Markku DeVitsi Epsanjassa

Takapenkin huutaja johdattaa lukijansa erään vouhottajan kesälomareissulle Magalufiin.

”Hei Manuel, totanoinniin, kolme tuappii ja jalluu!” mies öykkäsi armylippiksensä alta. Useampi illan aikana nautittu alkoholiannos kuului jo tämän puheenmuodostuksessa ja vaikeutti selvästi mallorcalaisen baarimikon työtä. Tilaaminen suomeksi ei sekään varsinaisesti kohentanut tilannetta.

Mies kulahtaneessa lippalakissaan oli jättänyt epäsiistin sänkensä ajamatta niin pitkään kuin jaksoi muistaa. Eilen hän ei ainakaan ajanut eikä toissapäivänä, hän tiesi.

Tuo baaritiskillä tähtäilevä pikkumies ei ollut lomalla yksin. Kalpea nainen ja pilottitakkinen mies olivat hänen ryyppyseuranaan, samoin kuin muinakin iltoina aina saapumisestaan saakka. Aivan kuin nämä olisivat pellosta tulleet, baarimikko mietti.
Varsinaisesta pellosta ei heidän kohdallaan voinut puhua, mutta avoimesta paikasta kuitenkin. Metsäläinen erähenki oli kummunnut muun muassa näiden kolmen asuttamasta teltasta Helsingin ytimessä. Vouhotus oli asuttanut paikkaa, jonne sitä ei oltu haluttu.

Markku DeVitsin – tämän härmänhollantilaisen eräjorman – mölinää ja möykkäystä oli kuitenkin varjostanut poliisin harjoittama sabotaasi. Hänelle oli selvää, että poliisi oli hakkeroinut ja jumiuttanut hänen puhelintaan. Oli selvää, että suvakit ja ääriliberaalit katkoivat heiltä sähköt poliisivoimien vahvalla käsivarrella.

Mädätys, rappio ja korruptio olivat tehneet tehtävänsä, hän tiesi. Poliisi vaan ei halunnut tunnistaa ja tunnustaa tilannetta.

Varsinaisesti Markku metsäläisineen oli hoomoilasena siitä, että Euroopan unionissa Suomi jakoi muiden jäsenmaiden kanssa vastuun turvapaikanhakijoista. ”Suomi, totanoinniin, ensin ja eroon EU:sta, niin Venäjä-suhteetki paranee!” hän tapasi öyhätä.

Se tiedettiin myös itänaapurissa, jossa Markku oli tuttu kasvo. Muun muassa Itä-Ukrainassa häntä ei meinannut enää erottaa aiemmin tulleista vihreistä miehistä.
Magalufilaiseen baariin astui sisään kaksi poliisia virka-asuissa. Baarimikko oli soittanut heidät työpaikalleen auttamaan mutkikkaan tilanteen ratkaisemisessa. ”Turistit taas sikailemassa,” he arvioivat tilanteen kulun.

Markun suomeksi esittämä viinanhuuruinen tilaus oli pysähtynyt kielimuuriin. Baarimikon ymmärtämättömyydestä harmistuneena hän oli käskenyt miespuolista kumppaniaan poistamaan tämän työpisteeltään ja kaatamaan seurueelle juomaa. Tämän seurauksena järjestyksenvalvojat olivat ottaneet humalaiset suomalaiset kiinni.

Poliisit laittoivat ryyppyremmin rautoihin ja taluttivat nämä poliisiauton takatilaan. ”Kiitos teille vaivannäöstä!”, baarimikko sanoi poliiseille näiden lähtiessä. ”Englantilaisten ja suomalaisten kanssa käy aina näin.” ”Tuttuahan se on niin”, toinen poliiseista tokaisi. ”Hätäkeskus kuormittuu täällä enemmän turistien kuin paikallisten tarpeista. Mutta eipä avuntarvitsijaa voi valita – kaikkia pitää auttaa, olipa kyseessä kuka tahansa.”

Poliisit ajoivat pois tapahtumapaikalta suomalaiset mukanaan. Samanaikaisesti Markku katsoi puhelintaan ja nähdessään sen rikkinäisen näytön oli varma siitä, että kyse oli mallorcalaispoliisin sabotaasista.

Ketä kiinnostaa jotkut kuntavaalit?

Takapenkin huutaja pohtii, onko kyynisenharmaa vaalikevään uusi musta

Äänestäjä, käytä ääntäsi! Äänestämällä voit vaikuttaa! Kun ääni uurnaan kilahtaa, niin edustaja valtuustoon vilahtaa! Kunnallishallinnon poliitikot edistävät lähiseutusi asiaa ja tekevät siitä paremman paikan elää!

Nyt rakas Huutajanne on optimisti, ehkä jopa idealisti. Kansanedustajien, meppien ja kunnallispoliitikkojen touhuilua lienee sittenkin varmempaa seurata kyynikon linssein.

Tällaiset lasit ovat Äänestäjälle kuin kiikarit: politiikkaa on mahdollista seurata riittävän etäältä. Kun ei mene liian lähelle liekkiä, ei tule itsekään vedätetyksi pettymysten rovioon.

Äänestäjä on kuullut, kuulee ja tulee kuulemaan vaalipuheita ja -lupauksia. Useimmiten lupaukset pitää ymmärtää lainausmerkeissä, hän arvioi. Ennen vaaleja suolletaan ”lupauksia”, selkosuomeksi kusetuspuhetta, joka ensin lämmittää, mutta vaalien jälkeen jäätää.

Lapsiperheet, eläkeläiset, opiskelijat, työttömät! Köyhien oloja on parannettava, eriarvoistuminen lopetettava! Toisin kuin hallituspuolueet, me oppositiossa kuulemme hätähuudon! Toisin kuin nykyinen oppositio, me nykyisessä hallituksessa vastustimme leikkauksia viime vaalikauden oppositiossa!

Äänestäjä tuntee kuvion. Tämän päivän oppositio on huomisen hallitus, tämän päivän ”lupaus” huomisen kusiset lenkkarit. Äänestäjästä tuntuu, että ”lupaus” tosiaan ansaitsee ironiset poltinmerkkinsä.

Pyöröovet puskevat päättäjiä yksityiselle sektorille kevätviiman voimalla. ”Lupausten” unohtamisen jälkeen aletaan pedata parempia pelipaikkoja itselle ja kavereille. Vauhditetaan päätöksiä, jotka ovat eduksi tulevassa elämässä – jollei iankaikkisuudessa niin ainakin bisneksessä.

Milloin tämä on tähän mennyt, Äänestäjä kysyy. Milloin poliitikot jättivät kansan ja alkoivat edustaa itseään ja lääkärifirmoja? Miksi meillä on vallassa valehtelijoiden klubi?

Äänestäjän kyynisyyskäyrä johdattaa kysymään, mitä mieltä on äänestää. Ketä oikeesti kiinnostaa jotkut kuntavaalit?

Sitten Äänestäjä pohtii, että ehkä kyynisyys ei silti ole uusi musta. Oikeammin se on aina taustalla oleva harmaa, yksi sen sävyistä. Mieltymyksessä kyynisenharmaaseen saattaa piillä pelko Äänestäjän sitomisesta, piiskaamisesta ja kurittamisesta. Se on kilpi, joka suojelee pessimististä kantajaansa pettymykseltä.

Mutta kyynisenharmaa ei ole niinkään väri kuin sävy. Äänestäjän mielessä siihen kytkeytyy mahdollisuus muutokseen. Kaiken ei tarvitse olla vedätystä, ihmisen sanaan pitää voida myös luottaa!

Ja luottamukseenhan edustuksellinen demokratia ensi kädessä perustuu. Kuntavaaleissa valitaan edustajat kunnan tai kaupungin luottamustehtäviin. Kun Äänestäjä osoittaa valtuutetulle luottamusta, lasi on täytetty puolilleen. Edustajan tehtävä on täyttää malja loppuun luvatulla sisällöllä.

Luottamus maljan täyttymiseen ylläpitää toivoa kansanvallan elinvoimasta ja uskottavuudesta. Käyttämällä ääntään Äänestäjä asettaa toivonsa sen varaan, että edustuksellinen demokratia eläisi eikä joutuisi tyrannian julkisivuksi.

Äänestäessään Äänestäjä ei suostu antamaan piiskaamisen pelolle valtaa. Kyyninen käsitys voi olla hänelle osa totuutta, mutta vain osa. Kyynisenharmaa ei ole toivottomuuden värinen.

Nyt on totuuden aika, sanoisi kepu-ukko-Paavo. Nyt on aika tehdä ”lupauksista” taas lupauksia. Nyt on aika näyttää, etteivät poliittiset puheet ole vain vettyvän demokratian paperitiikereitä. Nyt on osoitettava, ettei kyynisenharmaa ole uusi musta.

Donald Trumpin joulu

Takapenkin huutelija vol. 2

 

Takapenkin huutaja toivottaa rauhallista joulua ja rattoisaa uutta vuotta 2017 jouluisen kertomuksen muodossa.

 

Oli jouluaatto. Herra Donald J. Trump käveleskeli tyytyväisenä tulevassa työhuoneessaan Valkoisessa talossa. Hän oli tavoiltaan perinteinen, kansallismielinen mies, joka ei juuri pitänyt vierasmaalaisista eikä varsinkaan laittomista siirtolaisista. Heitä varten oli suunnitteilla jopa muuri Meksikon vastaiselle rajalle.

Niin sanottu ”ilmastonmuutos” aiheutti myös Trumpissa ärtymystä. Hänen mielestään kyse oli myytistä, ja siitä johtuen hän oli päättänyt jättää sovitut päästörajoitukset niille sijoilleen. Lisäksi Yhdysvaltain tuleva presidentti oli vastikään ystävystynyt Venäjän presidentin kanssa, mikä sekin hämmensi maailmaa.

 

Itsetyytyväisyys uuvutti Trumpin siinä määrin, että hän pian nukahti. Hetken torkuttuaan hän havahtui ja näki edessään ex-presidentti George W. Bushin. Toisin kuin hänen presidenttikaudellaan Bushin olemus vaikutti nyt varsin läpinäkyvältä – ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen henkiolento.

Henki-Bush vei Trumpin katsomaan Diilin kuvauksia, joissa silloinen Trump harjoitteli kuuluisaa ”You’re fired!” -repliikkiään. ”Noin sanon presidenttinäkin kaikille vastaanpanijoille!”, Trump huudahti. Henki-Bush kuitenkin totesi hänelle, että Yhdysvaltain presidentin on oltava avoin myös eriäville mielipiteille.

 

Yhtäkkiä Trump huomasi muutoksen kanssakulkijassaan. ”Moi, Dee! Kuis panee?” tämä kysyi kuulostaen aivan presidentti Obamalta. Trump oli tavannut hänet jokin aika sitten Pennsylvania Avenuella ja hahmotti vielä varsin hyvin, miltä virassa oleva presidentti näytti ja kuulosti.

Obama näytti Trumpille Youtubesta videon nykyisen presidentin arjesta. Ensin tuli pätkä Syyrian rauhanneuvotteluita, ja sitä seurasi Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaminen. Video päättyi Obamacare-uudistuksen kongressikäsittelyyn ja Obaman puheeseen koskien Itä-Ukrainaa ja Krimin miehitystä.

Trump tunnusti presidentti Obaman olevan ”ihan rento äijä” muttei nähnyt syytä sille, miksi hänenkin pitäisi olla. Ilmastonmuutoshan oli pelkkä iso kusetus, Obamacare silkkaa kommunismia ja Putin ihailtavan miehekäs. ”Mitä hävittävää minulla on?” hän sanoi itsevarmasti.

 

Pian Trump huomasi edessään käyttövalmiit virtuaalilasit. Pohtimatta – tapansa mukaisesti – sen kummemmin niiden tarkoitusta hän asetti ne päähänsä. Ja hän näki valkoista. Keskellä valkoisuutta oli Morgan Freeman, joka käveli rauhallisesti häntä kohti hyräillen matalalla äänellään. ”Sinustako sitten tulee presidentti tulevaisuudessa?” Trump kysyi. ”En osaa sanoa”, Freeman vastasi matalalla äänellään. ”Sinun päässäsihän me ollaan. You’re the boss, man!”

Freeman kertoi, että tulevaisuudessa ilmastonmuutos tekisi monet Yhdysvaltain asuinalueet elinkelvottomiksi. Ennen sitä vallanvaihdos maassa aiheuttaisi joukkomuuton Kanadaan, jossa sittemmin päätettäisiin rakentaa muuri Yhdysvaltain vastaiselle rajalle. ”Vaahtera vahvaksi” olisi heidän iskulauseensa.

Pohjois-Amerikkaa lukuun ottamatta muu maailma liitettäisiin Venäjän imperiumin etupiiriin. Ensimmäisenä etupiiriin liittyisi Kuuba, jonka diplomaattisuhteiden palauttamisen Trump oli aiemmin päättänyt lopettaa.Freeman näytti Trumpille vielä venäläistä postikorttia, jossa Trump ja presidentti Putin ratsastivat kohti auringonlaskua yhteisessä hääkuvassaan. Kyse ei ollut mistään nettivitsistä vaan totisesta todesta, johon oli päädytty Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden lämmettyä täyteen hehkuunsa. Hallitsijasuvut oli yhdistetty perinteisesti avioliitolla, mutta modernin sukupuolineutraalilla tavalla.

Hämmentynyt Trump heräsi uuden työhuoneensa nojatuolista. Jouluaatto oli jo vaihtunut joulupäiväksi, niin pitkään hän oli torkkunut. ”Olipa surkea käsikirjoitus!” Trump totesi haukotellen. Hakiessaan parempaa asentoa tuolissaan hän tunsi povitaskussaan kirjekuoren, jonka sisältö tuntui aivan postikortilta. ”You’re fired!” Trump tuhahti välinpitämättömästi ja heitti kuoren roskiin.

Sikailu haisee

Kuva: Amanda Kaura

 

Takapenkin huutaja

Yhteiskunnassa yleistyvä sikailu kyllästyttää.

Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.

Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.

Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.

Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella

hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.

Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.

Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät

mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.

 

 

 

Jäähyväiset kiireille

Takapenkin Huutaja

Takapenkin huutelija vol. 2

Jälleen on tullut Takapenkin Huutajan aika heilauttaa sanaista säiläänsä! Äänestäänhän aidon Huutajan tunnistaa, eikä sen jaloa kaikua sovi kenenkään ajan hermolla elävän sivuuttaa.

Siirtykäämme seuraavaksi toisten tosiasioiden äärelle! Arvoisa Huutajanne jatkaa hyväksi koettua Paasikiven linjaa siinä, että tosiasioissa piilee alku viisaudelle. Tänään tunnustamamme tosiasia on, että ihmiset ahnehtivat itselleen nykypäivänä liikaa työtä.

Mässäily saa alkunsa jo yhteiskunnan entisessä sikari- eli nykyisessä Panama-portaassa. Merkittävien konsernien ja suuryhtiöiden hallitusvastuu on pienen porukan piirileikki. Poliitikot edustavat sekä eduskunnassa että paikallisvaltuustossa, ja tietysti mukavia pikku luottamustehtäviä on muuallakin.

Viihteilijä Roope Salmisenkin ammattinimike lienee nykyään jo tasoa räppärijuontajaimprovisoijakoomikkoviiksimiessiepinsieppari. Eräs toinen (ex-)juontaja taas näyttää tyhjänpuhumisen ja kamerankäsittelyn lisäksi taitavan myös totuuden innovoimisen. Aikamoista, eikös?

Armahin Huutajanne haluaa tässä yhteydessä muistuttaa niin sanotusta yleistyttämisvimmasta. Jutun juju on, että jos joku voi, niin kyllä muutkin pygee. ”Jos mä pystyn siihen, niin kyllä säkin pystyt!” Eli jos joku haluaa elää ja hengittää työnteon kautta, niin kyllähän muidenkin silloin pitää.

Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä mitenkään puolustella velttoilua tai ylenmääräistä joutenoloa. Yhteiskuntajärjestelmämme pyörii kelpo kansalaistemme työpanoksen varassa; mielekkään työskentelykulttuurin ylläpitäminen on ainoa tapa kohdata aina epävalmis maailma. Avainsana on ”mielekäs” – sen ydin piilee siinä, että kykenemme erottamaan ihmisen koneesta.

Toisin kuin kone, ihminen on sosiaalinen olento, joka hahmottaa maailmaa psyykensä ja fysiikkansa avaamasta perspektiivistä käsin. Toisin kuin koneen, ei ihmisen elämän tarkoitusta voi rajata vaikkapa tietyn prosessin suorittamiseen. Toisin kuin koneella, ihmisellä on inhimilliset tarpeet.

Takapenkin Huutaja kehottaa kunniakkaita lukijoitaan kääntämään tässä Sote- ja Nato-pyörittelyn sävyttämässä ajassa katseensa downshiftaukseen eli leppoistamiseen. Konservatiiveille kerrottakoon lyhyesti Wikipediaan tarrautuen, että kyse on elämänasenteesta, ”jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Kivalta kuulostaa, vai mitä?

Miltäpä siis kuulostaisi esimerkiksi kunnon siesta yhtenä arjen harmaista sävyistä? Lounas, lepo, ehkä jopa pienet torkut? Voisiko työote jopa tehostua, kun ruoansulatukseen tarvittava veri tekisi ensin työnsä loppuun ja tämän jälkeen kiitäisi aivoihin ja lihaksistoon? Moni olisi varmasti valmis ainakin kokeilemaan.

Mitäs sitten tuumaatte siitä, arvoisat lukijani, että yhä useammalle riittäisi töitä? Mitä jos jokainen jättäisi tämän nykyajan kuolemansynnin, työmässäilyn, taakseen ja malttaisi olla tekemättä itse kolmen tai neljän ihmisen töitä? Malttaisitko sinä tehdä niin?

Mutta eihän downshiftaaminenkaan ongelmatonta ole! Muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ex-johtaja Matti Apunen on pitänyt leppoistamista itsekkäänä. Ilmassa leijuu näet uhka Suomesta uutena banaanivaltiona, jossa rommi virtaa ja velttous vallitsee.

Huutajan päätöspuheenvuorona todettakoon, ettei tämäkään radikalismiin ratkea! Totta kai töitä on tehtävä, koska muuttuva maailma sitä vaatii. Mutta kohtuudella, hyvät ystävät, kohtuudella! Ei tehdä kaikkea yksin, vaan jaetaan sitä vastuuta ja tehdään jatkossa enemmän yhdessä.

 

 

Opiskelijat, pysykää köyhinä!

Kyyhkysen uusi pakinoitsija, Takapenkin huutaja, ottaa kantaa luentosalin perältä ajankohtaisiin asioihin.

Kuva: Amanda Kaura

Kuva: Amanda Kaura

Kyllä, minä se olen! Siis se kaveri, joka vaikuttaa massaluennolla salin takarivillä ja tekee enimmäkseen omiaan. Se, jonka kuulo on vähintäänkin valikoiva mutta joka siitä huolimatta ottaa ennakkoluulottomasti kantaa puolitotuuksiin ja totuuden puolikkaisiin. Ja nyt minut on päästetty heittämään juttua teillekin! Ihanaa!

Alun perin jalo aikomukseni oli kommentoida tällä palstalla lyhyesti muutamaa kivaa pikkujuttua. Miesten paremmuus urheilussa, Jukka Puotilan työhulluus ja persunuorten toilailut jo odottivat pääsyään Kyyhkysen siiville. Mutta ei, yksi on ylitse – tai alitse – muiden. Rakas hallituksemme hyvinvointileikkureineen tunkee nykyisin kaikkialle, nyt myös Takapenkin huutajan rivistöön.

Keskustelu opintotuen leikkaamisesta alkaa olla jo kevätpäivän tasaustakin varmempi kevään merkki. Helsingin Sanomien (HS 28.2.2016) mukaan maamme perusporvarijohto on nyt keksinyt lohkaista opiskelijoiden toimeentulosta 70 miljoonaa euroa vuoteen 2019 mennessä ja pidemmällä jatkumolla vielä 80 miljoonaa päälle. Tämä tarkoittaisi neljäsosan huononnusta nykytilanteeseen verrattuna.

Takapenkin huutaja on hämmentynyt tämän päivän valtapoliittisesta tavasta nähdä korkeakouluopinnot itsekkäänä sijoituksena omaan tulevaisuuteen. Esimerkiksi laajempia markkinavapauksia ajavan Libera-ajatushautomon tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen pitää opintotukea tulonsiirtona ”veronmaksajilta tulevaisuuden hyväosaisille”. Pursiaisen silmiin nykyinen tutkintomalli näyttäytyy ensitilassa taloudellisena investointina, jonka tuotto on melkein varmempi kuin Suomen sähköverkot First State Investmentsille.

Ei näin, Heikki. Ei näin. Ei tämä erottelu niin kyynistä ole, että puhuttaisiin pelkästään yhteiskunnan tai pelkästään yksilön eduista. Eivät ihmiset ajattele vain itseään. Ei suomalainen yhteiskunta pyöri pelkkien lääkäreiden, lakimiesten tai muiden todella hyvätuloisten varassa. Ei tänään eikä tulevaisuudessa.

Kyllä kouluttautunut väestö on myös yhteiskunnalle tuohta talletuslokeroon. Kyllä Suomessa tarvitaan myös lastentarhanopettajia, kirjasto- ja museoihmisiä sekä antropologeja. Kyllä suomalainen yhteiskunta pyörii tasapuolisen kouluttautumismahdollisuuden ja monenlaisten ammattiryhmien varassa. Myös tänään niin kuin tulevaisuudessa.

Arvoisa Huutajanne on erityisen huolestunut syvenevästä eriarvoistumisesta. Paitsi että opintotukea ollaan ajamassa lainapainotteisempaan suuntaan, on uhkana myös lukukausimaksujen yleistyminen suomalaisissa korkeakouluissa. Lukukausimaksujen laaja käyttöönotto on kuitenkin epärehellinen ja epäoikeudenmukainen toimenpide, mikäli sillä tähdätään vain hupenevan kassavarannon tilkitsemiseen. Tuskin sen kummempaa on SSS-miesten Suomessa lupa odottaa.

Opintotuen jatkuvaa leikkaamista on perusteltu muun muassa sillä, että se ikään kuin ajaa opiskelijoita rivakampaan valmistumiseen. Kuningasajatuksen logiikkahan nojaa siihen, että korkeakouluissa valuskeleva, opiskelijoiksi kutsuttava pullamössö näin kyllästyy luksuksettomaan elämänmenoonsa ja hankkiutuu itsekkään kulutushimonsa ajamana työelämään paremman elintason perässä. Ajatellaan, että opiskelijat himmailevat tahallaan; tulevat opintotuella toimeen jo sen verran hyvin, etteivät jaksa työelämään oikein edes vaivautua.

Oikeasti nyt ei kuitenkaan puhuta mistään yltäkylläisyydestä. Ei ole kyse laiskanpulskeasta retostelusta, velttoudesta tai loiselämästä duunarin kustannuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla moni Huutajan kollega on siinä tilanteessa, että melkein kaikki Kelasta irronnut tuki menee vuokranmaksuun. Käytännössä opiskelijaelämää päädytään sitten rahoittamaan joko velkarahalla tai sivutyöstä saatavalla tulolla. Toisin sanoen omillaan oleva opiskelija päätyy joko kahden työn tekijäksi tai yhteistyöhön sellaisen veljen kanssa, joka ennen pitkää muuttuu veljenpojaksi.

Takapenkin huutaja uskoo päässeensä opintotukikeskustelun esoteerisen zeitgeistin pulssille. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, ei viesti ole tämän vaikeampi: opiskelija pysyköön köyhänä, kunnes päätoiminen palkkatyö hänet armahtaa! Niin ovat tytötkin tyttöjä ja pojat poikia, miesten euro isompi kuin naisten. Talkoohuuto kajahtaa – kenen velvollisuus on vastata siihen?

Teksti: Ville Nordlund