Jyrääkö Iso Pyörä?

Ida Glumoff (Emilia Kallioniemi)

 

Onko oma tiedekunta historiaa? Miten Iso Pyörä vaikuttaa teologeihin? Hallopedi Iida Glumoff valottaa hämärän verhoa.

Iso Pyörä -projekti, Tiedekunta 2020, yt-neuvottelut. Käytävillä puhutaan asioista, joiden sisältö on monille opiskelijoille hepreaa. Parhaillaan hallopedina ja aiemmin muun muassa tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä tietomääräänsä kartuttanut Iida Glumoff lupasi kertoa, mitä yliopistolla oikein tapahtuu.

Iida haluaisi kaikkien tiedostavan, että samaan aikaan on meneillään kolme uudistusta. ”Tiedekunta 2020 -hanke on tiedekunnan oma idea. Nykyinen teologien koulutus ei vastaa työelämän tarvetta, joten tutkinto kaipaa uudistamista”, hän sanoo.

”Pian Tiedekunta 2020:n aloittamisen jälkeen kehitettiin Iso Pyörä-projekti, joka on koko yliopiston tutkintojen uudistus. Tarkoituksena on lisätä eri tieteenalojen yhteistyötä ja joustavaa liikkuvuutta opintojen aikana sekä nostaa yleistä työelämärelevanssia”, hän jatkaa. Iidan mukaan tämä “osuu hirveän hyvin yhteen sen kanssa, mitä meillä teologisessa keksittiin jo vähän aikaisemmin”. Tiedekunnassa sisäinen laaja-alaisuus on jo toteutunut, joten Iidan mukaan teologisessa päästään Ison Pyörän suhteen helpolla; luvassa on lähinnä tutkintojen tason nostaminen entisestään.

Positiivisina hankkeina alkaneet projektit saivat ylleen synkän viitan, kun vuosi sitten päälle pamahtivat leikkaukset. “Lähdettiin tekemään oikeasti hyvää tutkintoa, joka työllistää ja on täydellinen. Sen jälkeen lyötiin päälle paniikki-ilmapiiri, että viedään pois työpaikat, rahat ja tiedekunnat”, Iida nauraa, mutta on vakavissaan. Kun yliopisto päätti aloittaa Ison Pyörän, ei ollut tarkoitus säästää.

Kenties puhutuin aihe Isossa Pyörässä on ollut keskustelu tiedekuntien yhdistämisestä. “Kun halutaan uudistaa, säästää ja samalla lisätä laaja-alaisuutta, rehtoraatti oli sitä mieltä, että se tapahtuu yhdistämällä tiedekuntia”, Iida kertoo. Viimeisin tieto on, että tiedekuntien yhdistämistä ei enää ajeta vastustuksen vuoksi. ”Oikeasti, lopettakaa se stressi. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei meitä yhdistetä mihinkään!” Iida rauhoittelee.

Sana “tiedekunta” muuttaa kuitenkin merkitystään. Uusi palveluorganisaatio eli hallintopalvelut on jo aloittanut. Aiemmin koko yliopistossa oli yli 50 hallintopalveluyksikköä. ”Nyt koko hallinto on töissä suoraan yliopistolla, vaikka toki palvelevat pääosin tietyn alan opiskelijoita. Teologien omat lähipalvelut sijoittuvat keskustakampukselle, tarkkaa sijaintia ei ole päätetty”, Iida kertoo ja lisää, että henkilöstövähennykset tuntuvat eniten juuri hallinnossa. Opetuksen puolella vähennys näkyy viroissa, joita ei esimerkiksi eläköitymisen jälkeen täytetä uudelleen. “Jatko-opiskelijoiksi haluaville irtisanomiset voivat näkyä, koska päällä on täysi rekrytointikielto, ja jatko-opiskelijat ovat palkattua henkilökuntaa.”

”Jokaiselle kampukselle suunnitellaan tiedekampusta eli schoolia lisäämään yhteistyötä. Se on ns. tiedekuntien kattotaso, joka muun muassa koordinoi opetusta ja vastaa taloudesta”, hän jatkaa. Teologinen tiedekunta tulee todennäköisesti kuulumaan kampukseen nimeltä ”School of Social Sciences and Humanities”. Samalla humanisteille, teologeille ja kielikeskukselle tulee esimerkiksi oma yhteinen opintohallinnollinen tiimi.

“Ison Pyörän keskeisin uudistus teologien näkökulmasta on kandidaatin ja maisterin tutkintojen erottaminen selvemmin toisistaan. Tämä on osa EU:n asettamaa Bolognan prosessia, jonka tavoitteena on yhdenmukaistaa eurooppalaiset korkeakoulujärjestelmät”, Iida selostaa. “Käytännössä opiskelija hakee kandiohjelmaan ja saa tiedekunnalta opetuksen. Sitä halutaan helpottaa, että voi halutessaan jatkaa eri maisteriohjelmaan riittävän samankaltaiselle alalle.” Myös sivuaineopiskelu helpottuu yhteistyön kautta; toisen tiedekunnan opinnoista tulee luonnollinen osa omia opintoja.

Tiedekunta 2020 -hanke puolestaan uudistaa teologisen tutkintojen sisältöä. “Tällainen päivitysprosessi tehdään yleensä kymmenen vuoden välein, ja se sattuu tapahtumaan nyt”, Iida toteaa. ”Perus- ja aineopinnot uudistetaan kokonaan. Kannattaa olla tarkkana siirtymäaikojen suhteen ja suorittaa puuttuvia opintoja ahkerasti ennen kuin uudet tutkinnot astuvat voimaan syksyllä 2017”, hän muistuttaa. ”Vanhoilla opiskelijoilla on 2-3 vuotta aikaa suorittaa kandidaatin tai maisterin tutkinto loppuun vanhalla tutkintorakenteella.”

Eri oppiaineita yhdistelevät opintokokonaisuudet yleistyvät jatkossa. ”Yliopistoon sopii, että oppiaineen sijaan keskiössä on ilmiö, jota sitten puretaan oman tieteenalan keinoin” Iida sanoo. Tavoitteena ovat myös paremmin työelämää vastaavat soveltavat opinnot. “Käytännön taitoja halutaan kartuttaa enemmän. Tähän kuuluvat työelämätaidot aina CV:n laatimisesta lähtien”, Iida lisää.

“Negatiivista tässä on, että säästöjen takia 2020-uudistuksesta ei tule niin hyvää kuin olisi voitu tehdä. Useimmat ovat sitä mieltä, että Ison Pyörän tavoitteet ovat hyviä, mutta toteuttamiskeinoista on eriäviä mielipiteitä. Monia ihmetyttää, missä päätöksenteko jatkossa konkreettisesti tapahtuu.”, Iida toteaa. “Esimerkiksi humanisteilla tilanne on toinen. Siellä uhkana on, että joitakin pienempiä tieteenaloja lopetetaan kokonaan.” Teologisessa näin ole, aloituspaikkojakaan ei ole tarkoitus vähentää ainakaan rankalla otteella.

“Isoa Pyörää ja uudistuksia ei kannata inhota. En tajua, miksi kokonaisuus nähdään niin negatiivisena tai pelottavana. Luotan tekijöiden ammattitaitoon, sillä uudistusta on lähdetty tekemään opiskelijoiden parhaaksi, enkä näe hyötyä katastrofinäkökulmissa”, Iida kiteyttää ajatuksensa.

Millainen on tulevaisuuden teologi? Millaisia terveisiä asiantuntijat halusivat lähettää teologeille? Lue asiantuntijoiden vastaukset Kyyhkysen (2/2016) tuoreimmasta printtiversiosta.

 

Teksti: Emilia Kallioniemi ja Sara Vainikka

Kuva: Emilia Kallioniemi

 

Uudistusten aikataulu

2.5.2016: Uudet hallintopalvelut voimaan.

2017 alussa: Uusi tiedekuntarakenne, kampustasoinen yhteistyöelin (school) aloittaa toiminnan. Koulutusohjelmien johtoryhmät, jotka vastaavat konkreettisesti opetuksen suunnittelusta, alkavat suunnitella, mitä syksyllä opetetaan.

Syyskuussa 2017: Uudet koulutusohjelmat käyttöön: teologinen ja uskonnontutkimuksen kandi- sekä maisteriohjelma.

Lue lisää: Iso Pyörä- koulutusuudistus ja Tiedekunta 2020

Miten Iso Pyörä muuttaa opintoja?

Opintotuki lakkaa – Mitä teen?

KUVA: Amanda Kaura

 

Mitä tehdä, jos opintotukiaika loppuu? Opintotukivauva? Kyyhkysen toimittaja lähti etsimään vastausta TYT:n vanhempain illasta.

 

TYT:n vanhempain illassa 25.4.2016 kokoonnuttiin kuulemaan opintotukimies Hannu Jaakkolan alustusta opintotuesta ja byrokratian aiheuttamasta huolesta. Mitä opiskelija voi tehdä, kun opinnot eivät ole edenneet Kelan tahtiin?

 

Vaihtoehto 1: Tee opintotukivauva

Ensimmäinen mahdollisuus on – tietenkin – hankkia vauva!  Tässä tapauksessa lisätukea on mahdollista saada yhdeksän kuukauden ajan vain, jos opintoja on jäljellä 75 opintopistettä. Jos ei valmistu lisäajalla ja joutuu hakemaan toimeentulotukea, tällöin lapsilisät vaikuttavat tuloihin. Lapsilisät tosin ovat niin pienet, etteivät ne vaikuta paljoa opintotuen tulorajoihin. Lapsi, työssäkäynti ja opiskelu on kuitenkin aika haastava yhdistelmä – vauvaa ei voi välttämättä tuoda proseminaareihin tai kaikille kursseille.

 

2: Yleisen asumistuen piiriin

Yleistä asumistukea saa ruokakunnan mukaan. Esimerkiksi minulla on osa-aikatyö, josta saan joka kuukausi 700 euroa ja puoliso, joka tienaa 1000 euroa. Asumme Helsingissä 62-neliöisessä kerrostalon vuokra-asunnossa, jonka vuokra maksaa 1000 euroa. Silloin asumistuki on Kelan laskurin arvion mukaan 488,77 euroa. Jos taas olisin tuloton, saisin 588 euroa, josta menee 500 euroa vuokraan. Eli minulle jäisi 88 euroa kuukaudessa käyttörahaa. Jos käy tuurailemassa pätkätöissä, tulojen muutoksista on tiedotettava Kelaan.

 

3: Mene töihin

Yleiseen asumistukeen vaikuttaa omat ja puolison tulot sekä vuokran suuruus. Työssä käymisessä on otettava huomioon tulorajat; jos ei ole valmistunut, on virallisesti opiskelija. Näin ollen opiskelijaa sitovat vielä opintotuen tulorajat, vaikka ei saisikaan opintotukea. Jos saa hyvän duunipaikan, josta saa paljon rahaa, pitää varoa takaisinperintää.

 

4: Toimeentulotuki

Viimeinen tukimuoto opiskelijalle on kunnalta haettava toimeentulotuki. Jos asuu puolison kanssa, tämän tulot vaikuttavat saatavaan toimeentulotukeen. Opiskelijan tulee lisäksi käyttää loppuun ensin opintolaina ja säästöt, esim. asuntosäästötili.  (Tosin opintolainat ja säästöt voi piilottaa ulkomaille.) Toimeentulotuessa valvotaan tiukasti tuloja ja tukea voidaan ottaa takaisin. Tosin toimeentulotuki siirtyy Kelalle 1.1.2017 byrokratian helpottamiseksi.  Toimeentulotuen uudistuksessa myöntämisen perusteet eivät muutu, vaan sen hakeminen yksinkertaistuu. Ideana on, että kaikki palvelut tulisivat yhdeltä luukulta.

 

5: Harkinnanvarainen pidennys

Onko valmistumisen hitauden taustalla jokin ongelma, kuten sairaus, masennus tai päihdeongelma? Koska opintotuen lisätuki on harkinnanvaraista, Kela haluaa näyttöä ongelmasta. Omien opintojen edistämistä ja niiden syitä on hyvä välillä tutkailla, kuten myös opiskelijakavereiden.

On hyvä huomata opiskelijakavereiden haasteet opintojen aikana ja olla tarvittaessa tukena. Lääkäriin on hyvä ottaa välittömästi yhteyttä, mikäli masennuksen tai muiden mielenterveysongelmien oireita ilmenee. Helpoiten se onnistuu, kun hakeutuu juttelemaan psykologin vastaanotolle YTHS:n kautta. Psykologilla käynnit ovat maksuttomia. Lisäksi voi kääntyä yliopiston opintopsykologin puoleen. Kun on näyttöä mielenterveysongelmista, todistustaakka helpottuu huomattavasti.

Työssäkäynti ja stressi eivät ole hyväksyttäviä syitä pidennykselle. Tarvitaan vakavia syitä, kuten avioero tai läheisen kuolema. Lemmikin kuolemaa on vaikeampi todistaa, sitä kun ei näy väestörekisterissä. Toisin sanoen Kela tarkistaa rekisteristä kaikki kertomukset. Myös pitkäaikainen avoliitosta eroaminen voidaan nähdä vakavana syynä opintojen hidastumiseen.

 

Keskustelun jälkeen mieleeni jäi huima byrokratia, jonka puristuksissa tulee selvitä. Helpoimmalla pääsee jos vain karsii menoja: elää Unicafeen ruuilla ilman lounaskahvia, odottaa Uffin euron päiviä ja käy toisinaan leipäjonossa. Ja kai sitä voisi yrittää ajoissakin valmistua.

 

Kirjoittaja: Krista Rantanen

Kuva: Amanda Kaura

Puheenjohtajan pöydällä 2/2016: Opiskelija, rentoudu välillä

Toki meillekin riemu ja rikkaus työn oli tuttua, koimme sen kyllä. Mut valkeus yhden keväisen yön, yks…  syleilyllä. Tuhat kertaa suuremman riemun toi, luvut jäivät ja kirjoja nakersi koi.

Teinilaulu

 

Kevät on todella hektistä aikaa. Olen huomannut sen pomputellessani töitä, järjestötoimintaa ja opiskelua. Koko kevään olen hokenut itselleni mantraa: ”Kohta kesä tulee ja sitten voi taas rentoutua”. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voi jutella stressistä tai joilta voi tarvittaessa pyytää apua. Järjestötoiminta on siksi ihanaa, koskaan ei tarvitse olla yksin.

Omien fiilisteni mennessä jojon lailla koko kevään, olen myös havainnut tiedekunnalla tunnelman muutoksen. Yliopiston massiiviset irtisanomiset ovat jollain tavalla koskettaneet meitä kaikkia. Nyt keväällä startanneen UPO:n, eli yliopiston palveluorganisaatiouudistuksen, jäljiltä tiedekunnalla ei enää toimi samat hallinnon työntekijät vaan he ovat vaihtuneet. Haluan tässä kiittää kaikkia tiedekunnalta irtisanottuja työntekijöitä hyvistä yhteistyövuosista – jäämme kaipaamaan teitä.

 

Teinit ja ikuinen stressi

Äidilläni on tapana sanoa: ”Lyhyen aikaa sitä seisoo vaikka seipään päässä”. Se on myös aikalailla oma suhtautumiseni stressiin. Hetken aikaa kestät mitä vain. Puheenjohtajana olen huomannut, että opiskelijoilla on erilaisia tapoja kohdata ja käsitellä stressiä. Toiset ovat kuin sitä ei olisikaan, toiset menettävät yöunet viikoiksi. Teille, rakkaat opiskelijatoverit, toivon stressitöntä kesää.

Kuulin fuksivuonani huhun psykiatrian luennoilla, että teologian opiskelijat käyttävät YTHS:n mielenterveyspalveluja eniten kaikista Helsingin yliopiston tiedekunnista. Monet näkevät sen negatiivisena asiana, joka korostaa sitä, miten paljon ongelmia opiskelijoilla on. Itse näen asian päinvastaisena. On hyvä, että teologi on sellainen, joka oppii tunnistamaan tilanteet, joissa tarvitsee apua.

Mielenterveyspalvelut ovat opiskelijaa varten ja YTHS:ltä saa loistavaa apua stressin lieventämiseen sekä opiskelumotivaation parantamiseen. Olen kevään aikana auttanut kolme opiskelijaa YTHS:n palvelujen piiriin sekä kannustanut monia muitakin tutustumaan palveluihin. Joten käy myös itse tarkistamassa YTHS:n nettisivut.

 

Stressitön kesä

Jos kaipaat stressitöntä kesää ja viikottaiset tapaamiset Töölössä eivät kutkuta sisuskalujasi, niin tässä muutamia vinkkejä kesän starttaamiseen ja stressin lieventämiseen.

1) Käy Suomenlinnassa lautalla, ihaile kulttuurihistoriaa ja anna tuulen hulmuttaa hiuksiasi. Samalla kannattaa tutustua Suomenlinnan panimon tuotteisiin.

2) Käy kokeilemassa korkeanpaikan pelkoja kiipeilypuisto Korkeessa.

3) Käy Korkeasaaressa katsomassa saukkoja.

4) Käy TinTin Tangossa syömässä aamiainen kolmelta iltapäivällä.

5) Kokeile miltä maistuu sushiburrito.

6) Kierrä Töölönlahden lenkki yöllä ja ihaile Finlandiatalon valoja.

7) Hypi vesilätäkössä sateessa (sillä hei: koska olet oikeasti viimeksi tehnyt niin?).

 

Tärkeintä kesässä on olla itselleen armollinen ja rentoutua. Olet tehnyt töitä niska limassa koko lukuvuoden ja samalla huolehtinut perinteisistä opiskelijan ongelmista: riittääkö raha/nopat/ruoka/alkoholi/rakkaus. Joten vinkkini sinulle on: Ole armollinen itsellesi. Käy jätskillä. Rentoudu.

Jatketaan taas syksyllä! Hyvää kesää!

 

Kirjoittaja on hyräillyt vapusta asti Teinilaulua ja aikoo hyräillä sitä taas vappuun asti.

 

Kirjoittaja: Sara Järvinen

Pääkirjoitus 2/2016: Motivaatiokuoppia ja pois mukavuusalueelta

Taas yksi lukuvuosi tuli ja meni. Se ei ollut viaton ja leppoisa kuin fuksivuoteni, jolloin aikaa oli ystäville, hauskanpidolle ja joutilaana ololle. Sen sijaan tänä vuonna löysin itseni viettämässä lukuisia tunteja tietokoneen ja oppikirjojen äärestä, toisinaan miettien, milloin itselläni olisi aikaa syödä, nukkua tai saatikka viettää aikaa läheisten kanssa. Kuulostaako tutulta, opiskelijatoverini?

Opiskelujen aikana olen käynyt useasti läpi opiskelijan motivaatiokuopat ja kysynyt itseltäni, miksi edes opiskelen. Näinä vuosina monet kaverini ovat tienanneet oman alansa töissä, ostaneet ensimmäisen asuntonsa, menneet naimisiin ja saaneet jopa lapsia… ja mitä minä teen, no opiskelen! Erityisen turhauttavilta ovat tuntuneet ne hetket, jolloin vaikuttavat tahot aliarvioivat opiskelijoita ja itsestä tuntuu, että on antanut jo kaikkensa. Kasvavat työttömyysluvutkin masentavat mieltä.

Opettajaopintoihin on jälleen valittu uudet opiskelijat, ja he tulevat astumaan yliopistomaailmasta peruskoulujen ja lukioiden arkeen. Vaikka opintovuoden työmäärä oli valtava, koin kasvaneeni sen myötä teologina. Opettajaopinnoissa jouduin ottamaan sekä fyysisesti että henkisesti etäisyyttä teologiseen tiedekuntaan; kapuaminen Siltavuorenpenkereen tiloihin, opettajan kasvatusvastuuseen kehittyminen opetusharjoitteluissa ja yhteistyössä toiminen muiden tieteenalojen opiskelijoiden kanssa.

Kasvaminen teologiksi on vaatinut nimenomaan mukavuusalueelta poistumista ja epävarmuuden sietämistä. Olla teologi merkitsee itselleni laaja-alaista yleissivistyksen kartuttamista ja asioiden kyseenalaistamista sekä toisesta välittämistä ja erilaisuuden kunnioittamista. Pieni etäisyyden ottaminen ja epävarmuudessa eläminen siis kannatti. Opettajaopinnot antoivat uskoa omaan opiskeluun ja mielekkyyttä viimeiseen rutistusvaiheeseen eli gradun työstämiseen – perässä siis tullaan, kaverit!

 

Kirjoittanut: Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 2/2016: Minä olen ongelma

Seuraava dialogi on kuulunut minun ja ystäväni vakiovitseihin viimeisen puolentoista vuoden aikana:

Ystävä: “Mitenkäs sun gradu?”

Molemmat:  “ylilyötyä huutonaurua.”

Minä (naama peruslukemilla): “No, ihan vakavasti puhuen…”

Niin, vakavasti puhuen, miten tässä näin on käynyt? Minusta, oman elämänsä tunnollisesta suorittajasta, tuli tämän lukuvuoden aikana virallisesti n. vuoden opiskelija. Mikä on voinut herpaannuttaa huomioni jaloista päämääristäni?

Tiiviistettynä: elämä tuli eteen, en vain ole jaksanut. Kolmannen lukuvuoden paikkeilla jäin kiinni kuluttaviin ihmissuhteisiin, lähdin ainejärjestötoimintaan, aloitin osa-aikatyöt, enkä pitänyt enää mielekkäänä lukea taas yhtä kirjaa kartuttaakseni opintopistetiliäni, jotta saavuttaisin – niin, mitä?

Henkilökohtaiset ongelmani ovat johtaneet siihen, että minusta on tullut yhteiskunnallinen ongelma. Opintoni venyvät, hajautan energiaani käymällä samanaikaisesti töissä, en valmistu hyödylliseen ammattiin. Saamani viesti, on että olen kuluerä yliopistolle ja valtiolle. Niin ovat myös opiskelupaikan valinnassa jahkailevat ja opiskelemaan pääsevät, joille pitäisi olla resursseja järjestää opetusta. Jos tästä kaikesta suoriutuukin, niin elämän kiertokulussa seuraavaksi tulevat vanheneminen, sairastuminen ja kuolema – eivätkä nekään ilmaiseksi.

Kiitoksia, että minulle on osoitettu näin selkeästi paikkani. Kuten englantilainen kirjailija G.K. Chesterton lauseen esseessään otsikolla ”Mikä maailmassa on vikana?” minäkin voin nyt todeta: ”Hyvät herrat, minä olen.”

 

Kirjoittanut: Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja

Kärpästen hormoniherra

antti-hurskainen-välinpitämättömyys

 

Antti Hurskainen käsittelee esseekokoelmassaan välinpitämättömyyttä ja tekee tyhjentävän analyysin rippileiristä, jossa voittajat erottuvat häviäjistä.

 

Yksi kiinnostavista nuorista esseisteistä on Antti Hurskainen (s. 1986). Hurskaisen kokoelmissa yhdistyvät kirjallinen tyylitaju ja notkea ajattelu, jossa ei pelätä assosioida villisti, heittäytyä omakohtaiseksi ja käsitellä kaikkea kulttuuria matalasta korkeaan. Tapan sut (2014, Savukeidas) oli vimmainen kirja ”populaarikulttuurin vallasta”, jonka esseissä Hurskainen pääsi PMMP:n kautta käsiksi kouluväkivaltaan, osoitti Bruce Springsteenin ja Randy Newmanin musiikkien avulla, kuinka matkailu avartaa vain valmiiksi avaria sieluja, sekä avasi The Curen goottipopilla esikaupunkiahdistuksen harmaata keveyttä.

Tuoreimmassa kokoelmassaan Välinpitämättömyys (2016, Savukeidas) Hurskainen pidättäytyy nojaamasta liikaa populaarikulttuuriin. ”Ajattelin kirjoittaa kirjan, jossa ei käsiteltäisi lainkaan pop-musiikkia. Ei edes esimerkinomaisesti, ei yhdessäkään alaviitteessä”, Hurskainen kirjoitti kirjasta blogissaan. Vaikkei Hurskainen tavoitteessaan onnistunut, on kirjan painopiste muualla kuin kulttuurituotteissa. Tarve irrottautua popmusiikista on ymmärrettävä, sillä yksi edeltäviin kokoelmiin kohdistetuista kritiikeistä oli liika teosten ja artistien määrä, joka ei välttämättä ilahduta muita kuin popintoilijoita.

 

Uuden kokoelman esseet pyörivät löyhästi nimen teeman ympärillä. ”Kun asioilla tai ilmiöllä ei ole ’väliä’, se on vailla merkitystä”, Hurskainen kirjoittaa. Välinpitämätön ei ”pidä väliä” tai ”tee eroa”, mitä englannin vastine indifference tarkoittaa, vaan ”antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se”. Paras esimerkki välinpitämättömyydestä Hurskaiselle on lentokenttä. Lentäminen on jo menettänyt merkityksensä ainutlaatuisena keksintönä – se on ”yleinen poikkeustila”, normalisoitunut outous. Toiselle puolelle maailmaa päivässä pääseminen ei enää herätä hämmästystä.

Nimiesseessä Hurskainen kertaa kokemuksiaan lentokentän pokkarikaupassa työskentelemisestä. Tuore kirjallisuuden maisteri sai pestin, vaikka kirjallisuuden tuntemus nähtiin lähinnä haitaksi – myyntikokemusta pidettiin keskeisempänä. Yhdyssanassa kirjakauppa ”jälkimmäinen osa ratkaisi”. Työtoverit joko ylpeilivät lukemattomuudellaan tai antoivat kirjallisuudelle intuitiivisesti arvoa, kuten suomalaisessa kulttuurissa tavataan tehdä. Lukemiseen asti arvon antaminen ei kuitenkaan johtanut.

Hurskainen tekee eron välinpitämättömän ja ”välinpitäjän” välille. Välinpitäjä valikoi lukemansa tarkkaavaisesti, eikä välinpitämättömän ”himolukijan” lailla halua vain jotain lukemista, jonka sittemmin unohtaa. Kaikki tärkeät suhteet tarvitsevat välin ottamista ja tarkkaan annosteltua etäisyyttä, Hurskainen kirjoittaa. Valikoiminen lisää rakkauden tuntemuksia. Essee on hyvä puheenvuoro välittämisen ja intohimoisuuden puolesta, maailmassa tarkkaavaisesti elämisestä ja kokemustensa hallitsemisesta.

Luetut pokkarit unohtuvat hetkessä ja yhä uusia elämyksiä janoava ihminen typistyy kuluttajaksi, jonka huomion voi  kiinnittää aina uudella mainoskyltillä ja muoti-ilmiöksi mainostetulla kirjalla. Hurskaisen asennoitumisessa on mukana elitismiä, joka ei niinkään näy ajoittaisissa kommenteissa viihdekirjallisuuden halveksumisesta, vaan oletuksessa siitä, että suurin osa ihmisistä käyttäisi älyään ja huomiokykyään yhtä paljon kuin ”välinpitäjä”.

 

On ilahduttavan utopistista olettaa, että ihminen valitsee tärkeän ja vaikean kirjan. Moderni kirjakulttuuri ei varsinaisesti suosi sellaista toimiessaan ympäröivän yhteiskunnanlailla huomion ehdoilla; mikä kirja puhuu eniten nykyhetkestä, mikä kirja on huomion keskipisteenä, mistä voi puhua työkavereille. Se on ymmärrettävä kaipuu nopeassa ja sirpaleisessa yhteiskunnassa, mutta aikaa kestävä kirjallisuus ei siitä hyödy. Kokonaisuutena Välinpitämättömyydestä on vaikea saada yhtä vahvaa otetta kuin Tapan sut -kirjasta.

Välinpitämättömyyden teema on hailakka eikä juuri jää kokoelman luettua mieleen väkevänä tuntemuksena ja esseitä ohjanneena ajatuksena. Kirja tuntuu hieman etäiseltä, eikä se vanginnut ajatuksiani samalla tavalla kuin edeltäjä. Etäisyys näkyy tyylissä, josta aikaisempi vimma ja vuolaus on lauhtunut. Lauseet ovat tiiviimpiä ja äityvät jopa aforistiseen kiteyttämiseen, joka tuo mieleen kotimaisen esseistiikan vanhemman polven edustajan Matti Mäkelän. Mutta aivan kuten Mäkelänkin esseissä, ongelmaksi muodostuu se, että tiukka lause tuntuu usein piilottavalta ja etäiseltä.

Jäin kaipaamaan ylitsevuotavuutta ja polttavaa tarvetta sanoa kaikki. Toki kehittyessään kirjailija hioo tyyliään, ja kokoelma onkin tekstinä nautinnollista, täynnä hienoja kiteytyksiä ja miellyttävästi soljuvaa ajattelua. Mutta Välinpitämättömyys ei tunnu siltä, että se olisi ollut polttavan tärkeä kirjoittaa; se tuntuu vain hyvältä suoritteelta. Hurskainen kirjoittaakin blogissaan kirjan olleen vaikea kirjoittaa, mikä on jokseenkin nähtävissä. On kokoelmassa yksi täysosumakin, ja se on myös teologisesta näkökulmasta kiinnostava.

 

Esseessä ”Jumalaton saari” Hurskainen käsittelee rippikoulua ja etenkin omaa leiriään. Maalaispaikkakunnan rippileiri järjestettiin saaressa. Vain hieman liioitellen Hurskainen vetää yhtymäkohtia William Goldingin klassikkokirjaan Kärpästen herra, jossa autiolle saarelle joutunut poikajoukkio osoittaa ihmisyyden rujommat puolet keskinäisissä valtataisteluissaan.

Ilahduttavasti Hurskainen onkin ollut niitä vahvempia ja tekee katumustyötään kirjoituksessaan. Hurskainen nuoleskeli itsensä huipulle ja harmittelee sitä edelleen. ”Rippileirisaaresta muotoutui häpeämättömän kilvoittelun kenttä – totaalisempi kuin koulu tai urheiluseura. En huomannut tätä, koska opin säännöt ja menestyin”, Hurskainen kirjoittaa. Rippileirillä piti satsata tekemiseen; piti olla sananvalmis, heittäytyväinen ja musikaalinen. Piti olla hyvä tyyppi. ”Johtajan” eli leirin vastuuhenkilön suosioon pääseminen oli ylin kunnia.

Hurskainen kirjoittaa kiehtovasti poikajoukkioiden saunaprotokollasta, jossa piti paistaa tiettyä makkaraa tietyllä tavoin ja juoda tietynmerkistä virvoitusjuomaa. Kuulostaa triviaalilta, mutta ei olisi ollut mitään nopeampaa keinoa joutua hyljeksityksi kuin epäonnistumalla saunan lauteilla. Oman ulkopuolisuuden kokemuksensa Hurskainen sai huomatessaan ettei tullut kutsutuksi yösaunaan, johon Johtaja kutsui vain sisäpiiriläisistä sisäpiiriläisimmät. ”Saaresta löytyi saari, jolle liikennöinyt lautturi ei ollut lahjottavissa.”

 

Essee saa muistelemaan omaa rippileirikokemusta ja miten se vaikutti myöhemmin tulleeseen teologiasta kiinnostumiseen. En muista leiriltä yhtä vahvaa sosiaalista jakoa, mutta muistan kyllä jättäytyneeni angstisena teininä ulkopuolelle. ”Vartaloaan hävenneille ja sielultaan hauraille 15-vuotiaille – siis 15-vuotiaiden enemmistölle – rippileirin iltaohjelmien on täytynyt merkitä pitkitettyä, valveeseen naarattua painajaista”, Hurskainen kirjoittaa. Aivan sellaiseksi en kokemusta väittäisi, mutta ei se siitä kaukana ollut. Kerran uskaltauduin soittamaan kitaraa muiden kuullen ja paikallinen Johtaja – joka ei ollut tippaakaan despootti – pyysi tulemaan soittamaan pappilaan kakkoskitaraa. En mennyt, eikä seurakuntaelämä lähtenyt rippikoulun jälkeen lentoon.

Esseen aikana Hurskainen tulee myös oivallisesti murskanneeksi Punaisesta laulukirjasta löytyvän uudemman suomalaisen gospelin. Pekka Simojoen säveltämät ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamat kappaleet ovat säälimättömässä syynissä. ”Tuskin kukaan on löytänyt Jumalaa Anna-Mari Kaskisen lyriikan avulla. Enemmänkin on löydetty Pekka Simojoen iilimatomaiset sävelmät ja tahallisen epämääräisesti runoiltu voittajamentaliteetti.” Kaksikon pirteästä gospelpopista uupuvat synti ja tuomio ja muut kristinuskolle keskeiset, aidosti koskettavat asiat. ”Ikävät asiat ilmaistaan ohimennen ja imperfektissä”, Hurskainen huomauttaa.

Uskonnollisuus on pirteää ja banaalia voittamisen tunnetta ja omahyväistä piehtarointia. Epäilys puuttuu. Tai kuten Hurskainen sen ilmaisee: ”Lasittunut katse ja lobotomiapotilaan hymy odottavat, jos otat Pekan ja Anna-Marin nössökristuksen sydämeesi.” Ehkä täytyy hyväksyä, että rippikoulu on suosittu kaikista muista kuin kristinuskoon liittyvistä syistä. Kun hormoneista sekaisin olevia teinejä laittaa samaan tilaan viikoksi, voi hyvän lisäksi tapahtua myös pahaa. Kristinusko on rippileirin kylkiäinen, josta osa innostuu, mutta suurin osa ei.

Hurskainen päätyy essessään väittämään, että nykyistä, ”jumalatonta” rippileiriä parempi olisi 18-vuotiaana käytävä uskonnollinen ja koulumainen leiri, joka rajaisi jo lähtökohtaisesti suuren osan nuorista pois. Siinä iässä hengellisten kysymysten käsittely olisi jo tutumpaa ja pahimmat hormonimyrskyt laantuneet. Itse en samaa kannata, sillä kaiken ahdistuksen läpi rippileiristä jäi kaunis kaiku. Leirillä käytiin keskustelua ohjaajan kanssa oppimispäiväkirjan välityksellä. Omani suhtautui nolostuttavan ironisen 15-vuotiaan pojan viisasteluun arvostavasti. Kun vuosia myöhemmin kiinnostuin teologiasta, tulivat niillä sivuilla käydyt opilliset keskustelut ensimmäisenä mieleeni. Niinkin voi käydä.

 

Kirjoittaja: Mikael Helenius

Opettajaopintojen aakkoset

pedagoginen vuosi

Oletko ensi vuonna suorittamassa opettajan pedagogisia opintoja? Kyyhkynen kokosi lukijoilleen tämän opintovuoden mieleenpainuvimmat henkilöt, tunnelmat ja käsitteet. Opettaja aakkosti ne puolestasi.

 

 

Ajanpuute. Opettajan pedagogiset opinnot vievät kaiken aikasi ja vapaa-aikasi. Huomaat lukevasi tenttiin, suunnittelevasi oppitunteja tai väkertäväsi OTT-seminaarityötä, pahimmassa tapauksessa puoli neljään asti aamulla. Olet sosiaalisessa kanssakäymisessä ainoastaan muiden opiskelijoiden, yliopiston henkilökunnan tai harjoittelukoulujen ohjaajien ja oppilaiden kanssa.

 

Bloomin taksonomia. Se alkaa syksyllä ja kulkee läpi vuoden mukanasi. Huomaat tunkevasi kyseisen herran litaniaa jokaiseen esseeseen, tenttipaperiin ja tuntisuunnitelmaan: muistaminen, ymmärtäminen, soveltaminen, analysointi, luominen ja arviointi. Tämä litania, jos mikä on varma nakki tentissä!

 

C-vitamiineilla pyrit pelastamaan itsesi kaiken maailman taudeilta ja kausiflunssilta, sillä lukuisat läsnäolopakot eivät anna armoa!

 

Didaktiikassa ollaan tiivistetysti opettamisen ytimessä!

 

Esiintymisjännitys. Olet pitämässä elämäsi ensimmäisiä oppitunteja; suutasi kuivaa, sydän jyskyttää ja kätesi hikoavat. Ensimmäisten oppituntien jälkeen tuntuu siltä, että olisit juossut juuri maratonin.

 

Flow. Nyt ei ole kyse ensi kesän kovimmista festareista, vaan virtauskokemuksesta. Flow-tilassa ihminen keskittyy syvästi tekemiseensä ja kadottaa ajantajunsa. Omasta tekemisestä innostuminen ja tuntisuunnitelmiin paneutuminen on kyllä mahtava asia – vaikka toisinaan saatat järkyttyäkin siitä, kuinka parin kuvan etsiminen ja liittäminen Preziin vie viiden minuutin sijasta kaksi tuntia.

 

Grounded theory -tutkimusmenetelmää ja muita mahtavia menetelmiä tarjolla tiiliskivenpainoisessa Metsämuurosen teoksessa Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä. Tämä kirjallinen tuotos painaa opiskelijan repussa kuin synti.

 

Harjoittelut. Perus-, soveltava ja syventävä harjoittelu tarjoavat opiskeluvuotesi raskaimmat, mutta antoisimmat hetket. Myöhään väännetyt ja viimeistellyt tuntisuunnitelmat saavat sinut arvostamaan entistä enemmän opettajan työtä – oppilaana et itse koskaan tajunnut paljon aikaa voi viedä yhden oppitunnin suunnittelu!

 

Identiteetti. Vuoden aikana alat rakentamaan itsellesi opettaja-identiteettiä ja se alkaa paistaa jo ajattelustasi ja käyttäytymisestäsi.  Joka ikinen uskonto-aihetta sivuava elokuva, sarja, musiikkivideo, artikkeli tai nettitesti saa sinut pohtimaan, miten voisit hyödyntää niitä opetuksessasi.

 

Jari Salminen; mies, joka hauskuuttaa luennoillaan iän vanhoilla vitseillään, ja vieläkin ne tuntuvat uppoavan opiskelijoihin.

 

Kirsti Longan oppimispsykologian inspiroivat luennot olivat syksyn ehdoton piristys! Ehdottomasti on pakko omia hänen esittämänsä termi ”bulimia-oppiminen”. Edellä mainittu termi kuvaa erinomaisesti pedagogisen opintojen tahtia – pyritään omaksumaan valtava määrä tietoa lyhyessä ajassa, tenttipäivänä oksennetaan ne koepaperille ja unohdetaan kaikki se, mitä ollaan opittu.

 

Luokkahuone on paikka, jossa kaikki suunnitelmasi pääsevät koetukselle!

 

Moodle-tentti. Tiivistetysti: ken on nopein etsimään tietoa netistä. Moodle-tentit tarjoavat opiskelijoille oivan mahdollisuuden testata tenttitilanteessa omia tiedonhakutaitojaan: vähän niin kuin luvan kanssa lunttaisit!

 

Naamakirja. Miten opettajaharjoittelijat olisivat edes voineet selvitä tästä vuodesta ilman Facebookin vertaistukisivustoa? Oma ainekohtainen vertaistukisivusto tarjoaa vastaukset niin kauan odotettuihin opintopisteisiin kuin tuntisuunnitelma-pulmiinkin.

 

 OPS eli opetussuunnitelma on kurssien sisältöjä ja tavoitteita raamittava tekijä. Kuitenkin oppituntisuunnitelmissa kovina kilpailijoina toimivat eri kustantajien oppikirjat, joiden sisällöillä uhkaa olevan suurempi painoarvo kuin itse OPS:lla. Varokaa tuijottamasta liikaa niitä oppikirjoja, tulevat opetusharjoittelijat!

 

Pedagoginen tuote tai OTT-tutkielma. Kaiken kiireen ja stressin keskellä tuotteen tai tutkielman parissa puurtaminen oli kerta kaikkiaan opettajaopiskelijoiden luonnetta kasvattavaa toimintaa! Lopussa opiskelijat ottivat kiitollisina vastaan 4 opintopistettä tehtyään työmäärältään kandin veroisen työn.

 

Reflektio tai reflektointi eli heijastelu, oli ehkä vuoden kliseisin sana. Sanan itse merkitystä pohditaan pedagogisissa opinnoissa useaan eri otteeseen, sekä yksin että ryhmissä. Vaatii tekijöiltään ehdotonta rakkautta miellekarttoja, syväluotaavia keskusteluja, oppimispäiväkirjoja ja blogitekstejä kohtaan – myös niinä kaikkina turhautumisen hetkinä.

 

Siltavuorenpenkere ja penkereen mäki. Sitä jatkuvaa ravaamista ei tule ikävä.

 

Tuntisuunnitelma. Oppikirjoja sängyssäsi, sohvalla, ruokapöydällä, vessassa. Lukuisia tuntisuunnitelmia tehdessäsi havaitset olevasi parisuhteessa lukion oppikirjojen ja läppärisi kanssa.

 

Uskonnonopetus. Miten uskonnonopetus tulisi järjestää? Tätä kysymystä pohdittiin vuoden aikana miljoona kertaa, pääsemättä minkäänlaiseen ratkaisuun.

 

Väsymys. Tarviiko tätä enää tässä vaiheessa edes selittää?

 

Miten muut uskonnonopettajaksi opiskelevat kokivat pedagogiset opinnot? Lue kysely Kyyhkysen tuoreimmasta printtiversiosta!

 

Kirjoittanut: Jenni Vihtkari

Pakko olla onnellinen

Kuva:Amanda Kaura.

Kuva:Amanda Kaura.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.

Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?

Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.

”Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.

Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.

Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi ”esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.

Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.

Melenderin mukaan nykyaikaisen ”onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.

Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.

”Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin ”uudenlainen hengellisyyden muoto”.

Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: ”Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.

Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: ”Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.

Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.

Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on ”eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.

Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.

Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, ”mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.

Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.

Teksti: Mikael Helenius

Kohtalon ammattilaiset?

Kirjoitan Googleen ”ennustaja” ja sekunnin kuluttua edessäni on lista rajatiedon ammattilaisia. Voisiko sellainen auttaa ammatinvalintakysymyksessä?

Kuinka shamaaniksi päädytään? Eräs shamaani vastaa sähköpostiini.

”1963 aloin tutkia kiinalaista horoskooppia ja siitä se lähti. Leikilläni kahvitunnilla ennustin, jokainen halusi tietää jotain. Sen jälkeen kysyntä kasvoi”, hän kuvailee näkijäuransa alkua.

”Ennustamalla voin auttaa ihmisiä. Ihmissuhteet ovat tärkeimpiä aiheita.”

Shamaani kertoo, kuinka suvussa voi kulkea herkkyys ottaa vastaan asioita, joita muut eivät huomaa. Hänen äitinsä oli ennustaja, mutta myös uskovainen ihminen ja siksi ”piilotteli sitä, että tietää”.

Shamaani uskoo itsekin korkeimpaan ja hengellisyys on osa arkea.

”Aivan tavallisen suomalaisen kirkkousko on perustana. Uskon, että korkein vaikuttaa tähän maailmaan ja auttaa ihmisiä.”

Usko on myös ennustamisen taustalla, sillä korkeimman läsnäolo tuntuu ennustaessa.

”Semmoista tietoa tulee, mitä ei voi itse mistään keksiä. Tulee tunne että asia on niin. Sitten joku soittaa parin kuukauden kuluttua kysyäkseen, mistä minä tiesin… Tulee sellaisia asioita vastaan, joita ihmettelee itsekin, onko tuo totta.”

Ennustamiseen tarvitaan lahjoja, mutta ennen kaikkea harjoittelua. Pitää olla ”hyvä sävellystaito, eli kyky laittaa sanat oikeaan järjestykseen”, shamaani kuvailee.

”En ajattele niin että esitän kysymyksen, vaan tieto tulee yhtäkkiä niin kuin joku sen sanoisi. Tulee semmoinen tunne. Näkee jotain, mutta ei osaa selittää.”

Tarot-kortteja shamaani ei kertomansa mukaan erityisemmin käytä. Jos kortteja hän käyttää, ne ovat vain apuna – kuin myös kiinalaiset horoskoopit. Ja ”kädestä näkee paljon ihmisen elämää”.

Tietoa ei tarvitse ennustaessa pyytää, eikä se yleensä pyytämällä tule.

”Se on niin hetkellistä, se tulee vain. Aina tietoa ei anneta ja siihen on yleensä syy”, shamaani kertoo.

Oman elämänsä enteiden suhteen näkijä kuitenkin epäröi.

”Vaikka saisikin näkyjä, niitä ei tahdo uskoa. Sitten huomaa, että juuri näin tapahtui esimerkiksi unessa.”

”Isän kuoleman suhteen kävi niin. Näin unta että olin syntymäkotini luona puolukassa. Löysin isäni vaatteet hirven rykimäkuopassa: puku liiveineen ja pitkä päällystakki, hattu ja kengät puuttuivat. Siihen isän vanhempi veli tuli ja sanoi tietävänsä, mihin vaatteet viedään. Minulla oli jotenkin syyllinen olo. Tämän jälkeen heräsin. Yleensä, kun herää välittömästi, se tapahtuu heti. Tämä uni toteutui viikon kuluessa.”

Pappi- ja asiantuntijalinjan välillä surffaillessani päätän kysyä näkijältä apua ammatinvalintaongelmaan.

Puhelin tuuttaa pari kertaa ennen kuin ystävällinen naisääni kysyy, miten voi auttaa. Sitten hän keskittyy tuntemaan energiani puhelimen välityksellä.

”Katsotaan vähän, mitä alkaa näkyä, antaako se energiaa susta.”

Ilmeisesti antaa, sillä meedio jatkaa.

”Sulla on tässä prosessissa monta kysymystä. Mutta näkisin kuitenkin, että kutsu on sussa jo. Se on ihan selkeä sun sisimmässä. Sun pitää kuulla sitä.”

”Sulla on kaks erilaista vaihtoehtoa. Kuule sitä, mitä sielu sanoo. Älä liikaa järkeile, tämä on ihan selkeä.”

Minä en ehdi sanoa mitään, kun meedio selostaa lakkaamatta lempeällä äänellä, kuinka ”kutsu on jo siellä kaiken keskellä, ulkoa tulee paljon painetta, mutta täytyy jotenkin löytää se ydintieto”.

Nyt seuraa ensimmäinen tarkempi ajatus.

”Työ tulee olemaan sellaista, että autat muita. Kyllä, tämmöisen mä näen”, hän sanoo varmana, mutta keskittyy jälleen vakuuttelemaan minua kutsun selkeydestä.

”Se on sussa jo, jos luotat itseesi. Se on taas se luottamuskysymys, pystyykö kuulemaan sisäistä juttua.”

Palataan ammatinvalintaan.

”Se, että missä muodossa, siihen ei mulla ole mitään… Se tulee, kun aika on. Ulkoa päin tulee kaikenlaista, mutta lopulta tämä on sun elämä. Pystytkö kuulemaan itseäsi? Se on se sisäinen juttu.”

Vai niin, totean seitsemän minuutin jälkeen. Minua henget eivät auttaneet ja päätös pitäisikin tehdä itse. Ehkä ihan syystä.

Teksti: Emilia Kallioniemi

Kenelle risti kuuluu?

Kun rasistisia piirteitä saava maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelu valjastaa käyttöönsä kristilliset symbolit, mitä keinoja kirkolle jää puuttua asiaan?

Maahanmuuttokriittisen Rajat kiinni!-liikkeen mielenosoitus Kampin Narinkkatorilla 20.1. sai poikkeuksellista huomiota, kun tapahtumasta tuoreeltaan levinneissä kuvissa huomion vei mielenosoittajien etunenässä kannettu suuri, puinen risti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi asiaan välittömästi Twitterissä.


Kenelle-risti-kuuluu-1

Tapahtuman jälkipuinnista mediassa huomattava osa kiertyi tuon yksittäisen tviitin ympärille. Maahanmuuttokriittisissä piireissä kirkkoon kohdistuneet syytökset kansallisten etujen ja kristillisen perinnön pettämisestä saivat vain lisäpotkua.

Kirkon viestintäpäällikkö Lari Lohikoski seisoo tviitin takana, vaikka on pohtinut tiettyjä sanavalintoja.

”On hyvä, että vastustimme kristillisten symbolien liittämistä mielenosoitukseen, mutta joillekin jäi kuva, että olisimme leimanneet kaiken maahanmuuttokriittisen keskustelun rasistiseksi. Tämä ei ollut tarkoitus”, Lohikoski sanoo.

Rajat kiinni! uhkasi julkisessa tiedotteessaan kirkkoa jopa kunnianloukkaussyytteellä, mutta asiaa ei lopulta viety eteenpäin.

Yksimielisiä oltiin siitä, että kirkko oli tehnyt pesäeron arvojensa vastaiseen toimintaan, eri mieltä oltiin teon oikeutuksesta. Keskustelussa nousi esiin kysymys, joka osoitettiin Twitterissä suoraan arkkipiispa Kari Mäkiselle.

Kenelle risti kuuluu 2

Kysymyksessä tullaan kirkon kannalta todellisen ongelman eteen. Suomen laki ei sisällä pykälää uskonnollisten tai muidenkaan symbolien väärinkäytöstä: uskonnon- ja sananvapauslaki tuntevat yksilön oikeudet, eivät instituutioiden.

Aihetta käsitellään samoin sanoin Euroopan neuvoston (COE) uskonnollisia symboleja käsittelevissä asiakirjoissa. Uskonnollisten tunnusten käyttöä rajoitetaan kyllä esimerkiksi Ranskassa l’aicite-politiikan mukaisesti, mutta rajoja eivät aseta uskonnolliset yhdyskunnat itse, vaan valtio.

Lohikoski tunnustaa tilanteen ongelmallisuuden.

”Risti ei ole kirkolle tavaramerkki, jonka voisi rekisteröidä. Sama ongelma koskee muitakin symboleja, joita ääriliikkeet omivat itselleen. Esimerkiksi leijonakorusta on tullut niin sanotun räyhänationalismin tunnus”, Lohikoski muistuttaa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeastaan kirkon irtisanoutuminen kaikista vastaavanlaisista tempauksista.

Laajamittaisempia kannanottoja on nähty esimerkiksi Iso-Britanniassa äärioikeistolaisen Britain First-puolueen kanssa. ”Perinteisiä kristillisiä arvoja” kannattavan puolueen islam-vastainen propaganda, katupartiointi ja moskeijoiden häiriköinti poiki alkuvuodesta 2016 maan kirkkokuntien yhteisen julkilausuman puoluetta vastaan.

Suomessa tähän on toivottavasti vielä matkaa, niin kauan kuin kristinusko on ääriliikkeille vain yksi keppihevonen muiden joukossa.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen