Hengellisesti tai teologisesti epämukavuusalueella? – Vastapääkirjoitus 3/2015

En koskaan unohda tutor-ryhmäni ensimmäistä tapaamista. Olimme ehtineet jo vähän jutella kierrellessä yliopiston rakennuksia, jotka pienen fuksin mielessä tuntuivat valtavalta labyrintilta. Tutorimme Rosa veti meille tutustumisleikin, jossa omasta avainnipusta löytyvien avainten avulla kerrotaan asioita itsestä. Itse olin juuri todennut ajatelleeni A1-linjaa, koska papiksi halusin. Sitten tuli se kommentti, jota en koskaan unohda: ”Mutta eihän nainen voi olla pappi.”

Suurinta rikkautta on se, että tiedekunnassamme on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Tämä yhdistettynä keskinäiseen kunnioitukseen ja silaukseen empatiaa mahdollistaa rakentavan ja hedelmällisen teologisen keskustelun – joka ei ikinä lopu. Kun keskustelee ihmisen syvintä vakaumusta koskevista asioista, on suuri riski loukata ja tulla loukatuksi. Aluksi se tuntui pelottavalta. Teologisesta täysi-ikäisyydestä kertoo kuitenkin se, että osaa olla menemättä henkilökohtaisuuksiin tai olla ottamatta henkilökohtaisesti mielipiteiden erotessa radikaalisti, vaikka aihe olisi itselle herkkä.

Ihmisten erilaisuus näkyy myös hengellisyyden tasolla. Monesti olen tuntenut olevani myös hengellisesti epämukavuusalueella: se on kuitenkin mahdollistanut kasvamisen. Uusia fukseja kannustan rohkeasti tutustumaan hengelliseen antiin, jota pääkaupungilla on tarjota. Oma hengellinen koti Helsingissä saattaa löytyä seurakunnasta, jota ei itsekään olisi uskonut.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Rasismi kaikkoaa kirkosta – Pääkirjoitus 3/2015

”No nyt ne pantakaulat auttavat pakolaisiakin siellä kirkoissa. Perkele. Minäpä eroan.”

Tämä kuulosti vitsiltä vielä pari päivää sitten. Tänään Eroakirkosta.fi –palvelu kuitenkin tiedotti kirkosta eroamisen taas hetkellisesti kiihtyneen. Kun yleensä syyskuussa on eronnut keskimäärin kahdeksankymmentä ihmistä päivässä, nyt vauhti on kiihtynyt. Lauantaina 5.9.2015 eroajia oli jo lähes 200. Syy oli selvä: seurakunnat eri puolilla Suomea ovat nähneet lähimmäisten hädän, majoittavat ja vaatettavat turvapaikanhakijoita ja kirkon johto puolustaa pakolaisten oikeutta päästä turvaan.

Eroakirkosta.fi –palvelu kerää erojen yhteydessä tietoa eron syistä. Viime päivien palautteet ovat jäätävää luettavaa:

“En hyväksy että kirkko alkaa majoittamaan näitä pakolaisia.”

“Seurakunnat hyysäävät liikaa ulkomaalaisia tänne Suomeen.”

“Muslimeiden tukeminen”

“en halua maksaa kirkollisveroa sellaisten pakolaisten auttamiseksi, jotka eivät ole heikkoja lapsia ja naisia vaan isänmaansa ja perheensä hyljänneitä miehiä”

“seurakunnat auttavat maahanmuuttajia”

“Nyt riitti toi pakolaisten hyysääminen, jos ei riitä raha avustus vaan kirkko alkaa jo majoittamaankin minun verorahoilla nii kiitos ei.”

Vielä vähän aikaa sitten eropiikkejä aiheuttivat Päivi Räsäsen lausunnot ja kirkon käsitys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona. On tapahtunut merkittävä käänne. Helsingin hiippakunnan hiippakuntadekaani Reijo Liimataisen kirjoitti Helsingin Sanomissa, ettei estettä homoparien vihkimiselle ei olisikaan, seurakuntalaiset keräävät vaatelahjoituksia pakolaisille, kolehteja ohjataan painotetusti kirkon ulkomaanavulle ja piispojen mielestä hädänalaisia on aina autettava. Nyt kirkosta erotaan, koska kirkko tekee oikein. Myös kirkkoon liittyminen on kiihtynyt, palaajat haluavat tukea kirkkoa, jonka pitkästä aikaa kokevat omakseen.

Samaan aikaan pakolaisia auttavia uhkaillaan, kirkon ja seurakuntien verkkosivuille tungetaan kommentteja suoraan MV-lehdestä ja tänään uskonnonvapauden puolustamiseksi perustetun Eroakirkosta.fi -palvelun ykköskäyttäjäryhmä ovat vihaiset rasistit.

Tilanne on uusi myös palvelun perustajalle Petri Karismalle. Hän iloitsee sekä kirkon työstä, että jäsenmäärän laskusta. Hän ei suostu rintamalinjan toiselle puolelle vaan katsoo nyt tekevänsä samaa työtä suvaitsevaisuuden puolesta yhdessä kirkon kanssa. Karisma uskoo, että Eroakirkosta.fi –palvelu on osaltaan auttanut tekemään Suomesta yhteiskunnan, johon mahtuu erilaisia uskoja ja katsomuksia: ”Suomi tulee varmasti kestämään nämä nyt tulevat uudet vaikutteet, onhan Suomi kestänyt myös sen, että Suomessa on nykyään lähes puolitoista miljoonaa mihinkään uskontokuntaa kuulumatonta.”

Näinkö helppoa se olisi? Kristityt, muslimit, uskonnottomat yhdessä suvaitsevaisuuden puolella, vastassaan ahdasmieliset rasistit uskontokuntaan katsomatta? Lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus yhdistää enemmän kuin uskonto erottaa.

Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että me voisimme voittaa.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Ennen kuin heitän – Vastapääkirjoitus 2/2015

Takapajuisessa Suomessamme homoparit saavat nykyään kävellä rauhassa. Ihmiset ehkä puhuvat ja leimaavat, mutta sitähän he aina tekevät. Ihmettelevät keskenään, että: ”Tuo naapurin Matti on sellainen homo.” Vähän samaan tyyliin kuin: ”Tuosta meidän Millasta tulee sellainen pappi.”

On aivan okei olla vaikka mitä. Liberaalissa yhteiskunnassamme voisi kuvitella kaikille olevan tilaa. Mutta jos mainitsee liberaalissa huippuyliopistossa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittoa saati sitten naispappeutta, siitä vasta leiman saakin. Sillä leimalla vasta suljetaan (jopa kirkon) ovia, pakotetaan ihmisiä rakentamaan omia linnakkeita tai tehostamaan niiden muureja. Ja ovien sulkeminen on ihan okei, niin kauan kuin ketään ”meidän kuplassa” ei satu.

Tänään ensimmäisen kiven saa konservatiivi. Mutta kysymys herää, mitä kivien heittäjät kuvittelevat rakentavansa.

Ihan sama oletko konservatiivi tai liberaali: minä uskon sinuun, vaikka sinä et ehkä uskoisikaan siihen, mitä minusta (jos Luoja suo) tulee. Minä uskon, että tahdolla ja keskinäisellä ymmärryksellä voi rakentaa paljon ja että töitä voi tehdä yhdessä, vaikka olisikin eri mieltä.

Sen sijaan minä en usko, että mitään yhteisöä rakennetaan kiviä heittämällä.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Pääkirjoitus 2/2015

”Kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita”, minulle sanottiin. ”Ei joka suuntaan voi olla vastuullinen.”

Eivät ole. Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita eikä niitä tule tukea antamalla niille mainostilaa.

Kyyhkynen on Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen jäsenjulkaisu. Yhdistys on sääntöjensä mukaan ”uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton”, niin myös Kyyhkynen. Kyyhkysen reunaehdot tulevat yhdistykseltä, mutta niiden sisällä lehdessä noudatetaan päätoimittajan valitsemaa linjaa.

Lehden linja ilmenee ensisijaisesti pääkirjoituksessa, jossakin määrin myös artikkelivalinnoissa. Meidän linjamme on ollut avoin ja keskusteleva. Lehdessä on vuoden aikana julkaistu kolmen piispan haastattelut sekä annettu Kai Sadinmaan kritisoida kirkkoa sisältä käsin ja Petri Karisman ulkoa. Lehdessä on annettu tilaa myös näkemyksille, joita päätoimittajat jaa. Lehden linjaa on myös se, kenen mainoksia se julkaisee eli keneltä se vastaanottaa rahaa.

Tässä lehdessä ei julkaista Suomen Teologisen Instituutin STI:n mainosta, vaikka TYT oli yrittänyt myydä heille mainostilaa. TYT:n linja on avoimuus, se antaa tilaa erilaisille maksaville näkemyksille. Kyyhkysen linja on tiukempi. On myös vääriä mielipiteitä, jopa vaarallisia. Me voimme kirjoittaa niistä ja meidän toimitukselliseen aineistoomme mahtuu maailman koko mielipiteiden kirjo. Me emme kuitenkaan tue naispappeuden vastustajia myymällä heille mainostilaa.

STI:n perustivat ne, jotka vastustavat naisten mahdollisuutta toimia pappina. Kun muutamaa vuotta myöhemmin uskallettiin puhua homoseksuaaleista, se alkoi vastustaa heitäkin. STI pyrkii siihen, että minusta voisi tulla pappi samalla kun ovi suljettaisiin kahdelta kolmasosalta tämän tiedekunnan opiskelijoista. Naiseus tai homoseksuaalisuus on suurempi este pappeudelle kuin minun tekemäni synnit. STI:n peruskirjan mukainen tarkoitus ei ole vain mielipide, se on syrjintää.

STI ”tukee erityisesti teologian opiskelijoita heidän opinnoissaan ja hengellisessä elämässään” ja sen mukaan ”paimenen virka kuuluu miehelle”. Se on lähes kolmenkymmenen vuoden ajan tukenut opiskelijoita valmistumaan papeiksi, jotka eivät pidä osaa työtovereistaan yhtä arvokkaina, yhtä oikeina pappeina.

Kaikki teologian opiskelijat eivät vastusta STI:n toimintaa. Sen toiminnassa on mukana myös naisia, jopa papiksi pyrkiviä. Kyyhkysen toinen päätoimittaja Milla Purosalokin on eri mieltä ratkaisustani. Heillä on moraalinen oikeus valita itse, ovatko mukana toiminnassa, joka on suunnattu heitä vastaan. Minulla ei ole samaa oikeutta. Minä olen heteroseksuaalinen, konservatiivinen aikuinen mies ja siksi kelpaan STI:lle. Minulle ovet ovat avoinna. Tässä lehdessä ei suljeta ovia miltään ihmisryhmiltä, ellei niitä samalla suljeta minulta.

Lehden toimittaminen ei ole demokraattinen prosessi. Yhdistys voi kokea, ettei ”joka suuntaan voi olla vastuullinen”, mutta lehden sisältö päätetään lehdessä. Kaksi päätoimittajaa tekee työtä yhdessä ja koko toimituskunta voi osallistua, mutta lopullinen päätös on vastaavan päätoimittajan.

Kyyhkynen ei julkaise syrjintään pyrkivien järjestöjen mainoksia, sillä me emme kannusta naispappeuden vastustamiseen tai homoseksuaalien eheyttämiseen.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Ole ihmisiksi, älä radikaali – Vastapääkirjoitus 1/2015

radikaali
1. adj.
(rinn. radikaalinen) perinpohjaisia muutoksia vaativa, äärimmäisyyshenkinen, jyrkkä kumouksellinen.

Charlie Hebdo –lehden henkilökuntaa murhanneita rikollisia ja piispa Bonnya ei yhdistä mikään. Ei yhtään mikään. Eikä niissä ole mitään radikaalia.

Ei piispa mitään kumousta ajanut. Ei se, että piispa vähän hämmentää yleisöä ja kysyy, onko homoseksuaalien syrjiminen ihan varmasti tarpeen vielä nykyisinkin, ole radikaalia. Se on inhimillistä järkipuhetta.

Eikä radikaalia ola pilapiirtäjän murhaaminenkaan. Ei se, että tapetaan taiteilija, ole erityisen uusi ja maailmaa mullistava keksintö. Ei sillä mitään muutoksia vaadita. Päinvastoin, se on osa järjestelmää.

Ja mitä niihin Charlie Hebdon pilakuviin tulee, niin eivätpä olleet radikaaleja nekään. Ne olivat typeriä ja lapsellisia. Eikä niissä ollut pahinta se, että ne loukkasivat jonkun uskonnollisia tunteita vaan se, että ne toiseuttavat. Ne vahvistavat ennakkoluuloa ihmisryhmien eroista, rakentavat aitaa meidän ja muiden välille. Ja tietysti se, että ne olivat taiteellisesti ala-arvoista paskaa.

paska
1.
uloste, sonta; myös yl. liasta
Kuv. Puhua, jauhaa paskaa joutavia, perättömiä, roskaa.

Olen liian vanha ja liian väsynyt yrittääkseni olla radikaali. Ihan riittävästi tekemistä siinäkin, kun yritän olla ihmisiksi.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Ollako radikaali vai eikö olla? – Pääkirjoitus 1/2015

Viime vuoden lopussa belgialainen piispa Bonny aiheutti hämmästystä ja tyrmistystä katolisessa kirkossa vaatimalla homoseksuaalisten parien tunnustamista kirkon edessä. Hän näki ympärillään olevan todellisuuden ja halusi päästä eroon leimaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen kierteestä. Vastauksena eräs katolinen opiskelijajärjestö syytti piispaa kirkon tunnustuksesta poikkeamisesta ja vaati piispan sekä hänen puolustajiensa ekskommunikoimista.

Vain pari viikkoa tämän jälkeen maailma kuohui Pariisissa Charlie Hebdo –lehden toimitukseen tehdyn terrori-iskun vuoksi. Islamisteille kyse oli vuosia kestäneeseen uskonnollisten tunteiden loukkaamiseen liittyvän vihan purkautumisesta äärimmäisessä muodossa. Länsimainen media teki tapahtumasta ennen kaikkea taistelun sananvapaudesta, antaen kritiikittömälle länsimaalaiselle entistä suuremman syyn muslimeihin kohdistuvaan ksenofobiaan ja syrjintään. Eihän kukaan vitsistä voi suuttua?

Tapauksia yhdistää se, että molemmissa on tavallaan kyse uskontoon liittyvästä radikalismista. Radikalismista, joka on niin tyypillistä omalle ajallemme. Mikään uskonto ei anna oikeutusta väkivaltaan: ei antanut kristityille ristiretkiajan Euroopassa tai vuoden 2001 terrori-iskujen tekijöille New Yorkissa, eikä anna sotilaille kansallisuudesta tai uskontokunnasta riippumatta tämän päivän Irakissa, Palestiinassa tai Syyriassa. Samalla tavalla suuntaan tai toiseen kulkeva radikalismi ei anna kenellekään oikeutta henkiseen tai hengelliseen väkivaltaan, oli mollattavana sitten ”konservatiivi” tai ”liberaali”, kristitty tai muslimi tai ateisti, homoseksuaali tai heteroseksuaali.

Teologeina meidän tehtävämme on toimia sovittelevina osapuolina uskontoon liittyvissä ristiriidoissa. Teologeina meidän on opittava pääsemään lapsellisen konservatiivi-liberaali-jaottelun yli ja kunnioittamaan toisten eriäviä mielipiteitä sen sijaan, että ainoastaan suvaitsisimme niitä. Se ei ole helppoa, sillä keskusteluissa ovat usein läsnä monimuotoiset ja herkät uskonnolliset tunteet, myös omamme. Lisäksi joudumme ottamaan riskin, että joku suuttuu, ja yleensä joku suuttuukin. Kristittyjä kehotetaan löytämään lähimmäisessään Kristuksen kasvot, riippumatta siitä oliko henkilö ”liian konservatiivi tai liberaali”. Puhtaalla järjelläkin ymmärtää, että kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen ja että ”ei kukaan voi ajatella noin” on huono asenne.

Vuonna 2015 Kyyhkynen pyrkii entistä vahvemmin tuomaan esille kirkon ja yhteiskunnan moniäänisyyttä. Tämä toivottavasti näkyy sekä toimituskunnan että artikkelien vaihtelevina näkökulmina.

Vaikka sananvapauden näkökulmasta Charlie Hebdolla oli täysi oikeus pilakuviensa julkaisemiseen, sananvapaudellakin on rajansa: hyvän maun rajat. Lienee aiheellista miettiä, täyttääkö muutenkin silmätikkuna ja kärjistetyssä asemassa olevan vähemmistöuskonnon pyhinä pidetyillä asioilla vitsaileminen nämä rajat. Kriittinenhän voi olla myös ilman, että loukkaa toista.

Ollako siis radikaali vai eikä olla? Ja millä tavalla? Siinäpä pohdittavaa paaston ajalle.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Varjopääkirjoitus 3/2014

”Pappi on töissä heti vihkimyksestään alkaen”, kertoo piispa Askola haastattelussa tässä lehdessä. ”Alusta saakka pitää olla kartalla siinä, mitä seurakuntatyö on.”

Osui tuo haastattelu samaan viikkoon kuin teologian kandidaatin tutkinnon soveltavien opintojen alku. Massaluennot, joiden aikana häveliäästi todettiin sielunhoidossa aina olevan ”läsnä kolme” ja puhuttiin saarnasta kuin se olisi mikä tahansa juhlapuhe, retorista pikkunäppäryyttä. Sanaa evankeliumi en muista saarnan yhteydessä mainitun. Yhdessä ehdimme kyllä pohtia, ”toimiiko ehtoollinen, jos pappi unohtaa asetussanat?” Toimiiko ehtoollinen? Yliopistossa?

On vaikea keksiä mitään turhempaa kuin kristillinen sielunhoito ilman Jeesusta tai saarna ilman evankeliumia ja Pyhää Henkeä. Jos opiskelijoille halutaan opettaa taitoja, jotka eivät tiedeyliopistoon sovi, se tulee tehdä näiden seinien ulkopuolella. Ja jos kirkko kuvittelee opiskelijan näillä ohjeilla pääsevän kartalle, löytävän pappeutensa, se ei voisi olla pahemmin väärässä. Näillä ohjeilla ei löydä edes kompassia.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 3/2014

Tänä kesänä haravoin lehtiä, työnsin ruohonleikkuria, nypin kukkia ja mylläsin multaa. Kuuntelin Yle Puhetta, hytisin villapaidassa ja paksussa takissa kesäkuussa ja katselin kuinka Lahdenväylällä nousi vesihöyryä. Hikoilin heinäkuun helteillä, pudotin painoa huomaamatta ja tapasin läjäpäin uusia, erittäin innostuneita ja innostavia ihmisiä. Malmin hautausmaan puistotyöntekijän arki oli melkoista herkkua suorituspaineiden ja epävarman tulevaisuuden kanssa ahdistelevalle opiskelijalle.

Kesätöissä muistui mieleen se, mikä aina välillä tuppaa unohtumaan: ulkona työskentelemisen, suhteellisen kevyen ruumiillisen rasituksen tuomaa hyvä olo, metsä ja luonnon tarjoamat tuhannet vihreän sävyt. Kuinka hyvältä voi tuntua tuijottaa loppumattomaan vihreyteen? Vastaan että ihan älyttömän hyvältä. Siksi puristaa rinnasta joka kerta kun joku innokas selittää kuinka suomalaisen luonnon hiljaisuuden ja puhtauden voisi myydä kiinalaisille. Raukoilla kun ei siellä talouskasvun keskellä ole enää kuin saasteista ruskeaa hengitysilmaa. Meidän juustomme sen sijaan eivät pääse Venäjälle, joten raha ei olisi pahitteeksi. Hymähtelin joskus Chisun kappaleelle Baden Baden, kunnes siitä tuli Suomen ulkopolitiikkaa. Nyt ei kauheasti naurata.

Miten puhdas luonto ja hiljaisuus muutetaan rahaksi? Kuka määrittää sen hinnan? Sen ihastelemiseksi ainakin lentokoneet lentävät toiselta puolelta maailmaa varmistaen sen, ettei luonto enää puhtaammaksi muutu. Melkoista meluakin ne pitävät. Me siis maksamme turismin saasteilla ja melulla. Siitä palkkioksi vähän lisää rahaa, jota kuluttaa muovitavaraan?

Tässä lehdessä kuljetetaan hyvin löyhänä teemaa työstä ja työllistymisestä. Puhutaan ainakin kesätöistä, papin töistä ja Jeesuksesta. Etsitään omaa paikkaa ja vieraillaan toisten hiekkalaatikoilla. Fiilistellään erilaisia ratkaisuja. Yritetään olla ottamatta mitään itsestäänselvyytenä. Ollaan tulevaisuuden suhteen epävarmoja. Kaiken epävarman tulevaisuuspuheen keskellä voi helposti käydä niin, että turvattomuus saa tekemään lyhytnäköisiä ratkaisuja. Sellaisena näen puhtaan luonnon näkemisen myyntiartikkelina. Lyhytnäköisyyttä siis välttäkäämme, valppaina tässä maailmassa kulkekaamme.

Ella Luoma, päätoimittaja