla Keravalle ensimmäisen kerran jo vapun jälkeisenä maanantaina. Perehdytyksessä pidettiin pieni esittelykierros, kuka oli ja mitä opiskeli: Kemiaa, kemiaa, prosessointi kemiaa, teologiaa, kemiaa. Tauolla teologilta kysyttiin tuleeko susta pappi, mitä mieltä oot homoliitoista ja, että voisitko pitää jonkin aamusaarnan. Antti uskoo tämän jälkeen murtaneensa joitain teologeihin liitettyjä ennakkoluuloja. Etenkin niitä, jotka tuntuivat perustuvan siihen, miten teologiaa oli opiskeltu 1800-luvulla.

Tehdastyö on kasvattava kokemus. Siinä kettumaista on oikeastaan vain aikainen aamuherätys. Parasta on Antin mukaan ollut tutustuminen sellaisiin ihmisiin, joihin ei välttämättä törmäisi muuten. Vaikka työ on tavallaan yksinäisempää kuin kesäteologina koheesion keskellä, taukohuoneessa vaihtuvat mielipiteet tiuhaan ja vissyvesi kuluu. Akateemisia perinteitä voisi levittää suviuunojen (=kesätyöntekijöiden) keskuuteen vaikka vissysitsien merkeissä. Lisäksi pieni insinööri Antin sisällä on herännyt. On kiehtovaa miten sellaiset määrät olutta ja muita virvokkeita päätyvät kuluttajille.

Kun Antti kesän loputtua lähtee Sinebrychoffilta, hän myös tietää enemmän suomalaisesta juomakulttuurista:

”Katsellessani ihmisten lomakuvia, kiinnittyy huomioni usein käsissä oleviin juomiin. Usein tulee sellainen olo, että jotenkin on ollut ihmisten kesässä aktiivinen osapuoli. Se tuntuu mukavalta.”

teksti: Ella Luoma
k
uva: Samuli Suonpää

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat: