Rakas gradupäiväkirja 4 – Kyyhkynen 4/2014

IMG_1262Helsingin yliopisto myöntää vuosittain Gradut valmiiksi – stipendejä sellaisille opiskelijoille, jotka tarvitsevat enemmän tai vähemmän ulkopuolista rohkaisua sinänsä järkevältä vaikuttavan gradunsa loppuun saattamiseksi. Viikoksi tai kahdeksi jollekin Helsingin yliopiston tutkimusasemalle ilmaisen majoituksen ja ruokailun turvin nauttimaan optimaalisesta kirjoitusympäristöstä. Olin tänä vuonna yksi näistä onnekkaista stipendin saaneista. Toiveeni mukaisesti sijoituspaikaksi valikoitui Värriön tutkimusasema Savukoskella Itä-Lapin erämaassa ja 1090 kilometrin päässä Helsingistä. Nimi yksinkertaisesti kuulosti kaikista vaihtoehdoista hauskimmalta. Lisäksi, mitä syrjäisempi paikka, sitä todennäköisemmin välttyisin kaikenlaisilta häiriötekijöiltä. Hämmästyksekseni sain kuulla, että kukaan muu stipendin saaneista ei ollut toivonut kohteekseen kerrassaan hauskalta kuulostavaa Värriötä.  Tutkimusasemalle soitetun puhelun jälkeen en enää juurikaan ihmetellyt miksi:

 

Maija: Kuinka paljon tutkijoita ja graduntekijöitä mahtaa olla paikalla silloin, kun itse olen siellä?

Tutkimusaseman työntekijä: Ei täällä ole ketään muita, olet yksin. Harvoin on ruuhkaa muutenkaan.

M: Vai niin… Kai jotain henkilökuntaa täytyy silti olla paikalla?

T: No emäntä on. Hän tekee sinulle ruuat. Emännän lisäksi hänen aviomiehensä ja koiransa ovat paikalla. Koiraa ei saa silittää.

M: Selvä. Mitenkäs nuo majoitustilat?

T: Saat oman huoneen, kun ei täällä ketään muita ole. Sitten sinulla on ulkovessa.

M: Anteeksi, nyt taitaa puhelu pätkiä.. ulko… mikä?

T: Juu, ulkohuussi siis löytyy.

M: …

T: Mihinkäs aihepiiriin liittyen teet gradua?

M: Tutkin uusateismia.

T: Jahas. Itse vierailen loppuviikosta asemalla, ja meillä saattaa sitten olla keskusteltavaa. Olen nimittäin uskovainen kristitty.

M: Se sopii. Selvennän kuitenkin, että vaikka tutkin ateismia, niin se ei toki tarkoita, että välttämättä määrittelisin itseni ateistiksi.

T: Jaa, että yrität sitten tutkia ihan objektiivisesti vai?

M: Kyllä, juuri näin.

T: Jaa…

M: Oliskohan jotain muuta, mitä mun pitäis tietää?

T: Lähtiessäsi voit patikoida 8 kilometriä luonnonpuiston läpi tien varteen. Postiauto ottaa sut sitten kyytiin ja vie Savukoskelle.

M: Ka ka kahdeksan? Hmm… no mutta kiitoksia tiedoista ja oikein mukavaa viikonloppua sinne Lappiin.

T: Kiitos. Hei hei.

 

Kerrassaan hämmentävästä puhelukeskustelusta huolimatta tai toisaalta juuri sen vuoksi pakkasin rinkkani päättäväisesti täyteen gradukirjoja ja villasukkia ja suuntasin loppusyksyisenä perjantai-iltana kohti pohjoista. GPS näytti matka-ajaksi vaatimattomat 14 tuntia. Oma sisäinen GPS:ni oli aiemmin optimistisesti arvioinut, että ajomatka kestäisi ”noin kahdeksan tuntia”. Onneksi poikaystäväni oli suuressa erehdyksessään lupautunut mukaan markkinoimalleni ”kivalle pohjoisen reissulle” ja lähti uljaalla valkealla ratsullaan eli tuttavallisemmin Toyotallaan viemään minua kohteeseen. Takaisin saisin kuulemma tulla omin nokkineni, sillä tässä reissussa ei ollut oikein ”mitään helvetin järkeä”.

Ensin suuntasimme Helsingistä Lahden ja Mikkelin kautta Kuopioon. Jo tässä vaiheessa olimme ehtineet olla eri mieltä siitä, mikä on paras reittivalinta, mitä musiikkia ajomatkan aikana kuunnellaan ja sopiiko kylmäsavulohi eväsleipien täytteeksi.  Poikaystäväni alkuillasta lätkäkatsomossa nauttimat ”muutamat kannustusoluet” aiheuttivat myös sen, että sain kunnian ajaa ensimmäiset kuusi tuntia.

Siilinjärven ja Kajaanin välillä lumi ja järvien yllä lentävät viimeisten muuttolintujen parvet ympäröivät meidät. Astuimme ensimmäisen kerran ylös autosta Iisalmen jälkeisellä huoltoasemalla. Talvitakki oli kaivettava tässä vaiheessa takakontista ja nautittava lihis kolmella nakilla rekkamiesten öisessä pyhätössä.

Hyrynsalmen kohdalla päätimme pysähtyä hetkeksi auton takapenkille nukkumaan paikallisen S-marketin parkkipaikalle. Hetki venyi lähes viideksi tunniksi ja heräsimme kylmästä vapisten siihen, että joku hakkasi auton huurteista ikkunaa. S-marketin työntekijä kurkkasi sisään ja kysyi, onko meillä kaikki ihan hyvin. Vastasin kaiken olevan mainiosti ja totesin, että olemme vain pysähtyneet levähtämään gradumatkalla Lappiin. Hän tyytyi hetken tuijottamisen jälkeen vastaukseen ja toivotti hämmentyneenä hyvää aamunjatkoa.

Väänsin herätyksen saatuamme auton lämmityksen täysille, hyppäsin etupenkille ja jatkoin kohti Kuusamoa Dannyn kappaletta hyräillen:

 

”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo

sieltä vaan mä rauhani saan”

 

Biisi puhutteli. Ainoa ongelma oli, että meillä oli Kuusamon rauhasta huolimatta perinteiseen helsinkiläiseen tapaan kiire. Tajusimme olevamme jonkin verran aikataulusta myöhässä. Huristelimme Oulangan kansallispuiston ohi tuhatta ja sataa ehtiäksemme hyvissä ajoin valoisan aikaan Sallan kautta Savukoskelle.  Kurvasimmekin lopulta kimiräikkösmäiseen tyyliin jo aikaisin lauantai-iltapäivästä Savukosken kylälle. Korkkasimme heti alkajaisiksi teet paikallisessa Lyytin Bubissa. Pohjoisessa pubi nähtävästi kirjoitetaan bubi.

Löysimme bubin IMG_1266kulmilta paikallisen poromiehen, joka ohjeisti meille reitin loppumatkaa varten. Lähdimme hänen ohjeitaan seuraten köröttelemään tutkimusasemaa kohden, mikä tarkoitti käytännössä vielä lähes 100 kilometrin pituisen hiekkatieviidakon valloittamista. Viimeinenkin S- ja K-market jäivät taakse. Edessä siinsivät tuntureiden huiput. Porot hyppelivät tiellä ja taloja näkyi yhä harvemmassa.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme lopulta pienen metsäautotien varteen. Koko illan, yön ja päivän matkustamisen jälkeen edessä olisi vielä kahdeksan kilometrin tarpominen metsien ja soiden läpi tutkimusasemalle. Pakkailin metsän keskellä viimeisiä tavaroitani rinkkaan ja tutkailin iPadiin turvautuen vielä viime hetken reittiohjeita, jotka valistivat siitä, että matkan varrella maamerkkejä olisivat muun muassa kirkasvetinen puro, pitkospuiden viitoittama keskivälinjänkä, suuressa kuusessa oleva iso linnunpönttö sekä poroaidan veräjä. Aloin olla varma, että apurahan täytyi olla vain peitenimi Helsingin yliopiston ja erityisesti teologisen tiedekunnan ja oman graduohjaajani keinolle päästä minusta lopullisesti eroon.

Poikaystäväni päätti onnekseni patikoida kanssani asemalle ja otti parin surkealta näyttävän askeleeni jälkeen myös kiitettävän painavan rinkkani kantaakseen: ”Sä et muuten pääse ikinä perille ennen pimeää vaan jäädyt tänne metsään”.  Siinä vaiheessa viimeisetkin kuvitelmani eksoottisesta gradumatkasta aikoivat haihtua. Reilusti toista tuntia tarvoimme metsien ja soiden poikki hiljaisuuden vallitessa. Vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Seurasimme uskollisesti lumista polkua ja liukastelimme jäisillä pitkospuilla. Lopulta lähes vuorokauden kestänyt matkanteko palkittiin ja metsän reunassa kajasti valo. Olin vihdoin saapunut gradukotiini!

Matkanteon aikana mieleen hiipinyt hienoinen epätoivo vaihtui raukeaan tyytyväisyyteen. Tutkimusasema oli viihtyisä. Sain oman vaatimattoman huoneeni lisäksi pienen seminaarihuoneen käyttööni, koska paikassa ei tosiaan ollut isäntäpariskunnan lisäksi ketään muita. Minut pidettiin päivien aikana ruuassa ja lämmössä. Aamuisin kaurapuuro odotti aina liedellä. Sen jälkeen lueskelin koiruligradukirjallisuutta ja artikkeleja, kirjoittelin muistiinpanoja, kävin ympäröivässä luonnonpuistossa kävelyretkillä, syötin salaa aseman vahtikoiralle poron kuivalihaa ja saavuin lopulta päivällispöytään ja nautin aterian lisäksi emännän pelkästään minua varten valmistamia herkullisia jälkiruokaleipomuksia letuista korvapuusteihin. Iltaisin rentouduin erämaajärven rannalla olevassa saunassa ja venyttelin gradunteosta jäykistyneitä jäseniäni ja viiltävän terävästä ajatustyöstä rasittunutta mieltäni. Huussikin osoittautui keskivertoa tunnelmallisemmaksi.

Eräs ilta saunasta tullessani tähtitaivaan yllä avautui ihmeellinen näky. Vihreät revontulet peittivät koko taivaankannen ja valojen uskomaton tanssi pimeän metsän keskellä mykisti täysin. Viimeistään tämä luonnonihme vakuutti minut siitä, että gradumatkassa pohjoiseen oli sittenkin jotain järkeä. Kiloja graduretriitissä taisi kyllä loppujen lopuksi kertyä uusia gradusivuja enemmän.

 

Teksti & kuvat: Maija Halme

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

 

Rakas gradupäiväkirja 3 – Kyyhkynen 3/2014

Ikimuistoinen kesä on ohi. Pian ruskasta punertavat lehdet peittävät taas Topelian kauniin sisäpihan. Tutustuin lämpiminä kesäpäivinä sekä Ilomantsin vesitornin viinibaariin, Kerimäen puukirkon penkkeihin, Kalajoen hiekkasärkkien rantakiviin että Suomen suurimpaan pyhiinvaelluskohteeseen Tuurin kyläkauppaan. Inspiroivin alelöytö oli eittämättä laulava Justin Bieber – hammasharja. En ymmärrä, miten olen aiemmin voinut tulla toimeen ilman kyseistä tuotetta.

Erääseen asiaan onnistuin kuitenkin kesällä välttämään lähemmän tutustumisen. Tämä asia oli, yllättävää sinänsä, oma graduaineistoni. Lupailin keväällä suhtautua jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Elokuun ohjaustapaamisessa jouduin kuitenkin taas paljastamaan ikävän tosiasian: kirjoitin kesällä gradua pyöreät nolla (0) sanaa. Oma graduvirteni alkaa olla jo yhtä kulunut kuin Enkeli taivaan. Ohjaajani osaa sen ulkoa sanasta sanaan. Muutamat säkeistöt voi jo jättää laulamatta kokonaan.

Sille, jolla gradu siintää tulevaisuudessa voin antaa näillä kyseenalaisilla näytöillä vähintäänkin yhden kelvollisen neuvon: Hylkää lopullisesti kaikki romantisoidut kuvitelmat siitä, miten luet metodikirjallisuutta mökillä laiturinnokassa lokkien liidellessä sinitaivaalla tai kirjoitat analyysilukua piknikviltillä puiston siimeksessä jääkylmää Happy Joe-siideriä maistellen. NIIN EI TULE TAPAHTUMAAN. EI IKINÄ. EI KOSKAAN. Itsepetos on toisaalta taitolaji sekin, ja siinä voin itsevarmasti myöntää olevani suorastaan poikkeuksellinen lahjakkuus.

Muutama päivä sitten minulta kysyttiin yliopiston käytävällä, olenko kenties fuksi. Vastasin siihen hiljaa kuiskaten olevani kahdeksannen vuoden opiskelija. Kuiskauksessani oli samaan aikaan läsnä sekä suunnaton ylpeys että pohjaton häpeä. Suhtautumiseni tähän vallitsevaan todellisuudentilaan on siis tällä hetkellä keskimäärin melko neutraali. Valoa tunnelin päässä on myös näköpiirissä, sillä sain Helsingin yliopistolta Gradu valmiiksi – apurahan. Pääsen loppuvuodesta hautautumaan hetkeksi yliopiston tutkimusasemalle, nauttimaan täysihoidosta ja keskittymään vain ja ainoastaan tämän prosessin loppuunsaattamiseen.

Tutkimusasemia on ympäri Suomea. Hauskinta tässä on se, että oma sijoituspaikkani on Värriö, joka sijaitsee Itä-Lapin erämaassa 1046 km Helsingistä pohjoiseen. En ole kuullut kenenkään kanssaopiskelijan olleen kyseisessä paikassa saati palanneen sieltä kotiin. Hieman mietityttää, onko tämä kenties jokin yliopiston salakavala yritys hankkiutua minusta lopullisesti eroon. Selvitin reittiohjeet paikkaan, ja paljastui, että lähimmältä tieltä on 8 km patikointimatka asemalle. Ohjeissa mainitaan muun muassa seuraavaa: ”Mene läpi Sallan ja Savukosken rajaa kulkevan poroaidan veräjästä. Muista sulkea veräjä perässäsi. Pian näet pitkospuiden vasemmalla puolella puussa harmaantuneen linnunpöntön.” Ohjeet vaikuttivat ensilukemalta lähinnä hauskalta vitsiltä. Nauratti. Enää ei niinkään.

Ensi kerralla paljastan, miten gradu erämaassa villipetojen keskellä edistyi. Jos minusta ei kuulu mitään, olen todennäköisesti löytänyt uuden paremman elämän porofarmarina.

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013.

teksti: Maija Halme

Sarjan aikaisemmat  osat:

Rakas gradupäiväkirja 2 – Kyyhkynen 2/2014

Säpsähdän yöllä hereille hikisenä. Ääni huutaa pääni sisällä lakkaamatta: OLET LUOVUTTAJA! Kyllä, sitä taidan olla. Pahimmasta gradupainajaisestani on tullut totta. Kuulutin kuukausien ajan ylpeästi itselleni ja puolelle maailmaa palauttavani gradun keväällä. Muut opinnot, kaksi työpaikkaa ja rankat vapaa-ajan haasteet kissanhoidosta Ruotsin risteilyyn ovat kuitenkin tulleet missioni tielle. Suurin syy tähän epäonnistumiseen on silti pitkäaikainen sydänystäväni prokrastinaatio. Kerroin eilen ohjaajalleni katse kengänkärkiin suunnattuna aikovani palauttaa gradun vasta syksyllä. Hän hymähti vienosti. Saatoin aistia, että asia ei tullut yllätyksenä.

Pudotin myös yhtenä graduntekoiltapäivänä opiskelijakorttini kirjaston vessanpönttöön. Löysin useita mahdollisia selityksiä sille, mitä tämä mahdollisesti symboloi. En kuitenkaan halunnut ajatella tapahtuman merkitsevän sitä, että graduni on täyttä paskaa, saati että seitsemän opintovuottani ovat olleet niin hyödyttömiä, että ne pitäisi vetää suoraan pöntöstä alas. Ei. Halusin sen sijaan ajatella, että opiskelijakorttini janosi vettä, elämän vettä. Korttini kaipasi virvoittavaa gradulähdettä, jossa kylpeä ennen viimeisen lukuvuoden koitoksia.

Nyt opiskelijakorttini on uudesti syntynyt, kuin aikuiskasteen saanut. Minäkin aion kuoriutua kotelostani ja lähteä lentoon kevään ensimmäisen sitruunaperhosen lailla. Toukasta tulee vihdoin perhonen, ja suhtaudun jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Taisin tosin lupailla sen suuntaista viimeksikin. Tällä kertaa tarkoitan sitä vielä vähän enemmän.

Aikataulullisten suru-uutisten ja pienten opiskelijakortillisten sattumusten jälkeen on syytä mainita muutama mukavakin asia. Topelian sisäpihalla nimittäin tuoksuu jo kesä. Huumaavan ihana kesä. Takin liepeet lepattavat lempeästi tuulessa, ja sormeni naputtelevat tietokoneen näppäimistöä Kaisa-kirjaston ikkunoiden läpi ulottuvien auringonsäteiden lämmössä. Toisinaan sormeni eksyvät kuitenkin gradutiedoston kimpusta Facebookin chatin ihmeelliseen maailmaan tai katseeni herpaantuu, kun kohdistan sen times new romanin sijaan samassa kerroksessa ahertavaan punapipoiseen poikaan. Tekisi mieli mennä kysymään, mitä jäbä duunaa. Gradua varmaan sekin.

Kirjastosta on punapipoisista pojista huolimatta päästävä pois näin kesän korvilla. Minun ja samassa seminaarissa ahertavan toverini suunnitelmissa on viedä gradut ulkoilemaan raikkaaseen meri-ilmaan. Vakaana aikomuksena on puolitehokas graduntekoviikonloppu Turun saaristossa. Viikonloppu koostuu hienon visiomme mukaan hyvästä ruuasta, muutamasta lasista viiniä ja reilusta määrästä uusia gradusivuja. Saattaa tosin olla, että sivuja on vähän liikaa sanottu, mutta uusia sanoja nyt ainakin. Syksy on täällä nopeammin kuin huomaammekaan, joten kaikki keinot on tässä vaiheessa otettava käyttöön.

(Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka vielä viime numerossa aikoi palauttaa gradun keväällä 2014.)

teksti: Maija Halme

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Rakas gradupäiväkirja 1.

Rakas gradupäiväkirja 1 – Kyyhkynen 1/2014

Sain lähes tulkoon astmakohtauksen, kun kirmasin aamun seminaariin kaupungin läpi. Edellisellä viikolla olin 20 minuuttia myöhässä. Mukavana bonuksena unohdin myös henkilökohtaisen tapaamisen Heikin kanssa. Viime viikon lievän alisuorittamisen jälkeen päätin ryhdistäytyä. Tämä ryhtiliike, johon olin itseäni kovasti psyykannut tarkoitti käytännössä sitä, että olin vain minuutin myöhässä. Olen harvoin ajoissa, mutta enää minua ei katsota pahasti. Muiden katseet ovat jotain säälin ja myötätunnon haaleaa sekoitusta.

Seminaari oli kuitenkin tällä viikolla oikein antoisa, sillä tarjolla oli tummia viinirypäleitä ja Fani-paloja. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka valitsevat vihreiden sijaan niitä viininpunaisia. Ne ovat vähän kalliimpia ja vähän paremman makuisia. Fani-palat tuovat hieman juhlaa arkeen. Tosin Fasu-pala on niille ainoa oikea nimi. Samoin kuin Twix on aina ja ikuisesti Raider, sanovat suuret ja mahtavat brändijumalat mitä tahtovat. Gradu edistyy kovaa vauhtia mieleni sisäisissä prosesseissa. Nyt tarvitaan enää se pieni fyysinen ponnistus, jonka avulla pyyhin pölyt kirjapinon päältä ja sukellan metodiopusten salattuun maailmaan. Wordin tyhjä G. (lue: geepiste) -tiedosto huutaa öisin nimeäni. Se aika, minkä olen käyttänyt ympärilläni oleviin ihmisiin vakuuttaakseni heidät siitä, että aion keväällä palauttaa gradun vastaa keskimäärin kolmeen ja puoleen väitöskirjaan käytettyä tuntimäärää. Loppukevään mottoni onkin: ”Puhu vähemmän, tee enemmän.”

Tavoitteeni ovat toki korkealla, mutta on kiva antaa muille hieman etumatkaa ja kiihdyttää sitten aivan kalkkiviivoilla ohi.

Gradun kirjoittaminen on vähän kuin maraton. Jotkut treenaavat pitkään ja huolella ja juoksevat matkan tasaisen vauhdin taulukkoa tutkiskellen ihan kiitettävään kansallisen tason aikaan. Itse luotan lapsena hiihtokisoissa luotuun rautaiseen peruskuntoon sekä kuukausi sitten järjestämääni muutaman viikon korkeanpaikanleiriin. Valmensin itse itseäni sekä rantahiekalla että korkealla vuoristossa. Palautusjuomana toimi tuttu ja turvallinen mojito. Tarkistin vielä etukäteen, ettei Sri Lanka ole vahingossakaan eksynyt Wadan kiellettyjen aineiden listalle.

Tätä taustaa vasten voinkin rentoutua vielä tovin ensimmäisellä juottopisteellä ja kiristellä rauhassa lenkkitossujeni nauhoja. Suunnitelmana on, että maaliskuun aikana ryntään yhtäkkiä juoksuun ja kirmaan mustana hevosena maaliin maailman kärkituloksella saaden lisänimen Topelian Usain Bolt. Saanen vielä täsmentää, että tämä tapahtuu toki täysin puhtaan urheilun keinoin.

Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013.

teksti: Maija Halme

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.