Palkkapuhetta

”Koulutusta parhaimmillaan vain yksi päivä, ansiot silti lähes 3000€/kk – näihin ammatteihin valmistut nopeasti”, ”Keskiansiot yli 8000€/kk – näillä aloilla tienataan eniten Suomessa”, ”Jopa 5940€/kk – 15 löysähköä ammattia, joissa tienaa kivasti”, ”Palkka 7647€/kk – hakijoista huutava pula”…

Näin otsikoidaan monet ammatteihin ja koulutuksiin liittyvät artikkelit. Päänäkökulma tuntuu olevan usein aina palkoissa ja niiden suuruudessa sekä niiden vertailemisessa eri koulutusten pohjalta ja eri ammateissa. Valintoja ohjataan tekemään palkan perusteella, ja helposti saakin kuvan, että vain palkalla on merkitystä. Tänä päivänä työn kiinnostavuus arvotetaan ja mitataan saadulla palkan määrällä.

Vaikka työtä tehdäänkin osittain rahan saamisen takia, onko työviihtyvyys ja muut ammatinvalintaan vaikuttavat seikat katoamassa palkkakysymyksen alle?

Samalla luodaan kilpailu- ja vertailuasetelmia eri ammattien välille ”tästä työstä saat enemmän palkkaa, kuin tästä työstä” tyylisesti. Palkkauutisointi voi myös houkuttaa pelkästään palkan perässä juoksevia työnhakijoita, jotka huomaavatkin pian että kyseinen työ ei olekaan heidän juttunsa. Miksi työstä puhutaan silti palkka edellä? Miten suuri kannustin palkka ihmisille oikein on?

Palkkakeskustelut ovat suomalaisessa kulttuurissa eräänlainen tabu. Ne kuuluvat vahvasti yksityiselämän piiriin ja yleisesti ottaen omasta palkasta puhuminen voi olla kiusallista sekä herättää kateutta muissa ihmisissä. Suomessa palkkakeskustelut rajoittuvat korkeintaan perhe- ja ystäväpiireihin. Mediaanipalkoista uutisointi eri ammattien ja koulutusten kohdalla on mielestäni jossain määrin liiallista, mutta ehkä osittain kyseessä on myös keino avata salamyhkäisyyden verhoa palkkojen kohdalla ja tehdä palkoista puhumisen avoimemmaksi ja hyväksyttävämmäksi. Mediaanipalkkoihin voi verrata omia tienestäjään ja samalla saa hyvän yleiskuvan siitä, minkälaisista töistä ja minkälaisten tutkintojen pohjalta maksetaan minkäkin verran.

Paljonko sinä saat palkkaa ja kuinka tärkeä palkan suuruus sinulle on, kun mietit kouluttautumistasi ja ammatin valintaasi?
Ari Minadis
päätoimittaja

Yhteisöllisyyttä?

 

Suomen evankelisluterilainen kirkko lanseerasi alkukeväästä Kirkkohallituksen työryhmän selvitykseen perustuvan työllistämiskampanjan #1001työtä. Ääneen lausuttuihin tavoitteisiin kuuluu tarjota työkokeiluna ja palkkatuettuna työnä toteutettujen jaksojen turvin työllistymisväylä vaikeasti työllistettäville. Kampanjan koordinaattori, Kirkkohallituksen asiantuntija Kari Latvus on myös spekuloinut mahdollisuutta sisällyttää mukaan esimerkiksi osa-aikatöitä kirkon alan pätevyyden saaneille.

Ongelmakohtia nosti esille työkokeilujen kriitikkona profiloitunut juristi ja bloggaaja Saku Timonen. Timosen mukaan kirkko syyllistyisi palkattoman työn teettämiseen ja turhiin lupauksiin, sillä palkkatuen myöntäminen  työllistämisjakson jatkoa varten ei olisi varmaa. Kampanjan pohjana olevassa selvityksessä ja Latvuksen vastauksissa työkokeiluihin liittyvät ongelmat kuitenkin tiedostetaan ja korostetaan, että kirkko haluaa tarjota työttömille mahdollisuuden olla seurakuntayhteisön aktiivisia jäseniä, eikä vain diakoniatyön kohteita.

Edellä mainitut tavoitteet ovat sinänsä kannattavia, mutta niiden kustannuksella ei saisi unohtaa Timosenkin esillä pitämää laajempaa ongelmaa, eli työkokeilujen väärinkäyttöä työvoiman saamiseksi. Tähän liittyen Latvuksen kommentti kirkon tehtäviin pätevien mahdollisesta sisällyttämisestä kampanjaan saa nostamaan kulmakarvoja, samoin kampanjan taustalla olevassa selvityksessä esiintyvä väite, jonka mukaan “ammatin korostaminen seurakuntayhteisössä saattaa toimia yhteisöllisyyden vastavoimana.”

Toivon, että kampanjasta on hyötyä niille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon samalla, että ne, joilla on vaadittavaa ammattitaitoa, pääsisivät seurakunnan yhteisöllisyydestä osalliseksi ensisijaisesti vakituisten töiden kautta.
Olli-Pekka Toivanen
Vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 4/2016 Onko Feministisessä puolueessa tilaa miehille?

Kirjailija Timo Hännikäinen intoutui viime juhannuksena lähettämään natsitervehdyksiä ja raiskausviestejä Naisasialiitto Unionin ja Naisten linjan Facebook-sivuille. Unioni kommentoi Hännikäisen häiritsevää kirjoittelua myöhemmin Facebook-päivityksessään. Juhannuskaljoittelunsa lomassa Hännikäinen oli unohtanut lähettämänsä kommentit, ja valitteli Naisten linjan ja Unionin menneen vähän sekaisin.

Hännikäinen on useaan otteeseen kiusannut niitä, jotka eivät häntä miellytä. Tästä huolimatta hänet palkittiin lokakuussa Alfred Kordelinin säätiön 6 000 euron arvoisella apurahalla. Vastaavasti rapakon takana marraskuussa todistettiin, presidentinvaalit on mahdollista voittaa solvaamalla naisia ja erilaisia vähemmistöjä. Onko moinen käytös mahdollista samassa asemassa oleville naisille?

 

Akavan viestinnänjohtaja Marjo Ollikainen listasi blogitekstissään elämäntilanteita ja luonteenominaisuuksia, joissa nainen on aina vääränlainen kehdosta hautaan. Listassaan hän toteaa naisen olevan joko liian tiukkapipo, lepsu, pinnallinen, tylsä, hankala, laiska, hysteerinen, tunteeton, itsekäs tai jopa uhka – koita nainen nyt siinä sitten olla jotakin!

Marraskuussa Helsingin kaupunki jopa nimesi yhdeksi perheväkivallan muodoksi nykypäivän välinpitämättömät someäidit. Mainos on hyvä muistutus äitejä syyllistävästä politiikasta, jossa nainen joko ottaa itselleen liikaa aikaa tai on liian omistautunut äitiydelleen.

 

Ensi kevään kunnallisvaaleihin pyrkivä Feministinen puolue on tuomassa laajemmin esille tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulman. Puolueen mukaan sen ainutlaatuisuus politiikan kentällä liittyy feministiseen analyysiin, joka pyrkii esittämään epätasa-arvoa tuottavia rakenteita ja tarjota konkreettisia ratkaisuja niiden purkamiseksi.

Puolueen tavoitteissa tasa-arvon, syrjimättömyyden ja inhimillisen turvallisuuden teemat vaikuttavat keskittyvän naisiin ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin. Miehet esiintyvät lähinnä turvallisuusuhkana suomalaisille naisille. Olisi tärkeää tuoda esille myös miesten kokema väkivalta. Esimerkiksi miesten kokema parisuhdeväkivalta on Suomessa yhä tabu, joka ei ansaitse tulla vähätellyksi.

Tänä vuonna on paljon keskusteltu poikien ja miesten asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Miesten ja poikien ahtaat sukupuolinormit, heikompi koulumenestys ja asevelvollisuus ovat keskeisiä tasa-arvokysymyksiä, joihin Feministisen puolueen kannattaisi myös tarttua.

 

Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 4/2016 Moraalista ja moralismista

Olli-Pekka Toivanen (Jenni Vihtkari)

Puhutaanpas vuoden viimeisen Kyyhkysen kunniaksi vähän arvoista ja arvokeskustelusta.

Nyttemmin eläkkeelle jäänyt dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala tiivisti eräällä systemaattisen teologian kurssilla moraalisen henkilön ja moralistin eron: moraalinen henkilö pyrkii elämään oikein, moralisti pyrkii osoittamaan sen, mikä on väärin.

Kyse ei ole niinkään vastakkaisista piirteistä, vaan epäsuhdasta näiden kahden välillä. Epäkohdiksi kokemiaan asioita voi ja pitää tuoda esiin, mutta moralistille arvot ovat merkityksellisiä lähinnä määritettäessä jakolinjoja omien “oikeiden” ja toisten “väärien” arvojen välillä.

Stereotypia kristityistä etusormea heiluttavina kukkahattuina on surulllinen ennen kaikkea siksi, että kaikista ryhmistä juuri kristityillä tulisi olla vähiten varaa moralismiin. Synti ei ole toiseutta, vaan kaikkia koskettava tosiasia: vaikka perisynti poistuisi, niin teon synnit jäävät. Sanonta “Raamatulla päähän” kuvaa hyvin, miten kristittyyn tulee kyllä eloa, kun pääsee hyökkäämään toisten arvoja vastaan. Tämä on kaikkien ismien varjopuoli: tällöin ei enää ole kyse hyvästä elämästä, vaan halusta osoittaa, ettei ole itse paha.

Mistä ikinä kukin moraalinsa ammentaa, niin yritetään noudattaa sitä, jos niin hyvältä tuntuu. Toimitaan sen puolesta, mikä koetaan oikeaksi, ehkä maailma muuttuu parempaan suuntaan. Jos työ kaikkien Hyvien ja Oikeiden asioiden esitaistelijana alkaa maistua liian hyvältä, on syytä tarkistaa, ettei pää ole vain liian syvällä takapuolessa.

 

Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja

Yksinäisin on keskellä

”Jos sinulla on vihamiehiä, tiedät puolustaneesi jotain jossain vaiheessa elämääsi.” Iso-Britannian entisen pääministerin Winston Churchillin sitaatti tarjoaa moraalisen avokämmenen oman valtionpäämiehemme Sauli Niinistön lanseeraamalle “tolkun ihmiselle”. Siis sille, joka pysyttelee loitolla yhteiskunnallisista ääripäistä: yhtäällä halutaan kohdata ihminen ihmisenä ja toisaalla valutetaan freudilaista idiä sosiaaliseen mediaan tappo- ja raiskausfantasioiden muodossa. Yksiä radikaaleja molemmat.

Kahtiajako on tietenkin absurdi. Ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja rauhanomaisuudessa ei ole mitään radikaalia. Jos minun tulee jotain puolustaa elämässäni, niin valinta on selvä. Ongelma kuitenkin on, että vaikka olen asettanut itselleni suunnan, löydän itseni aika ajoin harhailemasta henkisessä välimaastossa kiusallisten kysymysten heittelemänä, kuten:

“En halua vetää rajoja kiinni, mutta olisiko maahanmuuttopolitiikan käytänteitä kuitenkin syytä tiukentaa? Kannatan sukupuolten tasa-arvoa, mutta onko feminismi tähän toimiva ratkaisu? Yhteiskunnan tulisi hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot, mutta pitäisikö näin tehdä myös kirkossa?”

Jos alkaisin puida näitä avoimessa dialogissa, pelkäisin reaktioita enemmän, kuin jos olisin yksiselitteisesti jotain mieltä. Ainakin olisin vapaa epäilyksistä, ja minun olisi helppo löytää ympärilleni joukko samanmielisiä. Pahimmassa tapauksessa kuraa tulisi niskaan kaikilta suunnilta. On kurjaa omistaa vihamiehiä, jos ei edes tiedä, mitä lopulta puolustaa.

Edit. 17.12.-16: ”tolkun ihmisen” teki tunnetuksi presidentti Sauli Niinistö, ei Juha Sipilä, kuten tekstissä alun perin väitettiin. Ilmaisu on peräisin kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista, jonka Niinistö jakoi Facebook-sivullaan.

Olli-Pekka Toivanen

vastaava päätoimittaja

Vain nisti, ei sen enempää

Helsingin asema-aukio muodostui syyskuussa ihmisoikeustaistelun näyttämöksi, jossa yksi ihminen sai surmansa. Jimi Karttusen virhe tässä taistelussa oli se, että hän uskoi ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hän todennäköisesti kuului niihin suomalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Suomen vastarintaliikkeen väkivaltaisuuksiin ja sen mahdollisuuteen lietsoa vapaasti vihaa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan jo valmiiksi kiristyneessä ilmapiirissä.

Sen sijaan, että Suomen vastarintaliike olisi ymmärtänyt katua jäsenensä toimia, se yritti tehdä toiminnan ainoastaan hyväksyttävämmäksi. Koska kyseessä oli suomalainen valkoinen mies, oli pakko keksiä hyvää syy, miksi Karttusen kuolema ei ollut niin suuri menetys yhteiskunnallemme. Tämän seurauksena uhri päätettiin leimata sekakäyttäjäksi ja Kelaa uhkailevaksi häiriköksi. MV-lehti intoutui keksimään Karttusen olleen jopa aikaisemmin Suomen poliisien kanssa tekemisissä ja vihanneen juutalaisia. Vastarintaliike ja MV-lehti pitää uhrin mustamaalaamista oivana tapana vähentää tämän arvoa ihmisenä ja tehdä surmaaminen hyväksyttäväksi rasistisissa piireissä. Karttusen mustamaalaamisen syyt löytyvät mahdollisesti pilkehtivästä syyllisyyden tunteesta ja halusta olla kyseenalaistamatta Suomen vastarintaliikkeen ja muiden rasististen toimijoiden toimintaperiaatteita. Ne ovat saaneet vihapuheineen mellastaa Suomessa vapaasti jo aivan liian pitkään

Syy, miksi rasistinen kielenkäyttö ja ääriliikkeet ovat tulleet osaksi ihmisten arkea, voi löytyä katseen kääntämisestä toisaalle; olemme alkaneet puhua kahdesta ääripäästä, suvakeista ja rasisteista. Kolmas hiljainen, mutta ihannoitu ryhmä on tolkun ihmiset. Ennen kaikkea on luotu erikoinen asetelma, jossa ihmisoikeuksia puolustavat yksilöt tai tahot edustavat jotakin ääripäätä. Puhuminen olemattomista ääripäistä on löytänyt tiensä niin tavallisen kansan, median kuin poliitikkojen sanavarastoon.Kesken tolkun ihmisten hypetyksen herättiin syyskuussa yhdessä Suomen vastarintaliikkeen väkivaltaisuuteen, vaikka näyttöä kyseisen liikkeen väkivaltaisuudesta oli ollut jo aikaisemmin.

En osaa sanoa, onko kyse poliitikkojen todellisesta heräämisestä vai pelosta leimautua rasisteiksi. Joka tapauksessa Suomen vastarintaliikkeen lakkauttaminen on hyvä alku ääriainesten toiminnan kitkemiseksi – ennen kaikkea sen estämiseksi, että siitä tulee osa normaalia arkeamme.

Jenni Vihtkari, päätoimittaja

Pääkirjoitus 2/2016: Motivaatiokuoppia ja pois mukavuusalueelta

Taas yksi lukuvuosi tuli ja meni. Se ei ollut viaton ja leppoisa kuin fuksivuoteni, jolloin aikaa oli ystäville, hauskanpidolle ja joutilaana ololle. Sen sijaan tänä vuonna löysin itseni viettämässä lukuisia tunteja tietokoneen ja oppikirjojen äärestä, toisinaan miettien, milloin itselläni olisi aikaa syödä, nukkua tai saatikka viettää aikaa läheisten kanssa. Kuulostaako tutulta, opiskelijatoverini?

Opiskelujen aikana olen käynyt useasti läpi opiskelijan motivaatiokuopat ja kysynyt itseltäni, miksi edes opiskelen. Näinä vuosina monet kaverini ovat tienanneet oman alansa töissä, ostaneet ensimmäisen asuntonsa, menneet naimisiin ja saaneet jopa lapsia… ja mitä minä teen, no opiskelen! Erityisen turhauttavilta ovat tuntuneet ne hetket, jolloin vaikuttavat tahot aliarvioivat opiskelijoita ja itsestä tuntuu, että on antanut jo kaikkensa. Kasvavat työttömyysluvutkin masentavat mieltä.

Opettajaopintoihin on jälleen valittu uudet opiskelijat, ja he tulevat astumaan yliopistomaailmasta peruskoulujen ja lukioiden arkeen. Vaikka opintovuoden työmäärä oli valtava, koin kasvaneeni sen myötä teologina. Opettajaopinnoissa jouduin ottamaan sekä fyysisesti että henkisesti etäisyyttä teologiseen tiedekuntaan; kapuaminen Siltavuorenpenkereen tiloihin, opettajan kasvatusvastuuseen kehittyminen opetusharjoitteluissa ja yhteistyössä toiminen muiden tieteenalojen opiskelijoiden kanssa.

Kasvaminen teologiksi on vaatinut nimenomaan mukavuusalueelta poistumista ja epävarmuuden sietämistä. Olla teologi merkitsee itselleni laaja-alaista yleissivistyksen kartuttamista ja asioiden kyseenalaistamista sekä toisesta välittämistä ja erilaisuuden kunnioittamista. Pieni etäisyyden ottaminen ja epävarmuudessa eläminen siis kannatti. Opettajaopinnot antoivat uskoa omaan opiskeluun ja mielekkyyttä viimeiseen rutistusvaiheeseen eli gradun työstämiseen – perässä siis tullaan, kaverit!

 

Kirjoittanut: Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 2/2016: Minä olen ongelma

Seuraava dialogi on kuulunut minun ja ystäväni vakiovitseihin viimeisen puolentoista vuoden aikana:

Ystävä: “Mitenkäs sun gradu?”

Molemmat:  “ylilyötyä huutonaurua.”

Minä (naama peruslukemilla): “No, ihan vakavasti puhuen…”

Niin, vakavasti puhuen, miten tässä näin on käynyt? Minusta, oman elämänsä tunnollisesta suorittajasta, tuli tämän lukuvuoden aikana virallisesti n. vuoden opiskelija. Mikä on voinut herpaannuttaa huomioni jaloista päämääristäni?

Tiiviistettynä: elämä tuli eteen, en vain ole jaksanut. Kolmannen lukuvuoden paikkeilla jäin kiinni kuluttaviin ihmissuhteisiin, lähdin ainejärjestötoimintaan, aloitin osa-aikatyöt, enkä pitänyt enää mielekkäänä lukea taas yhtä kirjaa kartuttaakseni opintopistetiliäni, jotta saavuttaisin – niin, mitä?

Henkilökohtaiset ongelmani ovat johtaneet siihen, että minusta on tullut yhteiskunnallinen ongelma. Opintoni venyvät, hajautan energiaani käymällä samanaikaisesti töissä, en valmistu hyödylliseen ammattiin. Saamani viesti, on että olen kuluerä yliopistolle ja valtiolle. Niin ovat myös opiskelupaikan valinnassa jahkailevat ja opiskelemaan pääsevät, joille pitäisi olla resursseja järjestää opetusta. Jos tästä kaikesta suoriutuukin, niin elämän kiertokulussa seuraavaksi tulevat vanheneminen, sairastuminen ja kuolema – eivätkä nekään ilmaiseksi.

Kiitoksia, että minulle on osoitettu näin selkeästi paikkani. Kuten englantilainen kirjailija G.K. Chesterton lauseen esseessään otsikolla ”Mikä maailmassa on vikana?” minäkin voin nyt todeta: ”Hyvät herrat, minä olen.”

 

Kirjoittanut: Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja

Pääkirjoitus 1/2016: Kun koulutus menetti arvonsa

”Että ne kehtaa… häpeäisivät!” parahti Heidi Marttila Ylen Aamu-tv:ssä kitisevistä opiskelijoista, jotka saavat opintotukileikkauksen myötä juoda ”yhden laten vähemmän viikossa”.

Asenteet opiskelua ja opiskelijoita kohtaan ovat kärjistyneet mykistävästi: opiskelua ei nähdä enää valtion investointina, vaan kulueränä, josta vastuun tulisi olla yksin opiskelijalla.

Koulutuksesta ja sivistyksestä on tullut suorastaan itsestäänselvyys. Kun oppivelvollisuus astui voimaan Suomessa 1920-luvulla, haasteena oli saada kokokansa peltotöistä koulunpenkille. Köyhä maa päätti jopa sotavuosien jälkeen investoida koulutukseen.

Myöhemmin täällä on useaan otteeseen hätkähdetty kansalaisten koulutusintoon: esimerkiksi 1960-luvulta alkaen yhä useampi kansalainen on pyrkinyt lukioon ja yhä kasvava joukko korkeakouluopintojen piiriin. Nykyinen koulutusmalli on pyrkinyt takaamaan jokaiselle yksilölle paremmat mahdollisuudet edetä opintiellään vanhempien varallisuudesta, sukupuolesta ja oppimiskyvystä riippumatta.

Koulutus on ollut yksi merkittävimmistä tuloerojen kaventajista ja tasa-arvon lisääjistä maassamme. Nyt siitä on tehty ongelma: olemme liian kouluttautuneita, ja vähintään 40 opiskelutuntia viikossa tekevistä opiskelijoista on tullut yhteiskuntamme loisia. Sen sijaan, että tunnustaisimme koulutuksen merkityksen tasa-arvon ja menestyksen takaajana, olemme päättäneet leikata siitä ja ottaa harppauksen taaksepäin.

Jenni Vihtkari

Päätoimittaja

Pääkirjoitus 1/2016: Ah ahtaita aikoja

Vielä kertauksen vuoksi: Helsingin yliopisto ilmoitti helmikuussa massiivisista henkilöstövähennyksistä, joissa hallinnon lisäksi karsitaan tiedekuntien opetus- ja henkilökunnasta. Tiedekuntien sisäinen hallinto uudistuu niiden ottaessa vastuun aiemmin keskitetyistä tehtävistä, samoin tutkintorakenteita ollaan jo myllertämässä. Näillä säästöillä on kuitenkin maksajansa – opiskelijat.

Millaista lopputulosta voi odottaa, jos karsitut opintokokonaisuudet eivät kehitä niitä oppiainekohtaisia valmiuksia, joilla opiskelijat tulisi varustaa? Millaista tulosta voi odottaa, jos ennestään epävarmaa tulevaisuutta aletaan rakentaa velkarahalla? Millaista tulosta voi odottaa, jos putkitutkinnon toisesta päästä tupsahtaa korkeakoulutettujen työttömien kasvavaan joukkoon? Herra tietää, ja teologi tulkitsee: ja kas, meillähän on tässä foorumi, jossa käsitellä edellä mainittuja kysymyksiä.

Kyyhkysen vuosi 2016 tulee linkittymään tavalla tai toisella käynnissä oleviin uudistuksiin oman oppiaineemme tasolla. Määrittäviä teemoja ovat muutos ja (teologi)identiteetti, joiden alle mahtuu niin painavaa kuin kevyempää sisältöä. Toivomme voivamme paitsi tarjota ajantasaista tietoa, myös tuoda niitä näkökulmia esiin, joihin muualla ei tartuta. Varsinkin teologeilla on tähän tehtävään valmiuksia, käsittäväthän opintomme melko lailla kaikkea aina ihmissydämen ja kosmoksen väliltä. (Anteeksi patetia.)

Tulevasta vuodesta tulee vaatimattomasti sanottuna mielenkiintoinen, ja yritämme pysyä mukana. Missä muodossa teologinen tiedekunta on olemassa kaiken jälkeen, jää nähtäväksi. Vielä kuitenkin on Kyyhkynen – teologeilta teologeille.

Olli-Pekka Toivanen

Vastaava päätoimittaja