Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään? Osa 4: Mainosten ihmeellinen maailma

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

 

Vuoden viimeisessä Kyyhkysessä keskiöön voidaan nostaa eräs usein unohdettu tai ohitettu osa lehtien sisältöä: mainokset. Yhä edelleen Kyyhkysessä esiintyvät mainokset nousevat toisinaan pohdinnan ja puntaroinnin kohteiksi – kuten vaikkapa vähän aikaa sitten keskustelua aiheuttanut kysymys Suomen teologisen instituutin mainoksen julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä – mutta mainontakulttuuri on kyllä muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana suuresti.

 

Vielä 1960-luvun loppupuolella Kyyhkynen oli selvästi tärkeä kanava, kun tavoiteltiin yhteyttä teologian opiskelijoihin. Se on hyvin ymmärrettävää, koska internetin ja sosiaalisen median luomia verkostoja ei vielä ollut olemassa, vaan tieto kulki esimerkiksi ilmoitustaulujen, puskaradion ja mainosten välityksellä. Kyyhkysessä oli paljon työpaikkailmoituksia ja esimerkiksi kustantajien nostoja uusista teologisen alan julkaisuista. Sekaan mahtuu kuitenkin myös sellaisia mainoksia, joita nykypäivänä tuskin enää näkisi.

Kuten vaikkapa nämä: ”Teologian opiskelijat, tervetuloa jo hyvissä ajoin neuvottelemaan papinpukujen valmistamisesta. Tämä ei sido Teitä vielä mihinkään, mutta kun valmistutte, odottaa teitä jo hyvinistuva papinpuku liikkeessämme!” (Papinpukujen erikoisliike, Pukimo Reino Seppänen)

”Suositellaan teologian ylioppilaille Arkadian autokoulua”

”Hyvää kahvia… tavataan Nissenillä. Gott Kaffe… vi möts på Nissen.”

”Teologian ylioppilaat! Käykää katsomassa ja tutustumassa valitessanne joululahjoja kotiväellenne! – yksilöllistä ja käytännöllistä – kaunista ja tyylikästä. UUTTA! Suomalais-englantilainen Uusi Testamentti sopiva lahja ystävillenne niin kaukana kuin kotonakin! HUOM! Tavallinen nailon paita – aivan erikoishintaan mk 8:80!” (Kirkon hankintakeskus)

 

Vaikka Kyyhkysessä edelleen toisinaan on alaan liittyviä mainoksia, tapahtumailmoituksia ja sen sellaista, harvemmin esimerkiksi kahvilat tai autokoulut pyrkivät tavoittamaan erityisesti teologeja. Vaikuttaakin siltä, että tällaisia mainoksia saatetaan todennäköisemmin nähdä sponsorimainoksina opiskelijoiden haalareissa kuin Kyyhkysen sivulla.

Viestintäkulttuurin muutoksen lisäksi se voi kertoa aikakauslehtien lukijakunnan supistumisesta – ja onhan Kyyhkysen tyyli ja sisältökin muuttunut moneen kertaan vuosien aikana. Eikä papinpukujen mitoittaminen ennakkoon nykypäivän tilanteessa ehkä ole kovin monen pappeudesta haaveilevan opiskelijankaan mielessä, kun työllistyminen kirkkoon on epävarmaa.

 

Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu. Joululahjastressi uhkaa vuosi vuodelta aikaisemmin ja ilmainen (tai hyvä) kahvi houkuttelee edelleen opiskelijoita. Kenties nailon paidat (sic) tai suomalais-englantilainen Uusi testamentti löytävät tiensä tämänkin sukupolven lahjavalikoimaan – tai sitten eivät.

 

Kirjoitus: Miina Hakonen

Mitä on olla teologi?

haalarit_Jenni Vihtkari

Syksyllä teologian opiskelijoille teetetyssä kyselyssä selvitettiin, millaisia teologi-identiteettejä on. Aleksi Enqvist ja Rasmus Tillander löysivät kyselystään yhdeksän teologityyppiä, joita yhdistää tietynlaiset hengelliset ja tieteelliset intressit.

Orientoivalla viikolla kuulee aina puhuttavan fukseille siitä, mitä tuleman pitää: loputonta istumista peruskursseilla, ainaista vastaamista kysymyksiin omasta uskosta, ja aina joku luulee geologiksi. Viimeisessä on tietenkin se hyvä puoli, että ainakaan kivien tutkimisen tieteellisyyttä ei kyseenalaisteta.

Opiskelu papiksi ja/tai pappien kanssa tuo teologiselle sen jännittävän luonteen ja maineen – vai onko normaalia pitää fuksiaisten edellä messu? Toisten mielestä kyllä, toisten ei, ja joidenkin mielestä täysin yhdentekevää.

Useissa kysymyksissä teologien vastaukset jakautuvat juuri näin, mutta yhdistääkö tätä joukkoa mikään? Voidaanko puhua teologi-identiteetistä, vai pitäisikö puhua identiteeteistä? Näihin kysymyksiin halusimme vastauksia. Asian tiimoilta tekemäämme kyselyyn vastasi 110 ihmistä. Näistä vastauksista pyrimme kvasi-tieteellisesti analysoimaan näiden mahdollisten identiteettien luonteita. Teologi-identiteetillä tarkoitetaan tässä ihmisten uskomuksia teologiasta, mihin se linkittyy, suhdetta toisiin teologeihin sekä itsensä käsittämistä teologina.

Löysimme kaksi tekijää, joiden voidaan katsoa yhdistävän teologian opiskelijoita. Ensinnäkin laajat perusopinnot, joista eräs vastaaja kirjoittaa osuvasti verraten niitä junaonnettomuuteen, jonka jälkeen trauman kokeneet tuntevat tiettyä yhtenäisyyttä. Toisena teemana, joka nousi lähes kaikilla vastaajilla, oli sisäänpääsyn helppous. On tosin huomioitava, että vaikka se korostui yleisimpänä syynä hakea, lähes kukaan ei mainitse sitä itselle tärkeimmäksi syyksi. Uskomme tämän johtuvan siitä, että useat ihmiset kokevat tarvitsevansa oikeutusta omille opinnoilleen, vaikka kokevat pääsemisen helppouden takia tiettyä akateemista alemmuutta.

Vaikka yleiset yhtäläisyydet ovat sangen vähäisiä, oli tutkimusaineistossa nähtävissä alatason teologi-identiteettejä. Teologi-identiteetit voi mielestämme luokitella sekä tieteellisen/hengellisen orientaation että kyynisen/positiivisen suhtautumisen mukaan. Seuraavaksi esittelemme nämä tyypilliset alaidentiteetit.

 

 

Nollatauluteologi

”Isosena oli kivaa. En tiennyt miksi TM valmistuu.”

 

Nollatauluteologi on usein nuorempi opiskelija, joka ei ole vielä ehtinyt muodostaa vakavampaa suhdetta teologiaan. Useimmat nollatauluteologit löytävät paikkansa jostakin muusta kategoriasta ennemmin tai myöhemmin, mutta ei kuitenkaan ole ennenkuulumatonta tavata tähän kategoriaan kuuluvia vanhempia tieteenharjoittajia. Viimeksi mainittuja on yleensä helppo löytää mm. Kalliosta ja Uudelta ylioppilastalolta.

 

Stereotyyppinen A1

”Tähtäimessä pappisvirka, unelma päästä opiskelemaan myös sisältöjä.”

Stereotyyppinen A1-linjalainen on jo tiedekuntaan tullessaan innokas kutsumuksen johdattama opiskelija, joka välillä naiivistikin näkee teologisen koulutuksen loistavana tapana ymmärtää omaa ja muiden hengellisyyttä. Positiivisen suhtautumisen teologiaan lisäksi henkilö usein suhtautuu opiskelijatovereihinsa hyvin lämpimästi ja kokee muita enemmän hengellisyyden eräänlaisena teologiutta määrittävänä tekijänä. Jokainen hiemankaan kokeneempi teologi voi samaistua stereotyyppiseen A1-linjalaiseen, ovathan he kaikki käyneet tälle ryhmälle suunnatut perusopinnot ja nauttineet mm. sielunhoidon ihanuuksista.

 

Hardcore A1

“Suhteeni Jeesukseen ja Raamattuun on se millä on väliä.”

Edellisen turboahdettu versio, joka kokee vahvaa ”evankelista” kutsumusta, jonka hän tuo selvästi esille. Tällaiselta henkilöltä ei tarvitse kysyä, tuleeko hänestä pappi, koska hän todennäköisesti mainitsee kysymättäkin. Erityisesti HCA1:n erottaa muista hänen epäilevä suhtautumisensa akateemiseen teologiaan. Hänelle hengellisyys on, tai sen pitäisi olla, merkittävin teologian opiskelijaan liitettävä ominaisuus.

 

Traaginen pastori

”Pappeus vaatii teologian opinnot”

Traaginen pastori kyseenalaista teologian relevanssin, nykyteologian tason, pitää akateemista teologiaa arveluttavana ja ei voi olla ajattelematta pappien työllisyyden madonlukuja. Suhteessa positiivisemmin asennoituviin kumppaneihinsa traaginen pastori näkee teologian ja muut teologit jokseenkin kyynisten linssien läpi. Hänellä kuitenkin on kutsumus pappeuteen, vaikkakin joskus viittaa siihen, enemmän tai vähemmän ironialla ”suojatyöpaikkana”.

 

Hengellinen A2

”Erittäin tärkeä osa teologi-identiteettiäni on myös se, että ajattelen teologina olevani seurakunnan palvelija”

Hengelliset A2-linjalaiset ovat melko lähellä stereotyyppisiä A1:siä, mutta suhtautuvat teologiaan opiskeluunsa kriittisemmin. Tämä voitaisiin tulkita johtuvaksi siitä, että hengelliset A2:t eivät useinkaan tunne luteronormatiivista opetusta omakseen, koska useat heistä eivät ole kyseisen kirkkokunnan piiristä, vaan ihailevat esim. äitikirkon opetusta.

 

B

”Olen löytänyt opettajuuden, mikä on helpottanut teologina oloa.”

B-linjan teologit ovat oma kiinnostava ryhmänsä, sillä harvemmin heidän kuulee sanovan ”opiskelen teologiaa”, vaan useimmin vastaus kuuluu ”opiskelen uskonnonopettajaksi” tai ”olen teologi, mutta…” B-linjalaisia yhdistää uraorientoituneisuus, pedagogisen pääsykokeet ja opeharkka. B-linjalaisista tulee myös erikseen mainita ne, jotka ilmoittavat opintolinjakseen B-linjan, mutta ovat suorittaneet ainoastaan A2 soveltavat opinnot.

 

Perus A2

”[Teologian opiskelu on] kokoelma katkeria vuosia täynnä turhaa työtä jota kukaan ei arvosta”

Perus-A2-teologin opiskelua värittää katkeruus, joka on yleensä perua siitä, että ei päässyt valtsikaan tai humanistiseen tai siitä, että pappiskutsumus tekikin oharit. Aineiston perusteella A2:t kokevat, että hengellisyys ei määritä heitä teologina; ja suhteessa kirkollisesti orientoituneihin tovereihinsa, he eivät korosta hengellisyyttä muitakaan leimaavana piirteenä. A2:sten kiinnostus itse teologiaa kohtaan saattaa olla heikohkoa, mikä selittää opintorekisteriin kasaantuneet laajat sivuaineopinnot, jotka vievät akateemista yleisneroutta tavoittelevan A2:sen mennessään.

 

Kyyninen uskontotieteilijä

”Vituttaa TYT-rinkirunkku ja teologiuden ylikorostaminen.”

Emme olisi tahtoneet leimata minkään tietyn pääaineen opiskelijoita, mutta huomattava osa etenkin vanhemmista uskontotieteen opiskelijoista erottui tutkimuksessa niin selvästi, että koimme välttämättömänä esittää heidät omana ilmiönään. Tätä ryhmää kuvaa erittäin negatiivinen, jopa vihamielinen asenne TYT:tä, teologista tiedekuntaa ja koko teologista oppiainetta kohtaan. Onkin mielenkiintoinen kysymys, että mikä on saanut näin radikaalin vihamielisyyden syttymään?

 

TYT-toimijaintoilija

”Elän ja hengitän sitä [Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistystä]”

Tämän ryhmän edustajia on helppo löytää erityisesti perjantaisin opiskelijoiden olkkarissa, jonne he kerääntyvät tankkaamaan suuria määriä kahvia. Tämän lisäksi heillä on tapana kofeiiniyliannostuksen vauhdittamana keskustella hyvinkin palavasti järjestötoiminnan polttavimmista puheenaiheista, kuten TVK, TJK, ToNe ja Halko. Aktiivisesti TYT:n toimintaan osallistuvia yhdistää hyvinkin positiivinen suhtautuminen teologian opiskeluun ja muihin teologeihin. Hengellisyys ei ole heillekään selkeä teologiutta määrittävä tekijä. opintolinjasta riippumatta.

 

nelikentta%cc%88-kyyhkynen

 

Kommentit

“Selvitys kertoo sen, mikä nousee esiin myös luennoilla: teologiaa tullaan opiskelemaan hyvin erilaisin odotuksin. Tiedekunnan kannalta on tärkeää, että kaikki löytävät oman paikkansa. Keskeisenä haasteena on ollut etenkin se, missä määrin koulutus vastaa A2-teologien toiveita ja tarpeita. Tähän on kiinnitetty jo huomiota ja kiinnitetään entistä enemmän huomiota nyt, kun tiedekunnan koulutusohjelmia uudistetaan. Positiivinen uutinen on se, että teologit työllistyvät melko hyvin – koulutuslinjasta riippumatta. Viimeisimmän tiedon mukaan kaikkien lähivuosina valmistuneiden teologien työllistymisaste on peräti 95%.”

Ismo Dunderberg, dekaani

 

“TYT:n puheenjohtajana pidän Enqvist-Tillander -tutkimusta huolestuttavana, sillä toivon, että jokainen teologi voisi kokea TYT:n omakseen. On surullista kuulla, että uskontotieteilijät suhtautuvat järjestötoimijoihin “rinkirunkkaajina”. TYT:n tehtävä on olla jokaisen teologin oma yhteisö, joka tukee mystisen teologi-identiteetin muodostumista.”

Sara Järvinen, TYT:n puheenjohtaja

 

Post scriptum

Tutkimustulokset eivät kuitenkaan tyydyttävästi vastaa siihen, mitä on olla teologi. Tarkoittaako tämä, että teologiudesta ei ole mielekästä puhua? Olemmeko vain opiskelijoita, joita sattuu yhdistämään opiskelijakorttiin merkitty tiedekunta? Mielestämme teologina oleminen on kuitenkin erityislaatuista, sillä se tuntuu varmasti erilaiselta kuin vaikkapa valtsikalaisuus. Väitämme, että teologius nousee ennen kaikkea kaikesta siitä, mitä se ei ole: tavallinen ala, arvostettu akateeminen oppiaine, varmahkon työllisyyden takaava tutkinto. Toteamme siis, että humanisteja emme halua olla, valtsikalaisia emme voi olla, olkaamme siis teologeja!

 

Teksti: Aleksi Enqvist ja Rasmus Tillander

Artikkelikuva: Jenni Vihtkari

 

Pääkirjoitus 4/2016 Onko Feministisessä puolueessa tilaa miehille?

Kirjailija Timo Hännikäinen intoutui viime juhannuksena lähettämään natsitervehdyksiä ja raiskausviestejä Naisasialiitto Unionin ja Naisten linjan Facebook-sivuille. Unioni kommentoi Hännikäisen häiritsevää kirjoittelua myöhemmin Facebook-päivityksessään. Juhannuskaljoittelunsa lomassa Hännikäinen oli unohtanut lähettämänsä kommentit, ja valitteli Naisten linjan ja Unionin menneen vähän sekaisin.

Hännikäinen on useaan otteeseen kiusannut niitä, jotka eivät häntä miellytä. Tästä huolimatta hänet palkittiin lokakuussa Alfred Kordelinin säätiön 6 000 euron arvoisella apurahalla. Vastaavasti rapakon takana marraskuussa todistettiin, presidentinvaalit on mahdollista voittaa solvaamalla naisia ja erilaisia vähemmistöjä. Onko moinen käytös mahdollista samassa asemassa oleville naisille?

 

Akavan viestinnänjohtaja Marjo Ollikainen listasi blogitekstissään elämäntilanteita ja luonteenominaisuuksia, joissa nainen on aina vääränlainen kehdosta hautaan. Listassaan hän toteaa naisen olevan joko liian tiukkapipo, lepsu, pinnallinen, tylsä, hankala, laiska, hysteerinen, tunteeton, itsekäs tai jopa uhka – koita nainen nyt siinä sitten olla jotakin!

Marraskuussa Helsingin kaupunki jopa nimesi yhdeksi perheväkivallan muodoksi nykypäivän välinpitämättömät someäidit. Mainos on hyvä muistutus äitejä syyllistävästä politiikasta, jossa nainen joko ottaa itselleen liikaa aikaa tai on liian omistautunut äitiydelleen.

 

Ensi kevään kunnallisvaaleihin pyrkivä Feministinen puolue on tuomassa laajemmin esille tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulman. Puolueen mukaan sen ainutlaatuisuus politiikan kentällä liittyy feministiseen analyysiin, joka pyrkii esittämään epätasa-arvoa tuottavia rakenteita ja tarjota konkreettisia ratkaisuja niiden purkamiseksi.

Puolueen tavoitteissa tasa-arvon, syrjimättömyyden ja inhimillisen turvallisuuden teemat vaikuttavat keskittyvän naisiin ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin. Miehet esiintyvät lähinnä turvallisuusuhkana suomalaisille naisille. Olisi tärkeää tuoda esille myös miesten kokema väkivalta. Esimerkiksi miesten kokema parisuhdeväkivalta on Suomessa yhä tabu, joka ei ansaitse tulla vähätellyksi.

Tänä vuonna on paljon keskusteltu poikien ja miesten asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Miesten ja poikien ahtaat sukupuolinormit, heikompi koulumenestys ja asevelvollisuus ovat keskeisiä tasa-arvokysymyksiä, joihin Feministisen puolueen kannattaisi myös tarttua.

 

Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Tempaavat teologit peruskoulutuksen aalloissa

saara-latvala_pikku-saara linnea-nyberg_pikku-linnea

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

On lokakuun viimeinen maanantaiaamu. Kello ei ole edes puoli seitsemää ja ulkona on vielä pimeää. Ketään ei näy missään, mutta roadtrip kohti Satakuntaa voi alkaa. Rauma, Eurajoki ja Tempaus2016 – here we come!

 

Kun 20. päivä lokakuuta eksyimme vahingossa Aalto-yliopiston järjestämään Tempaus2016-gaalaan, emme arvanneet, kuinka mahtavaan projektiin päädyimme mukaan. Projektin tarkoituksena oli nostaa laadukas peruskoulutus valtakunnalliseen keskusteluun ja korostaa sen merkitystä pohjana tulevaisuudelle. Tavoitteena oli, että kahden päivän aikana korkeakouluopiskelijat vierailevat Suomen jokaisessa peruskoulussa ja käyvät pitämässä suunnittelemansa oppitunnin. Ohjelmien avulla pyritään innostamaan oppilaita heidän koulunkäynnissä.

 

saara-latvala_matkalta

Kehä III:n tuolle puolen

Teekkariystävien kannustamina päätimme tehdä jotain hyvän asian puolesta. Ilmoittauduimme mukaan tempaajiksi, kun selvisi sen olevan mahdollista myös muille kuin Aalto-yliopiston opiskelijoille. Espoosta kotoisin olevina toivoimme ilmoittautumisen yhteydessä kouluja Uudeltamaalta. Valtaosa tempaajista lähti entisiin peruskouluihinsa, mutta meille koululla ei ollut väliä.

Viikkoa myöhemmin tempauskoulut jaettiin ja ne ilmoitettiin opiskelijoille. Pääkaupunkiseudulle oli ollut paljon hakijoita, joten osa tempaajista joutui lähtemään hieman kauemmaksi. Näin kävi myös meille: toiveistamme huolimatta emme päässet kouluihin Kehä kolmosen sisäpuolella. Sen sijaan kohtalo johdatti meidät Eurajoelle ja Raumalle. Ensireaktiomme oli ällistynyt, sillä meillä ei ollut ihan tarkkaa tietoa kuntien sijainnista. Ajattelimme kuitenkin positiivisesti ja näimme tilanteen mahdollisena maakuntamatkailuna. Otimme yhteyttä kouluihimme ja sovimme tarkemmista yksityiskohdista. Tämän jälkeen jäimme innolla odottamaan tulevaa tempauspäivää.

 

saara-latvala_lapijoen-koulu

Uusien innovaatioiden jalanjäljissä

Tempauspäivän lähestyessä intomme vain kasvoi ja odotimme päivää kuin kuuta nousevaa. Kun päivä vihdoin koitti, olimme täpinöissämme. Lähdimme aamulla kuudelta ajamaan Espoosta kohti Eurajokea ja matka taittui mukavasti auringon nousua ihaillessa. Ensimmäisenä pysähdyimme Lohjalle hakemaan kahvia. Saavuimme Eurajoen Lapijoen koululle noin puoli kymmenen aikoihin; ihastuimme välittömästi koulun keltaiseen puurakennukseen. Lapijoen koulu on noin 70 oppilaan ala-aste, ja oppituntimme tulisi kohdistumaan viides- ja kuudesluokkalaisille.

Ohjelmassa oli johdattaa lapset yrittäjyyden maailmaan. Keskustelimme yrittäjyydestä ja erilaisista yrityksistä. Lopuksi oppilaat pääsivät suunnittelemaan, millaisen yrityksen he itse perustaisivat. Ideoita syntyi urheiluliikkeistä siivouspalveluihin ja kahviloista kukkakauppoihin. Koululaiset vaikuttivat olevan myös innoissaan eteläsuomalaisista vieraista, ja me vastaavasti pääsimme nauttimaan harvinaisen hyvästä kouluruoasta. Kiitokseksi vierailusta saimme 125-vuotis-juhlavuotta viettäneen koulun itsekootut historiikit.

Eurajoelta jatkoimme matkaa Kaaron kouluun Raumalle, jonka sijainti oli lähellä Lapijoen koulua. Koulu oli hurjan paljon suurempi niin kooltaan kuin oppilasmäärältään. Oppitunnin pidimme kahdelle 5. luokalle, joista koostui 30 oppilaan ryhmä. Oppitunnin sisältö oli sama kuin edeltävässä koulussa, ja saimme jälleen hienoja ehdotuksia uusiksi yrityksiksi. Opettajat olivat kiitollisia vierailustamme ja toivottivat meille turvallista kotimatkaa.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Rauman keskustassa, jossa ihailimme kanavan vartta upeassa syyssäässä. Vierailimme myös Pyhän ristin kirkossa ja kiertelimme vanhassa kaupungissa. Visiittimme jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi, sillä meillä oli vielä pitkä kotimatka edessämme. Siispä otimme nokan kohti Hesalaa!

Pääsimme turvallisesti takaisin pääkaupunkiseudulle monta kokemusta rikkaampina. Huolimatta siitä, että Tempauksen mediahuomio jäi valtakunnallisella tasolla suhteellisen vähäiseksi, projekti onnistui tavoittamaan, motivoimaan ja innostamaan koululaisia ympäri Suomea.

 

Mikä on Tempaus2016?

Tempaus2016 on Aalto-yliopiston opiskelijaprojekti, jonka avulla halutaan nostaa peruskoulun yhteiskunnallinen merkitys valtakunnalliseen keskusteluun. Projektin tavoitteena on innostaa ja motivoida oppilaita oppimaan. Noin 1400 opiskelijaa eli tempaajaa vieraili noin 1 500 peruskoulussa kahden päivän aikana (31.10 ja 1.11) peruskouluissa pitämässä erikseen sovitun ohjelman. Ohjelmia oli kuusi erilaista: Arkielämän pulmapakki, Apua avoimemmin, Keksi, kehitä, kokeile!, Kids try science, Kuvataide on kaikkialla sekä Tie tulevaisuuteen. Tempausjuhla järjestettiin Helsingissä kansalaistorilla 2.11. Tempauksen virallinen suojelija tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Lisätietoja: https://www.tempaus.fi

 

Kuvat ja kirjoitus: Saara Latvala ja Linnea Nyberg

Pääkirjoitus 4/2016 Moraalista ja moralismista

Olli-Pekka Toivanen (Jenni Vihtkari)

Puhutaanpas vuoden viimeisen Kyyhkysen kunniaksi vähän arvoista ja arvokeskustelusta.

Nyttemmin eläkkeelle jäänyt dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala tiivisti eräällä systemaattisen teologian kurssilla moraalisen henkilön ja moralistin eron: moraalinen henkilö pyrkii elämään oikein, moralisti pyrkii osoittamaan sen, mikä on väärin.

Kyse ei ole niinkään vastakkaisista piirteistä, vaan epäsuhdasta näiden kahden välillä. Epäkohdiksi kokemiaan asioita voi ja pitää tuoda esiin, mutta moralistille arvot ovat merkityksellisiä lähinnä määritettäessä jakolinjoja omien “oikeiden” ja toisten “väärien” arvojen välillä.

Stereotypia kristityistä etusormea heiluttavina kukkahattuina on surulllinen ennen kaikkea siksi, että kaikista ryhmistä juuri kristityillä tulisi olla vähiten varaa moralismiin. Synti ei ole toiseutta, vaan kaikkia koskettava tosiasia: vaikka perisynti poistuisi, niin teon synnit jäävät. Sanonta “Raamatulla päähän” kuvaa hyvin, miten kristittyyn tulee kyllä eloa, kun pääsee hyökkäämään toisten arvoja vastaan. Tämä on kaikkien ismien varjopuoli: tällöin ei enää ole kyse hyvästä elämästä, vaan halusta osoittaa, ettei ole itse paha.

Mistä ikinä kukin moraalinsa ammentaa, niin yritetään noudattaa sitä, jos niin hyvältä tuntuu. Toimitaan sen puolesta, mikä koetaan oikeaksi, ehkä maailma muuttuu parempaan suuntaan. Jos työ kaikkien Hyvien ja Oikeiden asioiden esitaistelijana alkaa maistua liian hyvältä, on syytä tarkistaa, ettei pää ole vain liian syvällä takapuolessa.

 

Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja

Donald Trumpin joulu

Takapenkin huutelija vol. 2

 

Takapenkin huutaja toivottaa rauhallista joulua ja rattoisaa uutta vuotta 2017 jouluisen kertomuksen muodossa.

 

Oli jouluaatto. Herra Donald J. Trump käveleskeli tyytyväisenä tulevassa työhuoneessaan Valkoisessa talossa. Hän oli tavoiltaan perinteinen, kansallismielinen mies, joka ei juuri pitänyt vierasmaalaisista eikä varsinkaan laittomista siirtolaisista. Heitä varten oli suunnitteilla jopa muuri Meksikon vastaiselle rajalle.

Niin sanottu ”ilmastonmuutos” aiheutti myös Trumpissa ärtymystä. Hänen mielestään kyse oli myytistä, ja siitä johtuen hän oli päättänyt jättää sovitut päästörajoitukset niille sijoilleen. Lisäksi Yhdysvaltain tuleva presidentti oli vastikään ystävystynyt Venäjän presidentin kanssa, mikä sekin hämmensi maailmaa.

 

Itsetyytyväisyys uuvutti Trumpin siinä määrin, että hän pian nukahti. Hetken torkuttuaan hän havahtui ja näki edessään ex-presidentti George W. Bushin. Toisin kuin hänen presidenttikaudellaan Bushin olemus vaikutti nyt varsin läpinäkyvältä – ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen henkiolento.

Henki-Bush vei Trumpin katsomaan Diilin kuvauksia, joissa silloinen Trump harjoitteli kuuluisaa ”You’re fired!” -repliikkiään. ”Noin sanon presidenttinäkin kaikille vastaanpanijoille!”, Trump huudahti. Henki-Bush kuitenkin totesi hänelle, että Yhdysvaltain presidentin on oltava avoin myös eriäville mielipiteille.

 

Yhtäkkiä Trump huomasi muutoksen kanssakulkijassaan. ”Moi, Dee! Kuis panee?” tämä kysyi kuulostaen aivan presidentti Obamalta. Trump oli tavannut hänet jokin aika sitten Pennsylvania Avenuella ja hahmotti vielä varsin hyvin, miltä virassa oleva presidentti näytti ja kuulosti.

Obama näytti Trumpille Youtubesta videon nykyisen presidentin arjesta. Ensin tuli pätkä Syyrian rauhanneuvotteluita, ja sitä seurasi Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaminen. Video päättyi Obamacare-uudistuksen kongressikäsittelyyn ja Obaman puheeseen koskien Itä-Ukrainaa ja Krimin miehitystä.

Trump tunnusti presidentti Obaman olevan ”ihan rento äijä” muttei nähnyt syytä sille, miksi hänenkin pitäisi olla. Ilmastonmuutoshan oli pelkkä iso kusetus, Obamacare silkkaa kommunismia ja Putin ihailtavan miehekäs. ”Mitä hävittävää minulla on?” hän sanoi itsevarmasti.

 

Pian Trump huomasi edessään käyttövalmiit virtuaalilasit. Pohtimatta – tapansa mukaisesti – sen kummemmin niiden tarkoitusta hän asetti ne päähänsä. Ja hän näki valkoista. Keskellä valkoisuutta oli Morgan Freeman, joka käveli rauhallisesti häntä kohti hyräillen matalalla äänellään. ”Sinustako sitten tulee presidentti tulevaisuudessa?” Trump kysyi. ”En osaa sanoa”, Freeman vastasi matalalla äänellään. ”Sinun päässäsihän me ollaan. You’re the boss, man!”

Freeman kertoi, että tulevaisuudessa ilmastonmuutos tekisi monet Yhdysvaltain asuinalueet elinkelvottomiksi. Ennen sitä vallanvaihdos maassa aiheuttaisi joukkomuuton Kanadaan, jossa sittemmin päätettäisiin rakentaa muuri Yhdysvaltain vastaiselle rajalle. ”Vaahtera vahvaksi” olisi heidän iskulauseensa.

Pohjois-Amerikkaa lukuun ottamatta muu maailma liitettäisiin Venäjän imperiumin etupiiriin. Ensimmäisenä etupiiriin liittyisi Kuuba, jonka diplomaattisuhteiden palauttamisen Trump oli aiemmin päättänyt lopettaa.Freeman näytti Trumpille vielä venäläistä postikorttia, jossa Trump ja presidentti Putin ratsastivat kohti auringonlaskua yhteisessä hääkuvassaan. Kyse ei ollut mistään nettivitsistä vaan totisesta todesta, johon oli päädytty Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden lämmettyä täyteen hehkuunsa. Hallitsijasuvut oli yhdistetty perinteisesti avioliitolla, mutta modernin sukupuolineutraalilla tavalla.

Hämmentynyt Trump heräsi uuden työhuoneensa nojatuolista. Jouluaatto oli jo vaihtunut joulupäiväksi, niin pitkään hän oli torkkunut. ”Olipa surkea käsikirjoitus!” Trump totesi haukotellen. Hakiessaan parempaa asentoa tuolissaan hän tunsi povitaskussaan kirjekuoren, jonka sisältö tuntui aivan postikortilta. ”You’re fired!” Trump tuhahti välinpitämättömästi ja heitti kuoren roskiin.

Puuttuva pelastusrengas

saratakala_kolumniin

Kun hyvinvointivaltio ei auta, on kirkolla tehtävää.

 

Suomessa on perinteisesti totuttu elämään hyvinvointivaltiossa – ainakin ideologian tasolla. Korkeaa veroprosenttia perustellaan sillä, että hyvinvointivaltion periaatteiden mukaisesti valtion tulee huolehtia kansalaisten elintason ja toimeentulon takaamisesta. Yhteisö siis huolehtii yksilöistä valtion välityksellä.

Viime vuosina suomalainen hyvinvointivaltio on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kriisissä taloudellisen taantuman sekä väestöpyramidin kärjelleen kellahtamisen vuoksi. Näissä olosuhteissa talouspolitiikka vaikuttaa ajaneen hyvinvointivaltion ideologian ohi. Mutta kuka huolehtii vähäosaisista, jos valtio ei sitä tee?

 

Lapsuudessani yksi lempielokuvistani oli Disneyn löyhästi Victor Hugon samannimiseen romaaniin perustuva animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja (1996). Jostain syystä muistan erityisen hyvin ne kohtaukset, joissa milloin kukakin hahmo kolkuttaa vuorollaan Notre Damen katedraalin jyhkeitä ovia turvapaikkaa anoen.

Sillä 1400-luvun Pariisissa kirkko oli juuri sitä – valtiollisesta päätöksenteosta irrallinen ja jopa lain kouran ulottumattomissa oleva saareke köyhille, hyljeksityille, rikollisille ja vainotuille.

Kristilliseen maailmankatsomukseen on aina kuulunut keskeisesti ajatus lähimmäisenrakkaudesta ja muiden ihmisten auttamisesta. Laupeudentyön perinteet ovat pitkät myös kirkkojärjestelmässä, sillä kristilliset kirkot ovat tarjonneet turvapaikkaa rikollisille ja vainon kohteena oleville ainakin 500-luvulta lähtien.

Myös 2010-luvun Suomessa kirkolta voi hakea turvaa, apua ja tukea – aivan konkreettisesti. Toisinaan se antaa sitä myös pyytämättä.

 

Tänä talvena kirkko on päättänyt avata ovensa asunnottomille, jotta heidän ei tarvitsisi yöpyä hengenvaarallisessa pakkasessa. Reilu vuosi sitten kirkko kutsui puolestaan suojaansa Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita, joille ei löytynyt majoitusta muualta.

Kriittisistäkin äänenpainoista huolimatta kirkko on saanut näiden eleidensä vuoksi paljon kiitosta. Samalla se on osoittanut myös tarpeellisuutensa suomalaisen yhteiskunnan osana.

Turvapaikanhakijoiden ja asunnottomien majoittaminen kirkon seinien suojiin on vain yksi esimerkki siitä, millä tavalla kirkko on valmis kantamaan vastuuta tehtävistä, joista valtio on joko haluton tai kykenemätön huolehtimaan. Toinen esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä sen lähipiirissä toimivien kansalaisjärjestöjen tekemä kehitysyhteistyö, josta Suomen hallitus on siitäkin suuressa viisaudessaan leikannut.

Onko siis niin, että kirkko hoitaa sen, minkä hallitus leikkaa? Missä vaiheessa vastuu yhteiskunnan heikoimmista siirtyi hyvinvointivaltiolta kirkolle?

 

Hyvinvointivaltion sijasta 2010-luvulla tulisikin puhua pikemmin hyvinvointiyhteiskunnasta. Suomalaista hyvinvointia ei nimittäin tuota pelkästään valtio, vaan myös esimerkiksi lukuisat vapaaehtoiset kansalaiset, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt – sekä Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Kirkko voidaan toki nähdä myös osana hyvinvointivaltiota kansankirkon asemansa, verotusoikeutensa ja osittaisen valtionrahoituksensa vuoksi. Valtionrahoituksen tarkoituksena on kuitenkin huolehtia lähinnä esimerkiksi hautausmaiden ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten ylläpidosta.

Turvapaikanhakijoille tai asunnottomille siitä tuskin riittää. Suomessa arvostetaan kirkon tekemää hyväntekeväisyystyötä, ja siitä on muodostunut muiden auttavien tahojen kanssa kiinteä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Valitettavasti nämä valtiota avittavat pelastusrenkaat kertovat lähinnä epäonnistuneesta politiikasta. Ehkä näillä pelastusrenkailla voidaan lopulta pelastaa myös hyvinvointivaltio itse.

 

Sara Takala

Märkä raivo

tulen_morsian_pressi3

 

Ahvenanmaan noitavainoja käsittelevä Tulen morsian kertoo kiinnostavasta historiallisesta hetkestä vaisusti.

Uuden ajan alun noitavainot kiteyttävät paljon ajastaan. Ruotsin valtakunnassa luterilainen reformaatio oli tiukentanut uskonnollisia asenteita, ja epäkristilliseksi koettuja perinnetaikoja tehnyt kansa joutui oppineiden miesten hampaisiin. Kehittymättömän lääketieteen aikana turvauduttiin
terveyttä parantaviin loitsuihin, kuin myös karja- ja viljelyonnea lisääviin. Vaikka oli kyse valkoisesta eli hyväntahtoisesta magiasta, saattoi karjataika herättää naapurien vihan: onnen määrän uskottiin olevan kylässä vakio, eli magialla saatu onni oli toiselta pois. Tämä saattoi ajaa antamaan naapurin ilmi noituuden harjoittamisesta.

Ruotsin valtakunnan ensimmäiset suuret noitavainot alkoivat 1660-luvulla Ahvenanmaalla. Saara Cantell kuvaa Ahvenanmaan noitavainoja fiktioelokuvassa Tulen morsian, joka tuli ensi-iltaan syyskuussa. Käsikirjoituksen Cantell laati Leena Virtasen kanssa, joka kirjoitti noitavainoista myös tietokirjan Noitanaisen älä anna elää (2013, WSOY).

Ahvenanmaan noitavainot alkoivat, kun näkijän lahjoistaan tunnettu Karin Persdotter joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä. Hän oli ”katsonut” eli ennustanut ruislyhteiden varastamisesta syytetylle naiselle oikean varkaan: naapurin. Naisen syytöksestä syntynyt naapuririita paisui oikeusjutuksi, jonka myötä Karin haettiin oikeuden kuultavaksi noituudesta epäiltynä. Kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen Karin päätyi kertomaan värikkäitä tarinoita noituudesta ja paholaisesta kihlakunnantuomari Nils Psilanderille, joka Euroopassa opiskellessaan oli paneutunut noitateorioihin.

Karin tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemaansa hän antoi ilmi kolmetoista kylän naista noitina. Seurasi vuosia kestänyt kuulustelujen, kidutuksen ja uusien ilmiantojen kausi, minkä aikana kuusi naista lisää mestattiin ja poltettiin noitina.

Tulen morsiamen päähenkilö on kuusitoistavuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka virittelee romanssia varatun miehen kanssa. Samalla noitavaino leviää kylässä, kun Psilander (Magnus Krepper) kuulustelee Karinin ilmiantamia naisia. Psilander on jämäkkä noituusnäkemyksissään. Hän ei noudata vanhaa jaottelua valkoisen ja mustan magian välillä ja katso ensimmäistä sormien läpi. Esimerkiksi Annan kasvattiäiti Valpuri (Kaija Pakarinen), joka toimii parantajana ja kätilönä, tulee karkotetuksi. Anna seuraa tapahtumia avainpaikalta työskennellessään kihlakunnantuomarin avustajana.

Kun mies hylkää Annan pysyäkseen yhdessä vaimonsa kanssa, antaa katkera Anna vaimon ilmi vainoissa. Anna taistelee syyllisyytensä kanssa, kunnes päätyy omaan ratkaisuunsa, jota en tässä paljasta. Pirteästä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse.

Ratkaisu ottaa Anna elokuvan keskiöön tuntuu dramaattisesti perustellulta: iso ja monimutkainen vyyhti saa emotionaalisen ytimen ja näkökulman. Elokuva alkaa Annan nuorisoromanssina. Hiljalleen sävy synkistyy, kun noitavaino ja kidutukset alkavat. Cantell hallitsee sekä leikkisän että synkän
sävyn, vaikkei lopulta kovin rankaksi äidykään. Kidutusta Cantell näyttää vain hetken verran.

Juuri Annan hahmosta löytyy kuitenkin elokuvan suurin puute. Nuoren Elorannan näyttelystä puuttuu syvyys, jota päärooliin tarvitaan. Tuntuu kohtuuttomalta laittaa elokuvan epäonnistuminen nuoren ja kokemattoman näyttelijän niskoille (ja pääasiassa se kuuluukin roolittajalle ja Cantellille),
mutta Elorannalla ei ole juurikaan kemiaa muiden näyttelijöiden kanssa, eikä hän saa kuvastettua hahmon tuntemuksissa ja ajattelussa väitetysti tapahtuvia muutoksia. Näyttely on jäykkää ja ulkokohtaista.

Erityisen harmillista se on siksi, että Annan kasvutarinassa olisi ollut potentiaalia. Elokuvissa ei liian usein näe päähenkilöinä osittain epäsympaattisia naishahmoja, joita seksuaalisuus ajaa huonoihin ratkaisuihin – ainakaan niin, että hahmoa kohtaan olisi tarkoitus lopulta kokea empatiaa ja ymmärrystä. Cantell kertoi Helsingin Sanomissa Annan hahmon kohdanneen vastustusta elokuvaa tehdessä: ”Nuorta, tietoisesti väärin
tekevää naista pidettiin jopa vastenmielisenä ja mahdottomana päähenkilöksi”.

Elokuvassa onnistutaan muutamassa keskeisessä asiassa. Esimerkiksi vainoavan puolen tarkoitusperät dramatisoidaan hyvin. Psilander esitetään miehenä, joka on aidosti huolissaan noituudesta ja pyrkii vahvistamaan kristillisyyttä kylässä uskonsa pohjalta. Häneltä puuttuu oppineena ja dogmaattisena miehenä kosketuspinta kansan elämään ja perinteisiin. Kun Valpuri lausuu Isä meidän -rukouksen parannustaikojensa yhteydessä, näyttäytyy se Psilanderille harhaoppisuutena.

Vastapuolena Psilanderille esitetään kylän kirkkoherra Kjellinus (Claes Malmberg), Lutherilta näyttävä omahyväinen mies, joka elokuvan alkupuolella neitsyttyttöä raiskatessaan kehottaa tätä ottamaan ”Herramme rakkauden” vastaan. Kohtausta on helppo pitää temaattisesti liiankin osoittelevana, mutta Virtasen kirja kertoo, että raiskaus mitä todennäköisimmin todella tapahtui. (Todellisuus usein on temaattisesti osoittelevaa.) Kirkkoherra ei häikäile käyttää valtaansa kyläläisiin, vaan näkee noitavainot ainoastaan yhtenä välineenä tähän.

Onnistumiset kyseisissä asioissa tuntuvat kuitenkin pieniltä siinä mielessä, että henkilödraamassa – johon keskitytään eniten – elokuva epäonnistuu niin pahasti. Tapahtumat eivät kosketa niin paljoa kuin niiden pitäisi, ja tunnelma on usein jäyhä. Etenkin loppupuolella, kun katsoja odottaa tarinan ja tunnelman tiivistymistä, elokuva laahaa ponnettomasti kohti loppuaan. Ikäviin tapahtumiin ei saada pakattua merkityksiä. Ne vain tapahtuvat.

Kapean näkökulman vuoksi kokonaiskuva noitavainoista jää melko ohueksi. Välillä viittaillaan salamyhkäisesti keskeisimpiin noituudenvastaisiin teoksiin, kuten Noitavasaraan ja Canon Episcopiin, mutta niitä ei avata juurikaan, vaikka jälkimmäisellä onkin pieni virka juonessa. Vasta Virtasen kirjan lukemalla molempien merkitys avautui minulle.

Voidaan perustellusti sanoa, ettei fiktioelokuvan tehtävä ole tiedon jakaminen, ja että liika taustoittaminen tekee elokuvasta usein raskaan, mutta itse ainakin jäin kaipaamaan vankempaa ymmärrystä ajasta ja opeista vainojen taustalla. Tätä tarkoitusta varten Virtasen kirjaa on helppo suositella.

Mikael Helenius

Yksinäisin on keskellä

”Jos sinulla on vihamiehiä, tiedät puolustaneesi jotain jossain vaiheessa elämääsi.” Iso-Britannian entisen pääministerin Winston Churchillin sitaatti tarjoaa moraalisen avokämmenen oman valtionpäämiehemme Sauli Niinistön lanseeraamalle “tolkun ihmiselle”. Siis sille, joka pysyttelee loitolla yhteiskunnallisista ääripäistä: yhtäällä halutaan kohdata ihminen ihmisenä ja toisaalla valutetaan freudilaista idiä sosiaaliseen mediaan tappo- ja raiskausfantasioiden muodossa. Yksiä radikaaleja molemmat.

Kahtiajako on tietenkin absurdi. Ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja rauhanomaisuudessa ei ole mitään radikaalia. Jos minun tulee jotain puolustaa elämässäni, niin valinta on selvä. Ongelma kuitenkin on, että vaikka olen asettanut itselleni suunnan, löydän itseni aika ajoin harhailemasta henkisessä välimaastossa kiusallisten kysymysten heittelemänä, kuten:

“En halua vetää rajoja kiinni, mutta olisiko maahanmuuttopolitiikan käytänteitä kuitenkin syytä tiukentaa? Kannatan sukupuolten tasa-arvoa, mutta onko feminismi tähän toimiva ratkaisu? Yhteiskunnan tulisi hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot, mutta pitäisikö näin tehdä myös kirkossa?”

Jos alkaisin puida näitä avoimessa dialogissa, pelkäisin reaktioita enemmän, kuin jos olisin yksiselitteisesti jotain mieltä. Ainakin olisin vapaa epäilyksistä, ja minun olisi helppo löytää ympärilleni joukko samanmielisiä. Pahimmassa tapauksessa kuraa tulisi niskaan kaikilta suunnilta. On kurjaa omistaa vihamiehiä, jos ei edes tiedä, mitä lopulta puolustaa.

Edit. 17.12.-16: ”tolkun ihmisen” teki tunnetuksi presidentti Sauli Niinistö, ei Juha Sipilä, kuten tekstissä alun perin väitettiin. Ilmaisu on peräisin kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista, jonka Niinistö jakoi Facebook-sivullaan.

Olli-Pekka Toivanen

vastaava päätoimittaja

Sikailu haisee

Kuva: Amanda Kaura

 

Takapenkin huutaja

Yhteiskunnassa yleistyvä sikailu kyllästyttää.

Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.

Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.

Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.

Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella

hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.

Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.

Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät

mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.