Naisia läheltä ja kaukaa 3: Sukupuolten sisäisestä tasa-arvosta – Kyyhkynen 3/2014

Olin eräänä päivänä UFFilla etsimässä lamalöytöjä James Deanin näköisen ystäväni kanssa. Omia löytöjään tekemässä oli myös kaksi afrikkalaista naista. Naiset mallailivat kenkiä ja spekuloivat elämää intensiivisen swahilinkielisen keskustelun sanankääntein. Seurasin heitä sivusta ja tuumasin:”Täähän tuntuu siltä kuin olis kotona Afrikassa!”. Olin hyvillä mielin, sillä naisten keskustelu rikkoi UFFissa vallinneen unohdettujen vaatteiden nukkaisen ilmapiirin ja löysin vielä hienot shortsitkin. Yhtäkkiä huoneen toisesta päästä vanhempi suomalainen rouva kajautti näille afrikkalaisille naisille suunnatun, täysin käsittämättömän lauseen: ”Hiljaa, ei saa huutaa!”. Jäädyin.

Männäviikolla olemme saaneet nautiskella aina ajankohtaisen ja raflaavan lastenvaunuaiheen nostamisesta otsikoihin. Tällä tarkoitan siis kansanedustaja Pia Kauman Länsiväylä- lehdessä julkaistua ihmettelyä siitä, että maahanmuuttajaperheille myönnetään sosiaalituen muodossa rahaa uusiin lastenvaunuihin, kun taas suomalaisperheet kierrättävät vaununsa lapselta toiselle. Ensin seurasin keskustelua vain sosiaalisen median kautta, mutta sitten rohkaistuin ja luin aiheesta kirjoitetut lehtijutut. Katsoin myös A-studion haastattelun, jossa demokraattisilla vaaleilla valittu kansanedustaja esittää kirkkain silmin tietyillä etnisillä ryhmillä olevan kulttuurisia sääntöjä, jotka estävät lastenvaunujen kierrätyksen. Jäädyin.

Nämä esimerkit nostivat mieleeni monta kysymystä, mutta yhden ylitse muiden. Tämä kysymys kuuluu; MIKÄ HITTO MEITÄ OIKEIN VAIVAA?! Mitä ihmettä on tapahtunut, että maassa, joka pysyy pystyssä, elää rauhassa ja jossa yhteiskunta ihan oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää omistaan huolen, voidaan edes joutua tilanteisiin jossa keskustelua dominoivat lastenvaunut tai kaksi naista puhumassa äidinkieltään kierrätettyjen vaatteiden kaupassa?

Kun näistä esimerkeistä kuoritaan pois maahanmuuttajakriittisyys tai kulttuurikammo, jäljelle jää surullinen huomio. Molemmissa tilanteissa on asetelma, jossa nainen asettuu toista naista vastaan; vanhempi suomalainen nainen afrikkalaisia naisia vastaan sekä kokoomusnainen maahanmuuttajaäitejä (koska let’s face it – maahanmuuttajien lastenvaunuja työntävät yleensä äidit) vastaan. Tilanne on kiero. Jos näissä esimerkeissä vastustava toimija olisi ollut mies, hän olisi saanut otsaansa ainakin sovinistin ja rasistin leimat. Mies on helppo laittaa tiettyyn muottiin, koska ainahan miehet ovat naisia alistaneet. Nyt kun huutelijoina ovatkin naiset, tilanteista muka katoaa äärimmäinen vastakkainasettelu, ja siitä tuleekin ihan ok. Näin ei todellakaan ole.

Sukupuolten välinen eriarvoisuus on kysymys, joka ei koskaan tunnu ratkeavan. Siihen vaikuttavat toki lukuisat erilaiset tekijät, mutta kenties suurimpana sukupuolten sisäisen tasa-arvon heikkous. Kun ollaan tultu niin pitkälle, että naiset pelaavat vastakkaisilla puolilla, ratkaisuja iänikuisiin kysymyksiin tuntuu turhalta edes yrittää etsiä. Jos me naiset emme pysty pitämään yhtä maantieteellisistä ja kulttuurisista rajoista huolimatta, miten ihmeessä voimme vaatia osaksemme jotakin niin utopistista kuin sukupuolten välinen tasa-arvo?

Yhden hienoimmista naiseuden koheesion hetkistä olen kokenut eräässä yökerhossa Ugandassa vuonna 2013. Olimme lähteneet tyttöporukalla viettämään iltaa naistenpäivän kunniaksi Kampalan yöhön. Olin tilaamassa seurueellemme rommikolaa baaritiskillä ja aloin jutella muutaman kampalalaisen mimmin kanssa. Noin minuutin juttelun jälkeen heittelimme femmoja, halailimme ja toivottelimme toisillemme hyvää naistenpäivää. Kehuimme toisiamme kauniiksi ja iloitsimme naiseudestamme vilpittömästi ja rohkeasti. Se hetki merkitsi minulle paljon, sillä silloin olin todella edistämässä sukupuolen sisäistä tasa-arvoa, muukalaisena jonkun toisen lähibaarissa.

UFFissa tilanne muuten päättyi niin, että huusin suomalaiselle naiselle takaisin vielä kovempaa: ”Miten niin ei saa huutaa? Kyllähän ihmiset saa puhua ihan miten haluaa!”.

Tulta, naiset, tulta!

teksti: Anna Hiekkataipale

 

Sarjan aikaisemmat osat:

Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Tonttuna Suomen suvessa – Kyyhkynen 3/2014

Teologi löysi itsensä kertomasta satuja lapsille.

Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Linnanmäen Joulumaa on ilmainen. Kierros alkaa huoneesta, jossa on Suomen talvelle tyypillisiä asioita, kuten keinolunta, puumökkejä ja revontulia. Siellä tonttu kertoo joulun taiasta ja koputtaa seuraavalle ovelle, jos vaikka pukki olisi paikalla. Ja siellähän hän on. Pukin syliin voi istahtaa ja ottaa yhteisen valokuvan. Mutta mitä joulupukki tekee Linnanmäellä keskellä kesää?

Anna HjerpLinnanmäen joulumaassa työskentelevillä tontuilla kertomuksen runko on yhteinen, mutta myös luovuudelle jätetään tilaa. Tärkeää on se, etteivät tarinat mene ristiin toisten tonttujen kertomusten kanssa. Joulupukilla on tietenkin kesäloma ja hän haluaa nähdä lapsia. Mikäs sen parempi paikka lasten tapaamiseen kuin Linnanmäki. Korvatunturilta kesälomaansa viettävä pukki on osa suomalaisen joulupukin brändäystä.

Anna Hjerp näki netti-ilmoituksen, jossa haettiin kesätonttua Santa Claus Finlandin riveihin ja päätti hakea. Hakemuksen lähetystä seurasi haastattelurumba, joka vastasi opettajalinjalle pyrkivien teologien taivalta: puhelinhaastattelu, ryhmähaastattelu ja lopulta vielä yksilöhaastattelu. Tämän jälkeen Anna työllistyi huhtikuun loppupuolella Linnanmäellä ensimmäistä kesää avatun joulumaan tontuksi. Annan mukaan erityisesti ryhmähaastattelu oli erityisen positiivinen kokemus. Tontut viettävät koko kesän tiivisti yhdessä ja jo haastattelussa sai tuntumaan siihen, mikä porukka sopisi hyvin yhteen. Työtä tehdään kolmessa vuorossa ja yksi tontun vetämä kierros kestää noin kymmenen minuuttia. Ensin kerrotaan hieman yleisesti joulusta ja lopuksi päästään tapaamaan joulupukkia. Joulumaan yhteydessä on puoti, jonka tuotoista osa menee hyväntekeväisyyteen.

Annan mielestä parasta kesäisessä tonttuilussa on sen tarjoama luovuus. Jokainen päivä ja kierros ovat erilaisia ja mielikuvitus omaan tonttuidentiteettiin liittyen saa juosta vapaana. Töissä Anna on 161-vuotias, suhteellisen nuori tonttu nimeltään Hehku. Nimensä Hehku on saanut siitä, että aina kun tämä saa todella hyvän idean, tontun lakin kulkunen alkaa hehkua. Mielikuvituksesta on tontun työssä paljon hyötyä. Joskus joulupukkia joutuu odottelemaan toisen ryhmän vuoksi ja silloin tontun tehtävänä on keksiä tikusta asiaa. Lisäksi lapset kyselevät paljon, kuten Oletteko te syntyneet tähdistä? ja Miten pääsee tontuksi?

Mitä teologiaan tulee, kulttuurihistorian tuntemisesta on ollut joulumaassa hyötyä. Useat kierroksella käytetyt tarinat pohjautuvat suomalaiseen kansanuskoon. Ja mikä yhdistääkään niin tiivisti erilaisia kulttuuritaustoja kuin joulu? Suomalaisten lisäksi joulumaahan on eksynyt vieraita useista eri maista. Joulumaa ei toimi minkään uskonnon edustajana ja teologina Anna uskoo olevansa erityisen tarkkasilmäinen mitä tulee muiden kulttuuritaustojen huomioon ottamiseen.

Kesätonttuilussa parasta on tarjota lapsille elämys. Annan mukaan on hienoa katsella, kun silmät oikein loistavat innosta. Silloin ei ole niin mukavaa, kun lasta selkeästi pelottaa tai jos lapsi alkaa itkeä. Tonttuilu vaatii jokaisen ryhmän ja erilaisten lasten kohdalla pelisilmää siitä, miten joulupukkia lähestytään. Palatessaan teologiseen, Anna tuo mukanaan työssä kehittyneet vuorovaikutus- ja esiintymistaidot. Enkä usko että yleinen satuilu akateemisessa maailmassa ainakaan opintoja viivyttää.

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Voisitko pitää jonkun aamusaarnan?

Joskus käy niinkin, että teologian opiskelijat eivät työllisty kesäteologeiksi. Kyyhkynen tapasi heistä kolme. Aloittakaamme vaikka teologian ylioppilaasta, joka vietti kesänsä Keravalla, lasipullojen parissa.

Antti Pollari korkkaa Karhun lasipullon kuin vanha tekijä ja istuu seuraani kesäiselle terassille. Hän on tulossa töistä Sinebrychoffin tehtaalta Keravalta, tarkemmin tehtaan täyttöosastolta, vielä tarkemmin lasipullolinjalta. Siellä tehdään vain yhtä vuoroa, Suomen kansa on siirtynyt tölkkiaikaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Pollarin vahtimien linjojen kautta olut kulkisi. Yksi laite puskee tunnissa ulos noin 40 000 pulloa. Se on paljon. Tölkkipuolella töitä tehdään parhaimmillaan kolmessa vuorossa ja koneet puskevat ulos 70 000 tölkkiä. Voi turvallisesti todeta, että kuluttajien oluen tarve tyydytetty ainakin joksikin aikaa.

Onko olut jo alkanut kyllästyttää?

Antti PollariEi kun ei sitä töissä saa juoda. Lisäksi Antti muistuttaa, ettei Sinebrychoffilla pulloteta ainoastaan olutta. Karhun, Koffin ja monen muun Keravalla valmistuvan oluen sekä Sinebrychoffin maahantuomien oluiden (mm. Guinness) lisäksi rekkoihin lastataan muun muassa myös Sommersbytä, Crowmoorea, Coca-Colaa, Fantaa ja Bonaquaa. Tehtaan varasto on noin kahden yliopiston päärakennuksen kokoinen. Myös lasipullolinjalla pullotettava tuote vaihtelee. Antin hommana on vahtia pullojen kulkua ja laitteiden toimintaa. Hän tulee aamulla töihin, napsauttaa koneet päälle ja katsoo että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Antti Pollari ajoi junalla Keravalle ensimmäisen kerran jo vapun jälkeisenä maanantaina. Perehdytyksessä pidettiin pieni esittelykierros, kuka oli ja mitä opiskeli: Kemiaa, kemiaa, prosessointi kemiaa, teologiaa, kemiaa. Tauolla teologilta kysyttiin tuleeko susta pappi, mitä mieltä oot homoliitoista ja, että voisitko pitää jonkin aamusaarnan. Antti uskoo tämän jälkeen murtaneensa joitain teologeihin liitettyjä ennakkoluuloja. Etenkin niitä, jotka tuntuivat perustuvan siihen, miten teologiaa oli opiskeltu 1800-luvulla.

Tehdastyö on kasvattava kokemus. Siinä kettumaista on oikeastaan vain aikainen aamuherätys. Parasta on Antin mukaan ollut tutustuminen sellaisiin ihmisiin, joihin ei välttämättä törmäisi muuten. Vaikka työ on tavallaan yksinäisempää kuin kesäteologina koheesion keskellä, taukohuoneessa vaihtuvat mielipiteet tiuhaan ja vissyvesi kuluu. Akateemisia perinteitä voisi levittää suviuunojen (=kesätyöntekijöiden) keskuuteen vaikka vissysitsien merkeissä. Lisäksi pieni insinööri Antin sisällä on herännyt. On kiehtovaa miten sellaiset määrät olutta ja muita virvokkeita päätyvät kuluttajille.

Kun Antti kesän loputtua lähtee Sinebrychoffilta, hän myös tietää enemmän suomalaisesta juomakulttuurista:

”Katsellessani ihmisten lomakuvia, kiinnittyy huomioni usein käsissä oleviin juomiin. Usein tulee sellainen olo, että jotenkin on ollut ihmisten kesässä aktiivinen osapuoli. Se tuntuu mukavalta.”

teksti: Ella Luoma
k
uva: Samuli Suonpää

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.

Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta – Kyyhkynen 1/2014

Tätä kirjoittaessa Suomi on avannut mitalitilinsä Sotshin olympiakisoissa. Enni Rukajärvi voitti hopeaa slopestyle- nimisessä urheilulajissa. En tiedä, kuka tämä Enni on, enkä varsinkaan tiedä, mitä slopestyle on. Olen kuitenkin Ennin puolesta vilpittömän iloinen, sillä uskon hänen uurastaneen kovasti saavutuksensa eteen. Enni on lisäksi mitalisaavutuksellaan toiminut suomalaisen urheiluviennin lähettiläänä ja vahvistanut Suomen asemaa uusien ja kasvavien lajien piirissä.

Vaikka diggailenkin penkkiurheilua ja urheiluvientiä, näitä kisoja en jaksa katsoa, sillä niissä on paljon taloudellisesti sekä moraalisesti arveluttavia yksityiskohtia. Kyseiset kisat on rankattu maailmanhistorian kalleimpien joukkoon noin kolmen kymmenenkahdeksan miljardin euron budjetilla. Summa on käsittämätön. Jotta ymmärtäisin sen, joudun pilkkomaan sen osaksi käytäntöä. Rahalla voisi kouluttaa ammattiin pyöreästi arvioiden 1,26 miljardia naista, siis suuren osan maailman kehitysmaiden naisista.*

Tietenkin on naiivia ajatella, että homma menisi näin. Naisten nouseminen tasa-arvoisiksi olennoiksi yhteiskunnissa ympäri maailmaa ei tapahdu vain jakamalla rahaa ja kouluttamalla. Siihen tarvitaan suurempien valtarakenteiden muuttumista, koko globaalin maailman läpileikkaavaa arvotarkistusta. Lisäksi tasa-arvon käsite itsessään on monimutkainen eikä ole sovellettavissa sellaisenaan länsimaiden ulkopuolella – kulttuurit, tavat ja perinteet sitovat ihmisiä rakenteisiin, jotka länsimaista katsottuna näyttävät vanhanaikaisilta ja vahingollisilta. Oli miten oli, työtä tasa-arvon saavuttamiseksi tehdään jatkuvasti niin ruohonjuuritasolla kansalaisyhteiskunnassa kuin suurten ylirajaisten organisaatioiden toimesta.

Suomen korkeakouluopiskelijoista suurin osa on naisia. Täällä naisella on yhtäläinen oikeus oppia, kouluttautua ja päästä tärkeisiin hallinnollisiin asemiin valtion ylintä johtoa myöden. Olkoonkin, että tasa-arvokysymyksissä on täälläkin vielä opittavaa, mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Täällä naiset ovat niin hyvässä asemassa, että he jopa osaavat vaatia itselleen tasa-arvoisia oikeuksia perhe- ja työelämässä. Täällä me voimme lukea Hesarista shokeeraavia reportaaseja liittyen naisten ympärileikkaukseen ja ottaa niihin kantaa edes vaivautumatta selvittämään, mistä tämän tavan pysäyttäminen kannattaisi aloittaa. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai syyllistää, pakottaa ketään tutustumaan naisten ympärileikkauksen laajaan historiikkiin ennen Facebookissa julkaistua kommenttia. Tarkoitukseni on lähinnä muistuttaa tiedon voimasta. On helppoa olla jotain mieltä, tiedän sen itsekin, ja tämän päivän maailmassa on vielä helpompaa kertoa se yhdeltä istumalta seitsemällesadalle ihmiselle. Yhtä helppoa on kuitenkin kasvattaa omaa tietoisuuttaan siitä, millaisia haasteita naisten aseman vahvistaminen kohtaa maailmalla, ja miten tähän työhön voisi osallistua omista resursseistaan käsin.

Afrikan mannerta edustaa olympialaisissa yhteensä viisi urheilijaa, joista kolme on naisia.Vaikka talviurheilu ei sattuneesta syystä ole Afrikalle erityisen leimallista harrastelua, nämä naiset ovat äärimmäisen onnekkaita ja tärkeässä asemassa. Heillä on ammatti, toimeentulo sekä mahdollisuus toimia muutoksen airuina tasa-arvokysymyksissä. He ovat enemmän kuin urheilijoita, todellisia lähettiläitä ja toivonkin, että myös olympialaisten päätyttyä heidät noteerataan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Olympiaboikotistani huolimatta nostan siis peukut Mathilde-Amivi Petitjeanille, Kenza Tazille sekä Alessia Afri Dipolille (plus vähän myös Enni Rukajärjvelle) ja toivotan heille menestystä sekä kisoissa että elämässä kisojen jälkeen.

* Laskutoimitus perustuu Naisten Pankin toisenlaiseen lahjaan, jossa naisen kouluttaminen ammattiin maksaa 30 euroa.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.

TYT:n puheenjohtajalta: Fuksisyksy on edelleen joka syksy – Kyyhkynen 3/2014

Lausahdus fuksisyksy on joka syksy on vainonnut minua jo useamman vuoden ajan. Tänäkin syksynä olen saanut törmätä tuohon lipsahdukseen. Mutta niinhän se on. Fuksisyksy ON joka syksy. Ei välttämättä sinulle tai minulle, mutta aina jollekin tämä syksy on fuksisyksy. Ensimmäisen opiskeluvuoden alku yliopistolla.

Vanhemmat opiskelijat aloittavat lauseensa usein: ”Silloin kun minä olin fuksi…” Ilmeisesti fuksius on niin vaikuttava kokemus, että siitä kertoilee tarinoita vielä N:nenn vuoden opiskelijakin. Fuksius on jotain aivan erityistä. Silloin voi kysyä ihan mitä tahansa. Silloin voi olla hukassa tietämättä minne piti mennä, tai mihin aikaan. Silloin voi seikkailla kirjaston hyllyjen välissä puoli tuntia ja todeta seisseensä heti alussa oikean kirjahyllyn kohdalla.

Väitän, että noita kaikkia edellä mainittuja asioita voi tehdä myös vanhempana. Ja vaikka moni sitä ei myöntäisikään, niitä myös tulee tehtyä vanhempana. Ei se kirjaston käyttäminen ole niin yksinkertaista ja ainakin minun tulee päärakennuksen vanhalla puolella joka kerta tarkistaa, että missähän kerroksessa ja kummassa päässä käytävää se sali nyt olikaan mihin olin menossa.

Miksi vanhempi opiskelija ei saisi kysyä? Tai olla hukassa. Tai pööpöillä kirjastossa löytämättä etsimäänsä. Miksi tämän pitäisi olla vain fuksin oikeus? Miksi meidän pitäisi muka osata olla jotenkin parempia tässä asiassa? Miksi me emme voi olla kuin fuksit (mutta silti tietää, että päärakennuksen unicafessa on kaksi linjastoa)?

Toivoisinkin, että jokainen vanhempi opiskelija ottaisi asiasta onkeensa. Miksi tarvitsisi esittää parempaa tai viisaampaa kuin on? Miksi ei saisi olla vähän hukassa? Olkaa tätä kaikkea ihan rauhassa! Minäkin aion edelleen tarkistaa vahtimestarin kopin vierestä mihin kerrokseen ja kumpaan suuntaan käytävällä olen vanhalla puolella menossa. Ja aion pyöriä kirjastossa hyllyväleissä, kun oikea kirja ei vain löydy. Ja aion myös kysyä, kun siltä tuntuu. Vaikka olenkin se N:nnen vuoden opiskelija, joka muistelee: ”Silloin kun minä olin fuksi…”

Sanni Suhonen
Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja

Rakas gradupäiväkirja 3 – Kyyhkynen 3/2014

Ikimuistoinen kesä on ohi. Pian ruskasta punertavat lehdet peittävät taas Topelian kauniin sisäpihan. Tutustuin lämpiminä kesäpäivinä sekä Ilomantsin vesitornin viinibaariin, Kerimäen puukirkon penkkeihin, Kalajoen hiekkasärkkien rantakiviin että Suomen suurimpaan pyhiinvaelluskohteeseen Tuurin kyläkauppaan. Inspiroivin alelöytö oli eittämättä laulava Justin Bieber – hammasharja. En ymmärrä, miten olen aiemmin voinut tulla toimeen ilman kyseistä tuotetta.

Erääseen asiaan onnistuin kuitenkin kesällä välttämään lähemmän tutustumisen. Tämä asia oli, yllättävää sinänsä, oma graduaineistoni. Lupailin keväällä suhtautua jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Elokuun ohjaustapaamisessa jouduin kuitenkin taas paljastamaan ikävän tosiasian: kirjoitin kesällä gradua pyöreät nolla (0) sanaa. Oma graduvirteni alkaa olla jo yhtä kulunut kuin Enkeli taivaan. Ohjaajani osaa sen ulkoa sanasta sanaan. Muutamat säkeistöt voi jo jättää laulamatta kokonaan.

Sille, jolla gradu siintää tulevaisuudessa voin antaa näillä kyseenalaisilla näytöillä vähintäänkin yhden kelvollisen neuvon: Hylkää lopullisesti kaikki romantisoidut kuvitelmat siitä, miten luet metodikirjallisuutta mökillä laiturinnokassa lokkien liidellessä sinitaivaalla tai kirjoitat analyysilukua piknikviltillä puiston siimeksessä jääkylmää Happy Joe-siideriä maistellen. NIIN EI TULE TAPAHTUMAAN. EI IKINÄ. EI KOSKAAN. Itsepetos on toisaalta taitolaji sekin, ja siinä voin itsevarmasti myöntää olevani suorastaan poikkeuksellinen lahjakkuus.

Muutama päivä sitten minulta kysyttiin yliopiston käytävällä, olenko kenties fuksi. Vastasin siihen hiljaa kuiskaten olevani kahdeksannen vuoden opiskelija. Kuiskauksessani oli samaan aikaan läsnä sekä suunnaton ylpeys että pohjaton häpeä. Suhtautumiseni tähän vallitsevaan todellisuudentilaan on siis tällä hetkellä keskimäärin melko neutraali. Valoa tunnelin päässä on myös näköpiirissä, sillä sain Helsingin yliopistolta Gradu valmiiksi – apurahan. Pääsen loppuvuodesta hautautumaan hetkeksi yliopiston tutkimusasemalle, nauttimaan täysihoidosta ja keskittymään vain ja ainoastaan tämän prosessin loppuunsaattamiseen.

Tutkimusasemia on ympäri Suomea. Hauskinta tässä on se, että oma sijoituspaikkani on Värriö, joka sijaitsee Itä-Lapin erämaassa 1046 km Helsingistä pohjoiseen. En ole kuullut kenenkään kanssaopiskelijan olleen kyseisessä paikassa saati palanneen sieltä kotiin. Hieman mietityttää, onko tämä kenties jokin yliopiston salakavala yritys hankkiutua minusta lopullisesti eroon. Selvitin reittiohjeet paikkaan, ja paljastui, että lähimmältä tieltä on 8 km patikointimatka asemalle. Ohjeissa mainitaan muun muassa seuraavaa: ”Mene läpi Sallan ja Savukosken rajaa kulkevan poroaidan veräjästä. Muista sulkea veräjä perässäsi. Pian näet pitkospuiden vasemmalla puolella puussa harmaantuneen linnunpöntön.” Ohjeet vaikuttivat ensilukemalta lähinnä hauskalta vitsiltä. Nauratti. Enää ei niinkään.

Ensi kerralla paljastan, miten gradu erämaassa villipetojen keskellä edistyi. Jos minusta ei kuulu mitään, olen todennäköisesti löytänyt uuden paremman elämän porofarmarina.

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013.

teksti: Maija Halme

Sarjan aikaisemmat  osat:

Rakas gradupäiväkirja 2 – Kyyhkynen 2/2014

Säpsähdän yöllä hereille hikisenä. Ääni huutaa pääni sisällä lakkaamatta: OLET LUOVUTTAJA! Kyllä, sitä taidan olla. Pahimmasta gradupainajaisestani on tullut totta. Kuulutin kuukausien ajan ylpeästi itselleni ja puolelle maailmaa palauttavani gradun keväällä. Muut opinnot, kaksi työpaikkaa ja rankat vapaa-ajan haasteet kissanhoidosta Ruotsin risteilyyn ovat kuitenkin tulleet missioni tielle. Suurin syy tähän epäonnistumiseen on silti pitkäaikainen sydänystäväni prokrastinaatio. Kerroin eilen ohjaajalleni katse kengänkärkiin suunnattuna aikovani palauttaa gradun vasta syksyllä. Hän hymähti vienosti. Saatoin aistia, että asia ei tullut yllätyksenä.

Pudotin myös yhtenä graduntekoiltapäivänä opiskelijakorttini kirjaston vessanpönttöön. Löysin useita mahdollisia selityksiä sille, mitä tämä mahdollisesti symboloi. En kuitenkaan halunnut ajatella tapahtuman merkitsevän sitä, että graduni on täyttä paskaa, saati että seitsemän opintovuottani ovat olleet niin hyödyttömiä, että ne pitäisi vetää suoraan pöntöstä alas. Ei. Halusin sen sijaan ajatella, että opiskelijakorttini janosi vettä, elämän vettä. Korttini kaipasi virvoittavaa gradulähdettä, jossa kylpeä ennen viimeisen lukuvuoden koitoksia.

Nyt opiskelijakorttini on uudesti syntynyt, kuin aikuiskasteen saanut. Minäkin aion kuoriutua kotelostani ja lähteä lentoon kevään ensimmäisen sitruunaperhosen lailla. Toukasta tulee vihdoin perhonen, ja suhtaudun jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Taisin tosin lupailla sen suuntaista viimeksikin. Tällä kertaa tarkoitan sitä vielä vähän enemmän.

Aikataulullisten suru-uutisten ja pienten opiskelijakortillisten sattumusten jälkeen on syytä mainita muutama mukavakin asia. Topelian sisäpihalla nimittäin tuoksuu jo kesä. Huumaavan ihana kesä. Takin liepeet lepattavat lempeästi tuulessa, ja sormeni naputtelevat tietokoneen näppäimistöä Kaisa-kirjaston ikkunoiden läpi ulottuvien auringonsäteiden lämmössä. Toisinaan sormeni eksyvät kuitenkin gradutiedoston kimpusta Facebookin chatin ihmeelliseen maailmaan tai katseeni herpaantuu, kun kohdistan sen times new romanin sijaan samassa kerroksessa ahertavaan punapipoiseen poikaan. Tekisi mieli mennä kysymään, mitä jäbä duunaa. Gradua varmaan sekin.

Kirjastosta on punapipoisista pojista huolimatta päästävä pois näin kesän korvilla. Minun ja samassa seminaarissa ahertavan toverini suunnitelmissa on viedä gradut ulkoilemaan raikkaaseen meri-ilmaan. Vakaana aikomuksena on puolitehokas graduntekoviikonloppu Turun saaristossa. Viikonloppu koostuu hienon visiomme mukaan hyvästä ruuasta, muutamasta lasista viiniä ja reilusta määrästä uusia gradusivuja. Saattaa tosin olla, että sivuja on vähän liikaa sanottu, mutta uusia sanoja nyt ainakin. Syksy on täällä nopeammin kuin huomaammekaan, joten kaikki keinot on tässä vaiheessa otettava käyttöön.

(Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka vielä viime numerossa aikoi palauttaa gradun keväällä 2014.)

teksti: Maija Halme

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Rakas gradupäiväkirja 1.

Rakas gradupäiväkirja 1 – Kyyhkynen 1/2014

Sain lähes tulkoon astmakohtauksen, kun kirmasin aamun seminaariin kaupungin läpi. Edellisellä viikolla olin 20 minuuttia myöhässä. Mukavana bonuksena unohdin myös henkilökohtaisen tapaamisen Heikin kanssa. Viime viikon lievän alisuorittamisen jälkeen päätin ryhdistäytyä. Tämä ryhtiliike, johon olin itseäni kovasti psyykannut tarkoitti käytännössä sitä, että olin vain minuutin myöhässä. Olen harvoin ajoissa, mutta enää minua ei katsota pahasti. Muiden katseet ovat jotain säälin ja myötätunnon haaleaa sekoitusta.

Seminaari oli kuitenkin tällä viikolla oikein antoisa, sillä tarjolla oli tummia viinirypäleitä ja Fani-paloja. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka valitsevat vihreiden sijaan niitä viininpunaisia. Ne ovat vähän kalliimpia ja vähän paremman makuisia. Fani-palat tuovat hieman juhlaa arkeen. Tosin Fasu-pala on niille ainoa oikea nimi. Samoin kuin Twix on aina ja ikuisesti Raider, sanovat suuret ja mahtavat brändijumalat mitä tahtovat. Gradu edistyy kovaa vauhtia mieleni sisäisissä prosesseissa. Nyt tarvitaan enää se pieni fyysinen ponnistus, jonka avulla pyyhin pölyt kirjapinon päältä ja sukellan metodiopusten salattuun maailmaan. Wordin tyhjä G. (lue: geepiste) -tiedosto huutaa öisin nimeäni. Se aika, minkä olen käyttänyt ympärilläni oleviin ihmisiin vakuuttaakseni heidät siitä, että aion keväällä palauttaa gradun vastaa keskimäärin kolmeen ja puoleen väitöskirjaan käytettyä tuntimäärää. Loppukevään mottoni onkin: ”Puhu vähemmän, tee enemmän.”

Tavoitteeni ovat toki korkealla, mutta on kiva antaa muille hieman etumatkaa ja kiihdyttää sitten aivan kalkkiviivoilla ohi.

Gradun kirjoittaminen on vähän kuin maraton. Jotkut treenaavat pitkään ja huolella ja juoksevat matkan tasaisen vauhdin taulukkoa tutkiskellen ihan kiitettävään kansallisen tason aikaan. Itse luotan lapsena hiihtokisoissa luotuun rautaiseen peruskuntoon sekä kuukausi sitten järjestämääni muutaman viikon korkeanpaikanleiriin. Valmensin itse itseäni sekä rantahiekalla että korkealla vuoristossa. Palautusjuomana toimi tuttu ja turvallinen mojito. Tarkistin vielä etukäteen, ettei Sri Lanka ole vahingossakaan eksynyt Wadan kiellettyjen aineiden listalle.

Tätä taustaa vasten voinkin rentoutua vielä tovin ensimmäisellä juottopisteellä ja kiristellä rauhassa lenkkitossujeni nauhoja. Suunnitelmana on, että maaliskuun aikana ryntään yhtäkkiä juoksuun ja kirmaan mustana hevosena maaliin maailman kärkituloksella saaden lisänimen Topelian Usain Bolt. Saanen vielä täsmentää, että tämä tapahtuu toki täysin puhtaan urheilun keinoin.

Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013.

teksti: Maija Halme

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.