TYT:n puheenjohtajalta: Levosta ja levottomuudesta

Teologian opiskelijat eivät itsessään ole aina erityisen viisaita, mutta heillä on paljon viisaita ajatuksia ja näkemyksiä. Maaliskuun alussa kohtasin itseäni kokeneemman tieteenharjoittajan, joka oli kanssani samassa kandiseminaarissa. Arkinen käytäväkeskustelu muuttui elämää vavisuttavaksi kokemukseksi, kun hän kertoi oman näkökulmansa lepoon ja vapaa-aikaan.

Lepo ei ole vain itseä varten. Lepääminen ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole vain itsensä arvostamista ja itsensä rakastamista. Lepääminen on tapa osoittaa välittämistä ja rakkautta läheisille ihmisille. Jaksamisestamme huolehtimalla huolehdimme myös siitä, että kykenemme käyttäytymään läheistemme parissa ystävällisesti, kärsivällisesti ja arvokkaasti. Levon ja unen käydessä vähiin muutumme usein ärtyneemmiksi ja kireämmiksi kuin haluaisimme olla. Osaammeko ja jaksammeko silloin kohdella läheisiämme tavalla, jolla oikeasti haluaisimme heitä kohdella?

Olen ylpeä kyvystäni pysyä rauhallisena ja ystävällisenä kiireenkin keskellä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei kiire vaikuttaisi minuunkin. Ympärilläni olevat ihmiset ovat varmasti havainneet tämän kevään aikana, kuinka pikkuhiljaa univelka, stressi ja kasvava työmäärä ovat vaikuttaneet käytökseeni, jaksamiseeni ja kykyyni välittää muista ihmisistä. Ei ole helppoa tai hilpeää myöntää, että olen viimeksi viettänyt lomaa yli kaksi vuotta sitten. Kuinka paljon kykenisinkään osoittamaan rakkautta ystävilleni ja läheisilleni, jos olisin levännyt enemmän ja useammin?

On yksi näkökulma, jonka haluan erityisesti nostaa esille. Olen viimeksi saanut levätä riittävästi silloin, kun olen ollut vakituisessa työsuhteessa. Tein kolmen vuoden ajan vuorotyötä vaativassa ja kiireisessä työympäristössä, keskellä yt-neuvotteluja ja lomautuksia. Olin silloin paljon levänneempi kuin nyt, kahden ja puolen vuoden opiskelijaelämän jälkeen.

Tehdastyöläisen arki oli siinä mielessä huoletonta, että työasioiden käsittely päättyi kellokortin leimaamiseen. Vakituisten työntekijöiden riittävistä tauoista, vapaapäivistä ja lomista huolehditaan. Kiireisinä jaksoina työntekijöitä kannustetaan joustavuuteen ja ylitöihin, mutta samalla varoitellaan siitä, ettei saa polttaa itseään loppuun. Näin työelämässä, mutta kuka huolehtii opiskelijoiden jaksamisesta?

Kuka maksaisi opiskelijoiden lomarahat ja huolehtisi siitä, että he pitävät riittävästi taukoja? Missä ovat he, jotka varoittelisivat uupumisesta, unenpuutteesta ja loppuun palamisesta? Vuodesta toiseen ihmetellään opiskeluaikojen venymistä ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmia sekä vaaditaan yhä tiukempaa kontrollia opiskeluaikojen rajauksiin ja opintotukiin. Olenko ainoa, jonka mielestä tässä on jotakin ongelmallista?

Meidän tilanteemme on yllättävän hyvä muuhun maailmaan verrattuna. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asioita voisi tehdä vielä järkevämmin ja ihmisläheisemmin. Mainitsemani lyhyt käytäväkeskustelu rohkaisi minua lomailemaan tulevana kesänä. En tee sitä vain itseni takia. Milloin olet itse viimeksi muistanut levätä? Oikeasti?

Tomi Tabell
Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja

Remo Ronkainen: Uusia, liberaalimpia tuulia?

Kristillisdemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Remo Ronkainen, mikä on KD Nuorten asema ja miten sen linja eroaa emopuolueen linjasta?

KD Nuoriin kuuluu 1500 jäsentä ja nuorisopiirejä on ympäri Suomen. Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta. Olemme linkki puolueen ja nuorten sekä opiskelijoiden välillä. Pyrimme myös aktivoimaan nuoria politiikassa ja Kristillisdemokraateissa toimimisessa. Osa näkee meidät liberaalimpana suhteessa emopuolueeseen, sillä olemme pyrkineet profiloitumaan laajemmin yleispoliittisissa teemoissa ja jättäneet tietyt arvokysymykset vähemmälle.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

KD Nuoret on esittänyt perustulomallia, jossa jokaiselle Suomen kansalaiselle ja Suomessa pysyvästi asuvalle henkilölle annettaisiin syntymästä kuolemaan saakka 600 €/kk verottomana. Perustulo korvaisi kaikki ne tuet, jotka eivät perustu eläkkeisiin, sairauteen tai henkilön toimintarajoitteisuuteen. Miksi juuri perustulo?

Perustulo kannustaisi työn vastaanottamiseen. Perustulomalli tasaveroon yhdistettynä estää kannustinloukut ja luo joustavuutta työmarkkinoille. Nykyinen systeemi tekee työnteosta jossain tapauksissa kannattamatonta. Perustulo ratkaisee tämän ongelman.

Mikä on KD Nuorten kanta vapaakauppasopimukseen?

Hyväksyimme sen muutama vuosi sitten. On mahdollista, että asia otetaan uudelleen esille tulevassa vuosikokouksessa. Kaupan turhien esteiden purkaminen on hyvä asia. Asiaan liittyy paljon turhaa pelottelua, kuten investointisuoja. Yritys voi teoriassa haastaa valtion välimiesoikeuteen riitatilanteissa. Se on uhkakuva, jonka realisoituminen voi pelottaa.

KD pyrkii raskaudenkeskeytysten määrän vähentämiseen tarjoamalla tukea raskaana oleville. Lisäksi se pyrkii tarjoamaan terveydenhuollon henkilöstölle mahdollisuuden kieltäytyä osallistumisesta raskaudenkeskeytyksiin. Miten kommentoisit tätä?

Suomi ja Ruotsi ovat melkein ainoat maat Euroopassa, joissa hoitohenkilökunta ei voi kieltäytyä tekemästä aborttia. Raskauden keskeytyksien suhteen liikutaan vaikeassa eettisissä ja arvokysymyksissä, mutta hoitohenkilökunnalla tulisi olla oikeus kieltäytyä toimenpiteestä uskonnon ja mielipiteen vapauteen nojaten. KD ei halua ajaa tiukempaa aborttilakia, vaan tarjota moniammatillista tukea vaikeassa tilanteessa oleville.

KD Nuoret on ehdottanut indeksikorotusten jäädyttämistä. Mitä tällä haetaan?

Suomi velkaantuu lähes 10 miljardin vuosivauhtia. Vanhusten määrä lisääntyy, ja työikäinen väestö vähenee. Se, ettei leikata mistään, ei ole realistista. Jos jatkamme velkaantumista, lasku tulee lapsillemme maksettavaksi. Alempiin tuloluokkiin voisi harkita verohelpotuksia. Mikäli opintotukikorotukset jäävät tekemättä, se koskettaa opiskelijana myös minun arkeani. Mielestäni on kuitenkin perusteltua, että vaikeassa taloustilanteessa kaikki kantavat jollain tavalla vastuuta yhteisen hyvän puolesta. Toki progressiivisuus olisi tärkeää.

Opiskelijan elämään liittyy myös se, että akateeminen työttömyys on korkeampaa kuin aikoihin, 60000 työtöntä. Esimerkiksi teologinen tiedekunta voisi tarjota laajemmin koulutusta oman yrityksen perustamiseen, sillä kaikki eivät työllisty opettajiksi tai papeiksi. Olisi hienoa nähdä, kun teologit yhdessä teekkarien kanssa ideoisivat ja loisivat uutta! Pelkkä akateeminen sivistys ei välttämättä riitä enää työelämämarkkinoilla.

teksti: Matias Koponen
kuva: Sakari Röyskö

Riston tarina

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Risto PulkkinenKeskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari

Ilmeisen soveltumaton papiksi

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

10721007_10152805821821925_200443300_nPiispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Johanna Lumijärvi – Kirkon hallinnon polttopisteessä

Käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja Johanna Lumijärvi on minulle ennestään tuttu kasvo käytännöllisen teologian peruskursseilta sekä tiedekuntaneuvostosta. Haastattelun aikana käy ilmi, että tiedekuntaneuvoston jäsenyys ei suinkaan ole tämän aktiivisen naisen ainoa luottamustehtävä. Aivan hengästyttää kuunnellessa.

Johanna on kahden teologin tytär ja kävi koulunsa Sahalahdella ja Kangasalla. Hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa vuonna 1986. Valinta ei ollut itsestään selvä vanhempien teologitaustoista huolimatta, lukion jälkeen kului kaksi vuotta muissa töissä ja omia valintoja pohtiessa. Lukion ainevalinnat pitkä matematiikka, fysiikka ja kemiakaan eivät vielä viitanneet tulevaan uraan. Kun Johannalle vähitellen valkeni, että teologi voisi tarkoittaa muutakin kuin pappia tai uskonnonopettajaa, hän tunsi löytäneensä oman alansa.

Johanna pitää työssään erityisen tärkeänä opettamista ja opetuksen kehittämistä. Esimerkiksi viime syksynä käytännöllisen teologian peruskursseilla opiskeltiin kirkon hallintoa ja kirkkolakia opiskelijalähtöisellä ryhmätyömenetelmällä. Tehtävien aiheet käsittelivät esimerkiksi hautausmaan tai uskonnollisen yhdistyksen perustamiseen liittyviä kiemuroita sekä parisuhdelain seurauksia kirkossa. Johanna kiittelee ihania työtovereitaan, joiden kanssa hän voi kehittää ja kokeilla uusia opetusmenetelmiä.

Peruskurssiopetuksen lisäksi lukujärjestykseen sisältyy tänä vuonna uskontokasvatuksen praktikumeja, sielunhoitoa sekä kvalitatiivisten menetelmien kursseja käytännöllisen teologian graduntekijöille. Johanna kertoo kuitenkin valinneensa käytännöllisen teologian pääaineekseen aikanaan hiukan sattumalta. Uskontotiede oli toinen vahva vaihtoehto, ja molempiin aineisiin sattui seminaarivuonna mielenkiintoinen aihepiiri: uskontotieteessä käsiteltiin kuoleman kulttuuria ja käytännöllisessä teologiassa jumalanpalvelusuudistusta, joka tuolloin oli meneillään. Kahdesta kiinnostavasta vaihtoehdosta seminaarin aiheeksi valikoitui lopulta jumalanpalvelusuudistus. Gradunsa Johanna teki vanhoillislestadiolaisten jumalanpalveluselämästä.

Sitten alussa mainittuihin luottamustehtäviin. Niitä on paljon, ja Johannan ajankäyttö painottuu hiukan eri tavoilla eri vuodenaikoina. Viikoittaista aikataulua rytmittävät oman seurakunnan luottamustoimet yhteisessä kirkkovaltuustossa sekä Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja sen alaisessa taloudellisessa jaostossa, sekä perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunnassa. Opetus yliopistolla painottuu syksyyn, joten silloin joutuu osallistumaan kokouksiin heikommin valmistautuneena. Kirkolliskokous, jossa Johanna on toiminut edustajana vuodesta 2012, kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Viikko on aina hyvin intensiivinen, joten silloin saavat yliopiston tehtävät puolestaan joustaa.

Ennen kirkolliskokousta Johanna ehti toimia Espoon tuomiokapitulin maallikkojäsenenä yhteensä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista tulla valituksi. Kirkolliskokousedustajana Johanna toimii tällä hetkellä kirkon uskoon ja oppiin liittyviä asioita käsittelevässä perustevaliokunnassa. Suurena teemana tällä hetkellä on virsikirjan lisävihkon käsittely. Virsiä on käyty läpi ja niistä on tekeillä mietintöjä. Viime elokuussa pidettiin perustevaliokunnan ja käsikirjavaliokunnan yhteinen seminaari, jossa virsiä laulettiin läpi. Aihe on ollut työllistävä mutta kiinnostava. Hedelmällisimmät keskustelut syntyvätkin Johannan mielestä juuri valiokunnan kokouksissa. Kirkolliskokouksen isossa salissa keskustelu on väistämättä erilaista ja puheenvuorot suunnataan muuallekin kuin saliin.

Kirkollisen vaikuttamisen konkarin uran varrelle mahtuu tietenkin monenlaisia aiheita ja keskusteluja. Johanna mainitsee erityisen mieleen jääneinä asioina esimerkiksi tuomiokapitulin aikaiset ordinaatiokoulutukset ja pappisvihkimykset. Ordinanttien haastatteluissa oli mahdollisuus kuulla pappisvihkimystä hakevien ihmisten ajatuksia. Oli hienoa nähdä, millä vakavuudella virkaa hakevat suhtautuivat tulevaan virkaansa. Joskus eteen tuli tilanne, jossa tuomiokapitulin piti äänestää vihkimyksestä. Seurakuntaneuvostossa puolestaan kirkolliskokouksen päätös rukoushetkestä parisuhteen solmineiden kanssa aiheutti merkityksellisiä ja mieleen jääneitä keskusteluja. Johanna kokee saneensa luottamustehtävissä työskennellessään paljon eväitä myös opetustyöhönsä. Esimerkiksi hallinnon luennoilla hän todella tietää mistä puhuu, kun asiat ovat konkretisoituneet kirkollisen hallinnon parissa työskennellessä.

Alun perin Johanna toimi Helsingin hiippakunnassa, koska hänen aloittaessaan Kirkkonummen luottamushenkilönä 90-luvun lopulla Espoon hiippakuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Silloin pohdinnassa oli, tulisiko perustettavan Espoon hiippakunnan tuomiokapituli Espooseen vai Lohjalle. Keskusteluja käytiin paljon ja mietittiin esimerkiksi sitä, kumpi pienistä keskiaikaisista kirkoista soveltuisi paremmin tuomiokirkoksi. Oli hienoa saada olla mukana oman alueen hiippakunnan perustamisessa. Pidemmän korren veti lopulta Espoo. Siitä Johanna olikin myöhemmin kiitollinen, autoillessaan säännöllisesti tuomiokapitulin kokouksiin.

Johanna Lumijärven hengellinen koti on lestadiolaisessa perinteessä. Suhde juuriin on mutkaton, lapsuuden Hämeessä herätysliike oli melko tuntematon ja perheen erilaisuus joissakin asioissa meni isän pappeuden piikkiin. Muiden tehtäviensä lisäksi Johanna toimii nykyisin myös Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnassa ja raamattuluokan opettajana. Herätysliikkeen sanomalehteen Päivämieheen hän on kirjoitellut vuodesta 2007, toiminut välillä kolumnistinakin, ja tällä hetkellä hän vastaa lehtiavustajana kaikista oman alueensa uutisista. Näiden ansioidensa perusteella hän on vetänyt myös yliopistolla painetun viestinnän kurssia.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Erilaisissa tehtävissä toimiessa on saanut usein tuntea olevansa tapahtumien polttopisteessä. Välillä tuomiokapitulissa käsiteltiin asioita ehdottoman luottamuksellisesti suljettujen ovien takana, mutta kuitenkin mediaan päätyivät samat asiat poliisin asiakirjojen kautta. Kävellessämme jo ulos yliopistolta Johanna summaa vielä sen, mikä aktiivisuudessa on kuitenkin ollut parasta: verkostoituminen ja kohtaamiset hyvin monenlaisten eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa.

teksti: Anu Rask
kuvat: Anu Rask (Johanna Lumijärvi) ja Siiri Heiskanen (sählyvuoro)

TYT:n puheenjohtajalta 1/2015

Ainoa pysyvä asia on muutos. Tuon lauseen paikkansapitävyyden näkee erityisesti opiskelijajärjestöjen toiminnassa. Yksivuotiset kaudet ja joka vuosi mukaan tulevat ensimmäisen vuoden opiskelijat takaavat sen, että TYT saattaa näyttää peräkkäisinä vuosina aivan erilaiselta. Sama pätee TYT:n kustantamaan Kyyhkyseen. Etsipä jostain käsiisi kaksi tai kolme vuotta vanha Kyyhkynen ja vertaa sitä tähän lehteen. Yhtä näkyvät muutokset ovat mahdollisia kaikissa opiskelijajärjestöissä.

Maailmankuvani muuttui jonkin aikaa sitten, kun osallistuin olut-tastingiin ensimmäistä kertaa elämässäni. Kymmenen hengen osallistujajoukosta tunsin entuudestaan noin puolet, ja heistäkin vain muutaman hyvin. Näiden kymmenen vieraan sankarin kanssa olin päätynyt minulle entuudestaan vieraaseen pubiin, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan, vaikka olen asunut sen lähellä jo pari vuotta. Koko tilanne oli ensin vähän outo. Muutaman oluen jälkeen selvisin kuitenkin alku-ujoudestani, ja loppuilta sujui erittäin mukavasti. En ehtinyt edes katsoa kelloa, kun pubissa jo näytettiin valomerkkiä. Salaa toivon, että pääsisin takaisin pian uudestaan.

En osallistunut olut-tastingin järjestämiseen ja osittain sen takia hieman jännitinkin sitä. Tapahtuma näet oli TYT:n järjestämä, mutta järjestäjänä oli aivan tuiki tavallinen rivijäsen – jäsen, joka on kyllä hengaillut yhdistyksen tapahtumissa, mutta ei ole aktiivisesti ottanut tapahtumien järjestämisessä roolia. Neuroottisempi aivopuoliskoni teki varasuunnitelmia sen varalta, että päätäni vaadittaisiin vadille katastrofin seurauksena. Huoleni katosivat kuitenkin minuuteissa, kun huomasin että paikalla oli riittävästi osallistujia, järjestelyt pubin kanssa olivat kunnossa, ja kaikki osallistujat vaikuttivat viihtyvän. Laskukin saatiin maksettua ilman erimielisyyksiä.

Kerron tästä, koska toivon jäsentemme osallistuvan jatkossa toiminnan järjestämiseen entistä rohkeammin. Yhdistys on kuluvan vuoden aikana ehtinyt järjestää jo vaikka mitä. Virkailijat ja luottamusopiskelijat ovat järjestäneet tapahtumia, juhlia ja ekskursioita villillä energialla, eikä vauhti näytä hidastuvan. Päinvastoin. Tämän vuoden aikana yhdistys kiinnittää huomiota erityisesti siihen, että yhdistyksen jäsenten on helpompi ideoida, suunnitella ja toteuttaa erilaisia tapahtumia. Yhdistys tulee tarvittaessa apuun tapahtuman toteuttamisessa ja voi auttaa esimerkiksi tapahtumasta tiedottamisessa. Vielä ehdit mukaan!

Muutoksesta huolimatta osa asioista tullaan tekemään samalla tavalla kuin ennen. Tiedekunnan ja opiskelijoiden väleihin tullaan jatkossakin panostamaan, eikä yhdistys unohda rooliaan teologian opiskelijoiden edunvalvojana. Samalla toivon, että yhdistyksen jäsenet voivat jatkossakin saada rakkaita ja onnellisia muistoja yhdistyksen kautta. Mistä tuleekin mieleeni: voisiko joku oikeasti järjestää meille toisen olut-tastingin? Tai jotain ihan muuta?

Tomi Tabell
Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja

Kuvitettu kirkonmies

Olen saapunut Kallion Sivukirjastoon tarkoituksena tehdä haastattelu teemalla ”tatuoinnit ja kristinusko”. Jossain muussa yhteydessä Visa Viljamaan olemus saattaisi aluksi hämätä. Rotevan, parrakkaan miehen vasen kyynärvarsi on koristettu ankkurilla ja majakalla. Mustavalko-raidallisen t-paidan kauluksesta pilkistää myös osia rintakehän peittävästä sydän-kuviosta. Pappiahan tänne tultiin tapaamaan, eikä merimiestä?

Visan tatuointi

Kuva: Visa Viljamaa

Kyllä vain. Viljamaa on tänä keväänä Helsingin yliopistosta valmistunut teologian maisteri ja kesällä papiksi vihitty Kallion seurakunnan työntekijä. Tarkoitus on ruotia varsinkin Viljamaan vielä työstövaiheessa olevan, jo nyt vaikuttavan näköisen selkätatuoinnin yksityiskohtia. Lokakuussa aloitettu työ on rahoitettu valmistumisen yhteydessä kerätyllä kolehdilla.

– Tatuointi oli toinen kahdesta asiasta, joihin toivoin kavereiden lahjoittavan rahaa: toinen taas oli Suomen Lähetysseuran kohde Botswanassa. Molemmat ovat omalla tavallaan pysyviä asioita. Hetki tuntui myös oikealta ottaa vihdoin iso ja näyttävä kuva selkäpuolelle, Viljamaa kertoo.

Ensimmäiset tatuointinsa Viljamaa otti parikymppisenä. Inspiraatio syttyi kuitenkin jo 15-vuotiaana, vaikka ennakkotapauksia ei omasta perhepiiristä juuri löytynyt. Isäkään ei ollut aluksi ajatuksesta mielissään, mutta suhtautuu asiaan nykyään neutraalisti. Kun Viljamaa alkoi kokea kutsumusta pappeuteen, isä varoitti ottamasta kuvia liian näkyville paikoille, ”jotta ne eivät herättäisi turhia tunteita”. Ohje on pitänyt, ja käsivarsien tatuoinnit peittyvät tarvittaessa pitkillä hihoilla.

– Rippileirillä saunassa nuoret saattavat esittää kysymyksiä, mutta tatuoinnithan ovat heille jo arkinen asia. Kallion alueella ollaan taas sen verran elämää nähneitä, että ei siellä tulla kyselemään. En todellakaan ole yksin tatuointieni kanssa viisikymppisten miesten joukossa, seurakunnan miestyöstä vastaava Viljamaa lisää naureskellen.

Aihepiiri tuntuu silti olevan edelleen hieman tabu. Esimerkiksi voi nostaa saarnaaja Markku Veilon vuonna 2012 pitämän esitelmän tatuoinneista paholaisen tienä ihmiseen (YouTubessa nimellä ”Tatuointien salaisuus”). Verkosta löytää pikahaulla useita konservatiivisia äänenpainoja, jotka todistavat tatuointien syntisyyttä. Taustatukea haetaan kristinuskon ja juutalaisuuden historiasta, jossa tatuoinnit on yhdistetty pakanakansoihin tai moraalisesti muuten epäilyttäviin väestönosiin. Unohtaa ei sovi myöskään Kolmannen Mooseksen kirjan suoraa tatuointikieltoa (19:28).

Viljamaa ei kuitenkaan pidä asiaa ongelmana .– On tuota Mooseksen kirjan kohtaa siteerattu kerran minullekin. Itse ajattelen, että tällaiset käskyt on täytetty Kristuksen tuomassa uudessa liitossa. Kyse on enemmän siitä, mitä kuva kertoo kyseisen henkilön arvoista, Viljamaa miettii. Vuohenpää tai risti ylösalaisin kertovat toista kuin perinteiset kristilliset symbolit. Puheeksi tulevat myös alakulttuurit, kuten vankila- tai jengitatuoinnit, joissa uskonnolliseen kuvastoon on kietoutunut muita kulttuurisia merkityksiä.

Tiivistämme keskustelun siihen, että kuva itsessään ei ole hyvä tai paha, vaan se, mihin sen mielessään liittää. Tatuoinnit voivat kertoa kantajastaan jotain, tai olla olemassa silkan estetiikan vuoksi. Viljamaa ei kuitenkaan lähde kyseenalaistamaan kenenkään motiiveja. – Sinänsä vaikea kuvitella, että kukaan ottaisi itselleen vaikka ristiä ilman mitään syytä. Toisaalta, mikä nyt olisi se vakaumuksen mittari tällaisissa asioissa?

P.S. Tatuointi-myönteisiä kommentteja Raamatusta löytyy esimerkiksi Jesajan kirjan jakeista 44:5 ja 49:16.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Sydämeltään seurakuntapappi

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lukee joka aamu Raamattua ja on huolissaan kirkon ja yhteiskunnan jakautumisesta.

Kenttäpiispan toimistoon ei ole yhtä helppo kävellä kuin kirkonmiesten yleensä. Pääesikunnan portilla aseistettu vartija tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja sisään ovesta pääsee vasta, kun on minuutin verran seissyt valvontakameran arvioitavana. Hetken tuntuu kuin olisi Star Trekissä. Tästä aidatusta ja vartioidusta rakennuksesta ei ole yhtä helppoa kävellä uloskaan, toisin kuin kirkosta.

Toimisto on arkinen. Se näyttää virkamiehen tai kirjanpitäjän työhuoneelta, ei piispan. Isäntämme rooli kirkonmiehenä tulee kuitenkin selväksi jo ennen kuin haastattelu alkaa. ”Minulla on täällä tapana lukea Raamattua joka aamu, sopiiko että luemme yhdessä?” kenttäpiispa Pekka Särkiö kysyy. ”Nyt olen menossa Aamoksessa. Sitä voi tulla mitä vaan vastaan, kun järjestyksessä lukee.”

Raamatunlukua seuraa yhteinen rukous. Piispa ei kysy, haluammeko osallistua rukoiluun. Täällä mennään isännän säännöillä. Olemmeko me nyt sotilaan vai kirkonmiehen edessä?

”Kirkonmies minä olen, sydämeltäni seurakuntapappi”, Särkiö vastaa. ”Minä pidin työstäni kirkkoherrana Lahdessa. Mutta kun sitten kehotettiin hakemaan kenttäpiispan tehtävää, se tuntui oikealta valinnalta.” Seurakuntapapin työstä Särkiö kertoo kaipaavansa toimituksia ja seurakuntalaisten kohtaamista.image

Onko kenttäpiispa oikea piispa? ”Minä ymmärrän hyvin kysymyksen. Ei se Suomessa ole koko aikana ollut ihan itsestäänselvyys.” Särkiö kertoo, että aloite kenttäpiispan virkaan tuli puolustusvoimien suunnalta ja tarve syntyi varsinaisesti talvisodassa. ”Kun Neuvostoliitto 75 vuotta sitten hyökkäsi, oli palveluksessa 19 sotilaspappia. Vuotta myöhemmin pappeja oli rivissä yli 300. Kyllä siinä tarvittiin jo kenttäpiispaakin.”

”Puolustusvoimat halusi kenttäpiispan, korkeakirkolliset tahot vastustivat”, Särkiö jatkaa. Tämä asetelma tuntuu säilyneen. Puolustusvoimissa kenttäpiispa on osa kenraalikuntaa, kirkon puolella asema on muuttunut. Jatkossa kenttäpiispa on piispainkokouksessa läsnä, mutta äänioikeus on poistettu. Särkiö arvelee, että puolustusvoimissa arvostetaan kirkollista työtä enemmän, kirkon puolella on ennakkoluuloja. ”Ja osin tässä varmaan vaikuttaa vielä 1970-luvun rauhanliikkeen perintökin. Tämähän on monille kristityille hyvin ongelmallinen, epäpyhä liitto, että papit ovat mukana väkivaltaorganisaatiossa.”

Särkiö mukaan pappien kuitenkin pitää olla läsnä juuri siellä, missä on kärsimystä ja kuolemaa. ”Eiväthän papit hylkää silloinkaan kun tapahtuu kouluampumisia – sodassa kuitenkin kuollaan paljon enemmän kuin rauhan ajan turmissa.”

Särkiö ei myönnä, että sotilaspappien tehtävä olisi tehdä sotiminen helpommaksi. ”Sotilaspapilta, kuten myös sotilaaltakin, vaaditaan aina korkeaa moraalia. Pitää puntaroita oikeutettua väkivaltaa suhteessa kokonaisuuteen. Tietysti moni kristitty haluaa noudattaa vuorisaarnaetiikkaa. Mutta se kuitenkin tarkoittaisi, että helmikuussa 44 ei olisi ollut Helsingin ilmatorjuntaa ja koko kaupunki olisi tuhottu.”

Särkiö käyttää itsenäisyyspäivän juhlapuheista tuttua kieltä. ”Talvi- ja jatkosodan uhrien kautta pelastettiin suomalaisia ja meille tärkeitä arvoja. Suurempaa väkivaltaa vastaan pitää voida puolustautua pienemmällä väkivallalla.”

Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”

Kysymys uskonnonvapaudesta ja uskontojen tasapuolisesta kohtelusta ei Särkiön mielestä ole puolustusvoimissa yhtä ajankohtainen kuin muualla yhteiskunnassa. Viime vuonna maavoimien kesäkuun erästä 87 prosenttia oli luterilaisia
kun koko väestössä osuus on 75 prosenttia. ”Kirkkojen ja muiden uskontokuntien jäsenet ovat muutenkin sitoutuneempia instituutioihin, kuten armeijaan”, Särkiö sanoo. ”Vain joka kymmenes varusmies on väestörekisterissä ja muiden uskontojen kuin kristinuskon osuus on prosentin luokkaa. Näiden porttien sisällä luvut eivät näytä ollenkaan yhtä huonoilta kuin tuolla muualla yhteiskunnassa.”

”Eikä varuskunnissa työskentelevien sotilaspappien tehtävä rajoitu kristittyihin”, Särkiö korostaa. Puolustusvoimissa papisto luo yhteyksia myös alueen muihin uskontoryhmiin. Jos varusmiehelle tulee tarvetta olla yhteydessä omaan uskontokuntaan, pappi auttaa siinäkin. ”Muiden uskontojen edustajat ja maahanmuuttajat ovat ihan tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Lähinnä nämä kotoperäiset uskonnottomat herättävät kysymyksiä horjuttaakseen tätä systeemiä.”

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa vähenee, puolustusvoimissa tämä ei Särkiön mukaan näy.
”Me olemme olleet liberaalin kehitysuskon vallassa. Ajatellaan, että kaikille on töitä, sitten eläke ja vanhainkotipaikka. Ja on uskottu, että rauha pysyy. Kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet, ettei rauhakaan ole itsestäänselvyys. Venäjästä ei ole tulossa läntinen demokratia.” Särkiö kertoo juuri kuunnelleensa radiossa juontajaa, joka tasapainoili termien kriisi ja selkkaus välillä. Kyse oli Ukrainan tilanteesta: ”Ei Ukrainassa ollut kriisi tai selkkaus. Siellä on sota ja se jatkuu edelleen.”

”Venäjä haluaa itselleen sen suurvalta-aseman. Puhutaan Venäjälle legitiimeistä etupiireistä. Meidän korviimme se on uhkaavaa kun olemme osa sitä etupiiriä. Se pelottaa ihmisiä.”
”Kirkkoa tarvitaan juuri yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana”, korostaa Särkiö, ”ja isänmaallisuutta.” Kenttäpiispalle nämä kulkevat käsi kädessä.

Särkiölle isänmaallisuus on sitä, että ketään ei jätetä ulos tai pois pelastusveneestä: ”En minä sellaista hurraaisänmaallisuutta ihannoi, leijonariipuksia ja tatuointeja niskassa. Vaan sitä, että halutaan rakentaa yhteistä isänmaata. Suomen pitää olla hyvä paikka elää niin kantasuomalaisille kuin tulijoillekin. Kirkko on instituutio, joka koittaa pitää kaikista huolta. Kirkko näkee heikkojen aseman, kun sosiaaliturva ei riitä. Se on isänmaallista.”

Myös epäisänmaallisuus nousee esiin. ”Se on sitä, ettei haluta toimia demokraattisen Suomen hyväksi. Ei haluta tehdä tarvittavia päätöksiä ja annetaan talouden rapautua. Syntyy luokkajakoa.”

Luokkajakoa? Vasemmistonuorten luokkasota-retoriikan mainitseminen nostaa kuitenki Särkiön takajaloilleen. ”No se on kyllä aika yliampuva termi. Joku, joka on lukenut Marxinsa, voi varmaan sellaisesta puhua. Mutta todellista alaluokkaa on nyt se viidennes nuorista miehistä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Ne, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä ja opiskelusta, jopa armeijasta. Sen huuteleminen, että noustaan luokkataisteluun, ei rakenna mitään. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Aina syntyy uusi yläluokka niin kuin Neuvostoliitossa, jossa toiset olivat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset.”

Yhteiskunnallista puhetta kirkon puolella kuulee nykyisin paljon vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Särkiön mielestä puheelle kansallisesta yhtenäisyydestä olisi nykyisin tilausta, niin kuin oli ennen talvisotaakin. ”Meillä tapahtuu koko ajan polarisaatiota. Kirkko on jakautunut ja yhteiskunnassa terveys- ja varallisuuserot lisääntyvät. Tämä on aika huono aika olla jakautunut keskenään riiteleviin leireihin.”

Kenttäpiispan toimistossa ei pelätä sitä retoriikkaa, joka kirkossa on muuten siivottu pois. Täällä Jumala suojelee isänmaata ja kansan sisäinen riitely pitää lopettaa.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
Kuva: Samuli Suonpää

Seurakunta vankilassa – Kyyhkynen 3/2012

Seison Vaasan vankilan vierailijoille tarkoitetulla ovella. Kun painan summeria, yritän muistaa milloin minua on viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Kerron kaiuttimesta kuuluvalle miesäänelle tulleeni tapaamaan Jenna Utriaista. Minulle avataan ovi ja astun pieneen, vierailijoille tarkoitettuun tilaan jossa Jenna on jo odottamassa.

”Jännittääkö?”, Jenna kysyy ja nyökkään hermostuneena. Hän hymyilee, kun astelen metallinpaljastimesta läpi ja kirjoittelen vierailuni syytä pienelle lappuselle.

”Arvaa vaan, miltä musta tuntui kun itse tulin tänne ensimmäistä kertaa.”

Jenna Utriainen aloitti teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008 ja päätyi A1-linjalle eli sille joka valmistaa pappeja. Kun perusopinnot alkoivat olla kasassa ja kaikille pakollinen seurakuntaharjoittelu tehtynä, hän keksi hakea vielä ylimääräiseen selektiivialojen harjoitteluun. Vaihtoehtoina hän rastitti itselleen vankilan, sairaalan sekä lapsi- ja perhetyön. Näistä vaihtoehdoista vankila oli kaikista vierain, siihen ei pääsisi tutustumaan tavallisen seurakuntatyön merkeissä. Jälkeenpäin Jennan on kuitenkin vaikea keksiä muita syitä miksi haki:

”Se vain vaikutti jännittävältä vaihtoehdolta.”

Jenna laittoi hakupaperit menemään ja suuntasi psykologisiin testeihin. Niissä istuttiin koko päivä, maksettiin toistasataa euroa ja lopuksi sai tietää soveltuuko vai ei. Hakijoita vankilaan oli kolme. Kaksi valittiin.

Kevään edetessä kysyin Jennalta, voisinko haastatella häntä vankilaharjoitteluun liittyen. Kun hän vastasi myönteisesti, odotin mahdollista vierailua Vaasaan ja lyhyttä kahvikuppihetkeä jossain paikallisessa pubissa. Alkukesästä Jenna soitti ja kertoi järjestäneensä minulle päivän mittaisen juttukeikan vankilaan. Osallistuisin Jennan päivän rutiineihin ja tutustuisin paikkoihin. Koska: ”Ethän sää muuten saa tästä minkäänlaista kuvaa.” Elokuun puolivälissä, kun loppukesän sää oli mitä parhain, tassuttelin epävarmoin askelin vankilan muurien sisään.

Kun olen päässyt vierailijoiden ovesta muurien sisään, huomaan nopeasti, että täällä on totuttu vierailijoihin. Minut ohjataan sisään rennosti ja rutiinilla. Se olen vain minä, jota jännittää. Lähdemme tutustumaan selliosastoihin, joiden käytävillä myös vangit hymyilevät ystävällisesti. Vankilassa on selvät säännöt ja omat rutiinit. Minun palloiluni Jennan perässä ei tuo niihin juurikaan muutosta. Merituuli puhaltaa sisään pieneen keittiöön, jossa eräs vangeista pesee lattiaa. Kerron myöhemmin hieman nolona eräälle vartijoista, etten odottanut täällä olevan näin siistiä. Hän sanoo, että vankilassa yritetään olla tarkkoja sellaisesta. Sellit ovat pieniä ja yhteiset tilat ruuhkaisia silloin, kun ei olla lukkojen takana.

Silloin kun vangit ovat selleissään, Jenna koputtaa ovelle, avaa sen ja kysyy saako tulla käymään. Tällä kertaa ovelle, jonka takana on Jennan rippikouluryhmä. Se koostuu yhdestä suomalaisesta miehestä. Toisessa rippikouluryhmässä on muutama ulkomaalainen. Mitä tulee ryhmien kokoon vankilassa, yksikin on jo paljon. Ja aikuisiällä rippikoululaisten kiinnostus uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on toisenlaista. ’Ryhmän’ kanssa ei tehdä tehtäviä ja leikitä leikkejä, vaan puhutaan paljon. Mitä ja millaista on uskominen, mitä Jumala tahtoo ihmiseltä, hyvästä ja pahasta. Rippikoulua käyvän vangin mukaan opetus seuraa selliin. Kun ovet menevät lukkoon, jää aikaa ajatella. Silloin saattaa ottaa Raamatun käteen tai käydä lävitse ulkoläksyjä.

Jennan mukaan oppilaat pistävät koville. Teini-ikäiset rippikoululaiset ottavat niin paljon enemmän annettuna kuin aikuiset, elämää nähneet miesvangit. Kolminaisuusopin voi helposti selvittää muutamalla kalvolla tai kirjoitustehtävällä välitunnille hinkuville viisitoistavuotiaille, mutta vankilassa istuvat rippikoululaiset eivät sulata ajatusta Jumalasta, joka on samaan aikaan yksi ja kolme. Sunnuntain jumalanpalveluksessa saa vielä saarnata keskeytyksettä, mutta pienemmille ryhmille Jenna ei valmistele paperinmakuisia puheita.

”En enää kirjoita valmiita saarnoja, ei sellaisessa ole ideaa.”, Jenna toteaa: ”Laitan asioita paperille ja puhun niistä. Sitten syntyy keskustelua jos on syntyäkseen.”jenna_utriainen

Rippikoulutyön ja jumalanpalvelusten lisäksi Jennan työnkuvaan kuuluvat yksityiskeskustelut, kirkkoiltojen emännöinti vankilan kappelissa, raamattu- ja keskustelupiirin vetäminen sekä parisuhdetyö. Harjoittelujakson päätyttyä kesäteologista tulee kesätyöntekijä. Ja kesätyöntekijästä myös erityisohjaaja, joka hoitaa vankien asioita papin viran ulkopuolella. Juuri yksityiskeskustelut vievät suurimman osan Jennan työajasta. Vankilaan tullessaan vanki käy lyhyessä haastattelussa Jennan toimistossa, mutta jälkeenpäin tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Vanki pyytää aikaa keskusteluun, jonka sisällöstä on tiukka vaitiolovelvollisuus. Pitkissä sielunhoidollisissa keskusteluissa psykiatrian sivuaineopinnoista ei ole haittaa.

Juttelemme erään vangin kanssa, joka käy Jennan luona säännöllisesti. Hänen mukaansa jutteleminen Jennan kanssa on tuonut helpotusta vankilan arkeen. Samantyyppistä viestiä kuulen pitkin päivää kaikilta haastattelemiltani vangeilta, kesäteologin seurakunnalta. Jennalle kun on helppo puhua, hän jaksaa kuunnella, eikä tuomitse.

”Sanotte vaan”, Jenna nauraa: ”Kun oon kerran tässä kuuntelemassa.”

Jennan mukaan vankien kanssa on helppo olla. Ei tarvitse pelätä, tai jännittää. Myös vankilan papin ja Jennan harjoitteluohjaajan Juha Haapaniemen mielestä vankilassa tehtävissä harjoitteluissa on paljon hyvää. Sen lisäksi, että harjoittelija saa arvokasta kokemusta, uudet kasvot tekevät hyvää rutinoituneille vangeille ja vankilan työntekijöille. Vankilapappi on ehtinyt nähdä samojen ihmisten lähtevän, mokailevan ja palaavan kerta toisensa jälkeen takaisin. Sellaisessa muuttuu helposti kyyniseksi.

Jenna ei ole kyyninen. Mutta kyllä hänkin on ehtinyt kasvattaa kovaa kuorta. Kun kysyn millaista on kuunnella tarinoita pelottavista rikoksista, Jenna vastaa että siihen tottuu nopeasti. Pikkuhiljaa tarinoiden yksityiskohdat eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Juha tiivistää ajatuksen: ”Kun rikos on tehty, sen uhreille koittaa suruaika. Meille täällä ei koita. Meidän tehtävämme on kohdata se ihminen, joka ei voi enää mennä ajassa taaksepäin. Jäämme tänne miettimään hänen kanssaan, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla taustalta löytyy usein henkistä pahoinvointia ja huumausaineita.”

Iltapäivällä ei jännitä enää yhtä paljon. Minua kuljetetaan ylös ja alas, selliosastoille, ruokalaan, työpajoille ja taukohuoneisiin. Tapaan kasapäin ihmisiä. Välillä tunnen silmät selässäni. Vankila on suljettu ja rutinoitunut yhteisö, mutta olen kuitenkin onnistunut herättämään jonkinlaista uteliaisuutta vierailullani. Menemme tapaamaan Jennan raamattupiiriä. Se on syntynyt vankien aloitteesta, eikä rajoitu ainoastaan raamatunkohtien tarkasteluun. Piirissä puhutaan elämästä. Vankien mukaan on hienoa saada piirin vetäjäksi nuori teologi. Vaikka siitä vitsaillaankin, että mennään katsomaan nuorta naispappia, niin vangit ovat myös hyvillään, että joku kertoo kiihkoilematta kristinuskosta. Erään vangin mukaan on hienoa, että Jenna näkee vaivaa kertoakseen erilaisista kristillisistä suuntauksista ja kirkon historiasta:

”Yleensä tänne tulee vain porukkaa jostain seurakunnasta ja toteaa, että ’tuu uskoon, tuu uskoon’. Eikä ne sitten oikein osaa selittää että mitä se tarkoittaa.”

Vankilassa uskonnolla on vahva sija. Jo lähtökohtaisesti vangit edustavat eri uskontokuntia, tai eivät ole saaneet minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vankilapappi päätyy herkästi edustamaan hyvin rikasta uskonnollista kenttää. Kesäteologin työnkuvaan kuuluu vahvana osana asioiden järjesteleminen. Jos joku kaipaa Koraania, Jenna järjestää sellaisen, jos lähetyskristilliset tahot tahtovat pitää kirkon illan, Jenna toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kuten vierailupäivänäni tiistaina, kun joukko vapaiden suuntien edustajia on tulossa todistamaan uskosta Jeesukseen Kristukseen. Pitkin päivää Jenna on huikkaillut käytävillä maleksivia vankeja mukaan kirkkoiltaan ja illalla osanottajia tulee mukavasti paikalle ja istahtaa vaaleille kirkon penkeille.

Illan aikana herätyskristillisiä liikkeitä edustavat vankilalähetit ja muut uskoon tulleet pitävät todistuspuheenvuoroja, eli kertovat uskostaan. Joukossa on myös entisiä vankeja, jotka ovat sanojensa mukaan vaihtaneet huumeet, alkoholin ja toivottomuuden uskoon Jumalan ja Jeesuksen kaikkivoivasta rakkaudesta. Viesti on vahva ja henkilökohtainen. Puheet vastaanotetaan kohteliaan hiljaisuuden vallitessa.

Kristillisten herätysliikkeiden edustajat vierailevat usein Vaasan vankilassa. Samoin kuin Jennan järjestämään toimintaan osallistuminen, myös lähettien tapaaminen on vapaaehtoista. Ja vaikka Jennan työtä kehutaan, yleisesti ottaen uskonnollisuuden osoittamista tai uskovaiseksi leimautumista varotaan. Vangit puhuvat niin kutsutuista linnauskovaisista, jotka menevät huumeiden sijasta sekaisin Jumalasta. Radikaali muutos saattaa tapahtua yhdessä yössä ja sen jälkeen muutetaan koko elämä, tullaan näyttävästi uskoon ja saarnataan muille. Näin minulle asiaa valotetaan, kun kysyn. Kun vankilan ovet sitten avautuvat, vapaus voikin olla musertava ja uskonnollisuus unohtuu. Se jää sinne vankilaan. Jennan mielestä on tärkeää muistuttaa vangeille, että uskovaisuuden ei tarvitse muuttaa koko elämää hetkessä, eikä välttämättä näkyä missään. Uskon kehittäminen on prosessi. Vaasan vankilassa toimii vuosittain kristillinen päihdekuntoutusosasto. Sen avulla opetellaan päihteetöntä elämää, joka ei perustu äkilliseen elämänmuutokseen vaan hitaaseen kasvuun ja kehittymiseen.

Päivä kääntyy iltaan ja vierailuni alkaa olla ohitse. Samoin Jennan työ, joita on jäljellä enää viikko. Millaisin mielin hän lähtee pois? Haikein. Työ on opettanut paljon, erityisesti kristillisyyden ja uskonnollisuuden monimuotoisuudesta, epävarmuuden sietämisestä ja siitä, että pienet voitot voivat tuntua todella suurilta. Vankilan sisältä löytyi vastaanottavainen ja hyväksyvä seurakunta. Kuormittava työ on kaatanut tekijänsä toisinaan suoraan päivän päätteeksi sänkyyn ja vankilamaailma seurannut kotiin saakka. Silti kaikki on ollut sen arvoista. Jenna kokee tehneensä työtä, jolla on tarkoitus.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012.

Tuttavallisesti Mallo – Kyyhkynen 2/2014

Marjo-Riitta Antikaisen mukaan kiinnostus herää oppimisen myötä.

Kirkkohistorian lehtori Marjo-Riitta Antikainen eli tuttavallisemmin Mallo on tuttu kasvo kaikille teologian opiskelijoille ensimmäisen vuoden kirkkohistorian kursseilta lähtien. Hänen nimensä googlettamalla ilmestyy ruudulle ensimmäisenä Vuoden Lehtikuvat 2004 -näyttely ja riehakas kuva, jonka teksti kertoo: ”Tutkija Marjo-Riitta Antikainen Katajanokan vankilasellissä tyttökuvien keskellä”. Kuvaan liittyvää artikkelia ei löydy, joten täytyy tyytyä arvailemaan mitä Mallo tekee sellissä bikinityttöjen kanssa. Hmm…

Marjo-Riitta AntikainenTapaamme kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen yhteisessä kirjastossa. Uusiin tiloihin on kuulemma kotiuduttu. Kaikkia tosin harmittaa henkilökunnan ja tutkijoiden välisen hedelmällisen kahvipöytäyhteyden katkeaminen tutkijoiden siirryttyä eri tiloihin. Sen sijaan kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen välillä on aivan uudenlaista synergiaa.

Antikaisen toi aikanaan Teologiseen tiedekuntaan seurakuntanuoren tausta ja älyllinen kiinnostus aihetta kohtaan. Hän ei ollut niitä opiskelijoita, jotka tuntevat kirkkohistorian omaksi alakseen jo tiedekuntaan tullessaan. Opettajankoulutuksen, uskontotieteen ja muiden kokeilujen kautta hän ajelehti valitsemaan kirkkohistorian pääaineekseen lopulta graduvaiheessa.

Mallon puheissa toistuu usein ja eri yhteyksissä kiinnostuksen herääminen oppimisen myötä. Itse muistan jo kirkkohistorian esseeohjeistuksen yhteydessä lausutut kannustavat sanat. Jos aihe nyt ei vallan kauheasti kiinnostaisikaan, niin todennäköisesti kiinnostus heräilee kyllä sen myötä, kun tietoa ja ymmärystä karttuu. Tapahtuu uppoutuminen ja aihe vie mukanaan. Näin tapahtui Mallolle itselleen gradun parissa: hän sukelsi tutkimuksen tekemiseen ja hänelle kehittyi voimakas tutkijan ammatti-identiteetti.

Arjen kipein haaste tällä hetkellä on se, että opetustyön lisäksi ei tutkimukselle jää aikaa. Se on kova pala. ”Sitä on koko ajan vähän uskoton itselleen ja identiteetilleen”, Mallo toteaa. Hän ei kykene pitkäjänteiseen tutkimuksen tekemiseen niin, että kalenteriin on raivattu tunti sinne ja toinen tänne. Tekeminen vaatisi kotona olemista, sohvalla istumista, sängyllä lukemista, kävelemistä ja asioiden sulattelemista pyykkäämisen ohessa. Ajattelemista, lähteiden kuuntelemista ja tilaa mielikuvitukselle. Se ei onnistu yliopiston työhuoneella muun työn ohessa.

Aikaisempina vuosina, pienen lapsen äitinä, haasteet olivat toisenlaisia. Välillä rahoittajat epäröivät rahoituksen myöntämistä nuorelle naiselle, kun aika menisi kuitenkin lapsen hoitamiseen. ”Vaikka kaikki vanhemmat tietävät, että lapsen myötä ajankäyttö- ja organisointikyky hioutuvat entistä paremmiksi”, Mallo tuhahtaa. Hän päätyi uransa alussa valitsemaan sukupuoleen liittyviä aiheita, koska naishistoria oli uusi ja kiinnostava tutkimusala. Se avasi kirkkohistoriaan aivan uudenlaisen perspektiivin. Antikaisen uran aikana sukupuolentutkimus on muuttunut tutkimuksen valtavirraksi ja näkökulma integroituu luontevasti kaikenlaiseen tutkimukseen. Edelleen suhteet uskonnon, sukupuolen ja aatteiden välillä kiinnostavat Malloa. Parasta sukupuolentutkimuksen näkökulmassa on kuitenkin pääsy arjen historiaan ja siihen, miten ihmiset ovat uskontoa eläneet.

Historian ajoista ja paikoista läheisimpiä Antikaiselle ovat luonnollisesti ne joita hän on tutkinut. Hän on eniten kotonaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. On myös kiinnostuksen kohteita, jotka ovat juuri sopivalla tavalla vieraita synnyttääkseen jännitteisen tunteen siitä, että asiaa pitäisi päästä vähän raaputtamaan. ”Ranskan hugenotit kiehtovat jostain syystä vuodesta toiseen”, Mallo toteaa. ”Ja tietysti keskiajan ihmiset ja tarinat, joihin opettaessa törmään”. Taas tulee esille innostus ja kiinnostus, joka syttyy tekemisen ja tietämisen kautta.

Mikä historiassa viehättää? Eikö sirpaleisien tiedonmurujen kokoaminen koskaan turhauta, kun totuutta on kuitenkin mahdotonta jälkikäteen rekonstruoida? ”Kaikessa tieteen tekemisessä on rajoituksensa”, Mallo huomauttaa. Hänen mielestään ei ole ongelmaa tyytyä ”historialliseen likiarvoon”, teemmehän tutkimusta omasta ajastamme käsin. Erityisen kiinnostavaksi työn tekee historialle ominainen kaksoisulottuvuus. Kysymys ei ole ainoastaan menneisyydestä, vaan asioita peilataan tähän päivään ja tämän päivän ongelmiin. Esimerkiksi 90-luvun laman aikana alettiin tutkia erityisen voimakkaasti hyväntekeväisyyttä ja naisjärjestöjä. Aiheet eivät välttämättä tietoisesti valikoituneet siksi, että hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin murentaa, mutta tilanne heijastui historian tutkimukseen vähintäänkin tiedostamattomasti. ”Historia on turvallinen koelaboratorio nykypäivän ihmiselle”, Mallo sanoo. Menneisyyden avulla voi oppia ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri tilanteissa ja hahmottaa tapahtumien merkityksiä.

Jos tilanne sallisi täysimittaisen tutkimukseen uppoutumisen, Antikainen haluaisi jatkaa väitöskirjansa päähenkilön Mathilda Wreden seurassa. ”Harva tietää, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia ennen 1950-lukua.” Mallo haluaisi selvittää Wreden kansainvälistymistä ja verkostoja. Jotakin kertoo vaikkapa se, että kun 1980-luvulla Saksassa julkaistiin sarjakuvasarja protestanttisista uskonsankareista, omat albuminsa saivat esimerkiksi Calvin, J. S. Bach sekä Wrede.

Mitenkäs sen sellin kanssa oli? No sekin liittyy keneenkäs muuhun kuin Mathilda Wredeen. Antikaista haastateltiin aikanaan väitöskirjaan liittyen. Koska Wrede vieraili vankiloissa eri puolilla Suomea vankeja tapaamassa, myös Mallo kiersi vankilat tutkimusta tehdessään. Mikäs olikaan siis tutkijalle luontevampi paikka poseeraamiseen!

Teksti ja kuva: Anu Rask

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014.