Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.

Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta – Kyyhkynen 1/2014

Tätä kirjoittaessa Suomi on avannut mitalitilinsä Sotshin olympiakisoissa. Enni Rukajärvi voitti hopeaa slopestyle- nimisessä urheilulajissa. En tiedä, kuka tämä Enni on, enkä varsinkaan tiedä, mitä slopestyle on. Olen kuitenkin Ennin puolesta vilpittömän iloinen, sillä uskon hänen uurastaneen kovasti saavutuksensa eteen. Enni on lisäksi mitalisaavutuksellaan toiminut suomalaisen urheiluviennin lähettiläänä ja vahvistanut Suomen asemaa uusien ja kasvavien lajien piirissä.

Vaikka diggailenkin penkkiurheilua ja urheiluvientiä, näitä kisoja en jaksa katsoa, sillä niissä on paljon taloudellisesti sekä moraalisesti arveluttavia yksityiskohtia. Kyseiset kisat on rankattu maailmanhistorian kalleimpien joukkoon noin kolmen kymmenenkahdeksan miljardin euron budjetilla. Summa on käsittämätön. Jotta ymmärtäisin sen, joudun pilkkomaan sen osaksi käytäntöä. Rahalla voisi kouluttaa ammattiin pyöreästi arvioiden 1,26 miljardia naista, siis suuren osan maailman kehitysmaiden naisista.*

Tietenkin on naiivia ajatella, että homma menisi näin. Naisten nouseminen tasa-arvoisiksi olennoiksi yhteiskunnissa ympäri maailmaa ei tapahdu vain jakamalla rahaa ja kouluttamalla. Siihen tarvitaan suurempien valtarakenteiden muuttumista, koko globaalin maailman läpileikkaavaa arvotarkistusta. Lisäksi tasa-arvon käsite itsessään on monimutkainen eikä ole sovellettavissa sellaisenaan länsimaiden ulkopuolella – kulttuurit, tavat ja perinteet sitovat ihmisiä rakenteisiin, jotka länsimaista katsottuna näyttävät vanhanaikaisilta ja vahingollisilta. Oli miten oli, työtä tasa-arvon saavuttamiseksi tehdään jatkuvasti niin ruohonjuuritasolla kansalaisyhteiskunnassa kuin suurten ylirajaisten organisaatioiden toimesta.

Suomen korkeakouluopiskelijoista suurin osa on naisia. Täällä naisella on yhtäläinen oikeus oppia, kouluttautua ja päästä tärkeisiin hallinnollisiin asemiin valtion ylintä johtoa myöden. Olkoonkin, että tasa-arvokysymyksissä on täälläkin vielä opittavaa, mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Täällä naiset ovat niin hyvässä asemassa, että he jopa osaavat vaatia itselleen tasa-arvoisia oikeuksia perhe- ja työelämässä. Täällä me voimme lukea Hesarista shokeeraavia reportaaseja liittyen naisten ympärileikkaukseen ja ottaa niihin kantaa edes vaivautumatta selvittämään, mistä tämän tavan pysäyttäminen kannattaisi aloittaa. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai syyllistää, pakottaa ketään tutustumaan naisten ympärileikkauksen laajaan historiikkiin ennen Facebookissa julkaistua kommenttia. Tarkoitukseni on lähinnä muistuttaa tiedon voimasta. On helppoa olla jotain mieltä, tiedän sen itsekin, ja tämän päivän maailmassa on vielä helpompaa kertoa se yhdeltä istumalta seitsemällesadalle ihmiselle. Yhtä helppoa on kuitenkin kasvattaa omaa tietoisuuttaan siitä, millaisia haasteita naisten aseman vahvistaminen kohtaa maailmalla, ja miten tähän työhön voisi osallistua omista resursseistaan käsin.

Afrikan mannerta edustaa olympialaisissa yhteensä viisi urheilijaa, joista kolme on naisia.Vaikka talviurheilu ei sattuneesta syystä ole Afrikalle erityisen leimallista harrastelua, nämä naiset ovat äärimmäisen onnekkaita ja tärkeässä asemassa. Heillä on ammatti, toimeentulo sekä mahdollisuus toimia muutoksen airuina tasa-arvokysymyksissä. He ovat enemmän kuin urheilijoita, todellisia lähettiläitä ja toivonkin, että myös olympialaisten päätyttyä heidät noteerataan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Olympiaboikotistani huolimatta nostan siis peukut Mathilde-Amivi Petitjeanille, Kenza Tazille sekä Alessia Afri Dipolille (plus vähän myös Enni Rukajärjvelle) ja toivotan heille menestystä sekä kisoissa että elämässä kisojen jälkeen.

* Laskutoimitus perustuu Naisten Pankin toisenlaiseen lahjaan, jossa naisen kouluttaminen ammattiin maksaa 30 euroa.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.

TYT:n puheenjohtajalta: Fuksisyksy on edelleen joka syksy – Kyyhkynen 3/2014

Lausahdus fuksisyksy on joka syksy on vainonnut minua jo useamman vuoden ajan. Tänäkin syksynä olen saanut törmätä tuohon lipsahdukseen. Mutta niinhän se on. Fuksisyksy ON joka syksy. Ei välttämättä sinulle tai minulle, mutta aina jollekin tämä syksy on fuksisyksy. Ensimmäisen opiskeluvuoden alku yliopistolla.

Vanhemmat opiskelijat aloittavat lauseensa usein: ”Silloin kun minä olin fuksi…” Ilmeisesti fuksius on niin vaikuttava kokemus, että siitä kertoilee tarinoita vielä N:nenn vuoden opiskelijakin. Fuksius on jotain aivan erityistä. Silloin voi kysyä ihan mitä tahansa. Silloin voi olla hukassa tietämättä minne piti mennä, tai mihin aikaan. Silloin voi seikkailla kirjaston hyllyjen välissä puoli tuntia ja todeta seisseensä heti alussa oikean kirjahyllyn kohdalla.

Väitän, että noita kaikkia edellä mainittuja asioita voi tehdä myös vanhempana. Ja vaikka moni sitä ei myöntäisikään, niitä myös tulee tehtyä vanhempana. Ei se kirjaston käyttäminen ole niin yksinkertaista ja ainakin minun tulee päärakennuksen vanhalla puolella joka kerta tarkistaa, että missähän kerroksessa ja kummassa päässä käytävää se sali nyt olikaan mihin olin menossa.

Miksi vanhempi opiskelija ei saisi kysyä? Tai olla hukassa. Tai pööpöillä kirjastossa löytämättä etsimäänsä. Miksi tämän pitäisi olla vain fuksin oikeus? Miksi meidän pitäisi muka osata olla jotenkin parempia tässä asiassa? Miksi me emme voi olla kuin fuksit (mutta silti tietää, että päärakennuksen unicafessa on kaksi linjastoa)?

Toivoisinkin, että jokainen vanhempi opiskelija ottaisi asiasta onkeensa. Miksi tarvitsisi esittää parempaa tai viisaampaa kuin on? Miksi ei saisi olla vähän hukassa? Olkaa tätä kaikkea ihan rauhassa! Minäkin aion edelleen tarkistaa vahtimestarin kopin vierestä mihin kerrokseen ja kumpaan suuntaan käytävällä olen vanhalla puolella menossa. Ja aion pyöriä kirjastossa hyllyväleissä, kun oikea kirja ei vain löydy. Ja aion myös kysyä, kun siltä tuntuu. Vaikka olenkin se N:nnen vuoden opiskelija, joka muistelee: ”Silloin kun minä olin fuksi…”

Sanni Suhonen
Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja

Rakas gradupäiväkirja 3 – Kyyhkynen 3/2014

Ikimuistoinen kesä on ohi. Pian ruskasta punertavat lehdet peittävät taas Topelian kauniin sisäpihan. Tutustuin lämpiminä kesäpäivinä sekä Ilomantsin vesitornin viinibaariin, Kerimäen puukirkon penkkeihin, Kalajoen hiekkasärkkien rantakiviin että Suomen suurimpaan pyhiinvaelluskohteeseen Tuurin kyläkauppaan. Inspiroivin alelöytö oli eittämättä laulava Justin Bieber – hammasharja. En ymmärrä, miten olen aiemmin voinut tulla toimeen ilman kyseistä tuotetta.

Erääseen asiaan onnistuin kuitenkin kesällä välttämään lähemmän tutustumisen. Tämä asia oli, yllättävää sinänsä, oma graduaineistoni. Lupailin keväällä suhtautua jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Elokuun ohjaustapaamisessa jouduin kuitenkin taas paljastamaan ikävän tosiasian: kirjoitin kesällä gradua pyöreät nolla (0) sanaa. Oma graduvirteni alkaa olla jo yhtä kulunut kuin Enkeli taivaan. Ohjaajani osaa sen ulkoa sanasta sanaan. Muutamat säkeistöt voi jo jättää laulamatta kokonaan.

Sille, jolla gradu siintää tulevaisuudessa voin antaa näillä kyseenalaisilla näytöillä vähintäänkin yhden kelvollisen neuvon: Hylkää lopullisesti kaikki romantisoidut kuvitelmat siitä, miten luet metodikirjallisuutta mökillä laiturinnokassa lokkien liidellessä sinitaivaalla tai kirjoitat analyysilukua piknikviltillä puiston siimeksessä jääkylmää Happy Joe-siideriä maistellen. NIIN EI TULE TAPAHTUMAAN. EI IKINÄ. EI KOSKAAN. Itsepetos on toisaalta taitolaji sekin, ja siinä voin itsevarmasti myöntää olevani suorastaan poikkeuksellinen lahjakkuus.

Muutama päivä sitten minulta kysyttiin yliopiston käytävällä, olenko kenties fuksi. Vastasin siihen hiljaa kuiskaten olevani kahdeksannen vuoden opiskelija. Kuiskauksessani oli samaan aikaan läsnä sekä suunnaton ylpeys että pohjaton häpeä. Suhtautumiseni tähän vallitsevaan todellisuudentilaan on siis tällä hetkellä keskimäärin melko neutraali. Valoa tunnelin päässä on myös näköpiirissä, sillä sain Helsingin yliopistolta Gradu valmiiksi – apurahan. Pääsen loppuvuodesta hautautumaan hetkeksi yliopiston tutkimusasemalle, nauttimaan täysihoidosta ja keskittymään vain ja ainoastaan tämän prosessin loppuunsaattamiseen.

Tutkimusasemia on ympäri Suomea. Hauskinta tässä on se, että oma sijoituspaikkani on Värriö, joka sijaitsee Itä-Lapin erämaassa 1046 km Helsingistä pohjoiseen. En ole kuullut kenenkään kanssaopiskelijan olleen kyseisessä paikassa saati palanneen sieltä kotiin. Hieman mietityttää, onko tämä kenties jokin yliopiston salakavala yritys hankkiutua minusta lopullisesti eroon. Selvitin reittiohjeet paikkaan, ja paljastui, että lähimmältä tieltä on 8 km patikointimatka asemalle. Ohjeissa mainitaan muun muassa seuraavaa: ”Mene läpi Sallan ja Savukosken rajaa kulkevan poroaidan veräjästä. Muista sulkea veräjä perässäsi. Pian näet pitkospuiden vasemmalla puolella puussa harmaantuneen linnunpöntön.” Ohjeet vaikuttivat ensilukemalta lähinnä hauskalta vitsiltä. Nauratti. Enää ei niinkään.

Ensi kerralla paljastan, miten gradu erämaassa villipetojen keskellä edistyi. Jos minusta ei kuulu mitään, olen todennäköisesti löytänyt uuden paremman elämän porofarmarina.

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013.

teksti: Maija Halme

Sarjan aikaisemmat  osat:

Rakas gradupäiväkirja 2 – Kyyhkynen 2/2014

Säpsähdän yöllä hereille hikisenä. Ääni huutaa pääni sisällä lakkaamatta: OLET LUOVUTTAJA! Kyllä, sitä taidan olla. Pahimmasta gradupainajaisestani on tullut totta. Kuulutin kuukausien ajan ylpeästi itselleni ja puolelle maailmaa palauttavani gradun keväällä. Muut opinnot, kaksi työpaikkaa ja rankat vapaa-ajan haasteet kissanhoidosta Ruotsin risteilyyn ovat kuitenkin tulleet missioni tielle. Suurin syy tähän epäonnistumiseen on silti pitkäaikainen sydänystäväni prokrastinaatio. Kerroin eilen ohjaajalleni katse kengänkärkiin suunnattuna aikovani palauttaa gradun vasta syksyllä. Hän hymähti vienosti. Saatoin aistia, että asia ei tullut yllätyksenä.

Pudotin myös yhtenä graduntekoiltapäivänä opiskelijakorttini kirjaston vessanpönttöön. Löysin useita mahdollisia selityksiä sille, mitä tämä mahdollisesti symboloi. En kuitenkaan halunnut ajatella tapahtuman merkitsevän sitä, että graduni on täyttä paskaa, saati että seitsemän opintovuottani ovat olleet niin hyödyttömiä, että ne pitäisi vetää suoraan pöntöstä alas. Ei. Halusin sen sijaan ajatella, että opiskelijakorttini janosi vettä, elämän vettä. Korttini kaipasi virvoittavaa gradulähdettä, jossa kylpeä ennen viimeisen lukuvuoden koitoksia.

Nyt opiskelijakorttini on uudesti syntynyt, kuin aikuiskasteen saanut. Minäkin aion kuoriutua kotelostani ja lähteä lentoon kevään ensimmäisen sitruunaperhosen lailla. Toukasta tulee vihdoin perhonen, ja suhtaudun jatkossa gradun kirjoittamiseen aikuismaisella ryhdikkyydellä. Taisin tosin lupailla sen suuntaista viimeksikin. Tällä kertaa tarkoitan sitä vielä vähän enemmän.

Aikataulullisten suru-uutisten ja pienten opiskelijakortillisten sattumusten jälkeen on syytä mainita muutama mukavakin asia. Topelian sisäpihalla nimittäin tuoksuu jo kesä. Huumaavan ihana kesä. Takin liepeet lepattavat lempeästi tuulessa, ja sormeni naputtelevat tietokoneen näppäimistöä Kaisa-kirjaston ikkunoiden läpi ulottuvien auringonsäteiden lämmössä. Toisinaan sormeni eksyvät kuitenkin gradutiedoston kimpusta Facebookin chatin ihmeelliseen maailmaan tai katseeni herpaantuu, kun kohdistan sen times new romanin sijaan samassa kerroksessa ahertavaan punapipoiseen poikaan. Tekisi mieli mennä kysymään, mitä jäbä duunaa. Gradua varmaan sekin.

Kirjastosta on punapipoisista pojista huolimatta päästävä pois näin kesän korvilla. Minun ja samassa seminaarissa ahertavan toverini suunnitelmissa on viedä gradut ulkoilemaan raikkaaseen meri-ilmaan. Vakaana aikomuksena on puolitehokas graduntekoviikonloppu Turun saaristossa. Viikonloppu koostuu hienon visiomme mukaan hyvästä ruuasta, muutamasta lasista viiniä ja reilusta määrästä uusia gradusivuja. Saattaa tosin olla, että sivuja on vähän liikaa sanottu, mutta uusia sanoja nyt ainakin. Syksy on täällä nopeammin kuin huomaammekaan, joten kaikki keinot on tässä vaiheessa otettava käyttöön.

(Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka vielä viime numerossa aikoi palauttaa gradun keväällä 2014.)

teksti: Maija Halme

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Rakas gradupäiväkirja 1.

Rakas gradupäiväkirja 1 – Kyyhkynen 1/2014

Sain lähes tulkoon astmakohtauksen, kun kirmasin aamun seminaariin kaupungin läpi. Edellisellä viikolla olin 20 minuuttia myöhässä. Mukavana bonuksena unohdin myös henkilökohtaisen tapaamisen Heikin kanssa. Viime viikon lievän alisuorittamisen jälkeen päätin ryhdistäytyä. Tämä ryhtiliike, johon olin itseäni kovasti psyykannut tarkoitti käytännössä sitä, että olin vain minuutin myöhässä. Olen harvoin ajoissa, mutta enää minua ei katsota pahasti. Muiden katseet ovat jotain säälin ja myötätunnon haaleaa sekoitusta.

Seminaari oli kuitenkin tällä viikolla oikein antoisa, sillä tarjolla oli tummia viinirypäleitä ja Fani-paloja. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka valitsevat vihreiden sijaan niitä viininpunaisia. Ne ovat vähän kalliimpia ja vähän paremman makuisia. Fani-palat tuovat hieman juhlaa arkeen. Tosin Fasu-pala on niille ainoa oikea nimi. Samoin kuin Twix on aina ja ikuisesti Raider, sanovat suuret ja mahtavat brändijumalat mitä tahtovat. Gradu edistyy kovaa vauhtia mieleni sisäisissä prosesseissa. Nyt tarvitaan enää se pieni fyysinen ponnistus, jonka avulla pyyhin pölyt kirjapinon päältä ja sukellan metodiopusten salattuun maailmaan. Wordin tyhjä G. (lue: geepiste) -tiedosto huutaa öisin nimeäni. Se aika, minkä olen käyttänyt ympärilläni oleviin ihmisiin vakuuttaakseni heidät siitä, että aion keväällä palauttaa gradun vastaa keskimäärin kolmeen ja puoleen väitöskirjaan käytettyä tuntimäärää. Loppukevään mottoni onkin: ”Puhu vähemmän, tee enemmän.”

Tavoitteeni ovat toki korkealla, mutta on kiva antaa muille hieman etumatkaa ja kiihdyttää sitten aivan kalkkiviivoilla ohi.

Gradun kirjoittaminen on vähän kuin maraton. Jotkut treenaavat pitkään ja huolella ja juoksevat matkan tasaisen vauhdin taulukkoa tutkiskellen ihan kiitettävään kansallisen tason aikaan. Itse luotan lapsena hiihtokisoissa luotuun rautaiseen peruskuntoon sekä kuukausi sitten järjestämääni muutaman viikon korkeanpaikanleiriin. Valmensin itse itseäni sekä rantahiekalla että korkealla vuoristossa. Palautusjuomana toimi tuttu ja turvallinen mojito. Tarkistin vielä etukäteen, ettei Sri Lanka ole vahingossakaan eksynyt Wadan kiellettyjen aineiden listalle.

Tätä taustaa vasten voinkin rentoutua vielä tovin ensimmäisellä juottopisteellä ja kiristellä rauhassa lenkkitossujeni nauhoja. Suunnitelmana on, että maaliskuun aikana ryntään yhtäkkiä juoksuun ja kirmaan mustana hevosena maaliin maailman kärkituloksella saaden lisänimen Topelian Usain Bolt. Saanen vielä täsmentää, että tämä tapahtuu toki täysin puhtaan urheilun keinoin.

Kirjoittaja on seitsemännen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013.

teksti: Maija Halme

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.

Varjopääkirjoitus 3/2014

”Pappi on töissä heti vihkimyksestään alkaen”, kertoo piispa Askola haastattelussa tässä lehdessä. ”Alusta saakka pitää olla kartalla siinä, mitä seurakuntatyö on.”

Osui tuo haastattelu samaan viikkoon kuin teologian kandidaatin tutkinnon soveltavien opintojen alku. Massaluennot, joiden aikana häveliäästi todettiin sielunhoidossa aina olevan ”läsnä kolme” ja puhuttiin saarnasta kuin se olisi mikä tahansa juhlapuhe, retorista pikkunäppäryyttä. Sanaa evankeliumi en muista saarnan yhteydessä mainitun. Yhdessä ehdimme kyllä pohtia, ”toimiiko ehtoollinen, jos pappi unohtaa asetussanat?” Toimiiko ehtoollinen? Yliopistossa?

On vaikea keksiä mitään turhempaa kuin kristillinen sielunhoito ilman Jeesusta tai saarna ilman evankeliumia ja Pyhää Henkeä. Jos opiskelijoille halutaan opettaa taitoja, jotka eivät tiedeyliopistoon sovi, se tulee tehdä näiden seinien ulkopuolella. Ja jos kirkko kuvittelee opiskelijan näillä ohjeilla pääsevän kartalle, löytävän pappeutensa, se ei voisi olla pahemmin väärässä. Näillä ohjeilla ei löydä edes kompassia.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Pääkirjoitus 3/2014

Tänä kesänä haravoin lehtiä, työnsin ruohonleikkuria, nypin kukkia ja mylläsin multaa. Kuuntelin Yle Puhetta, hytisin villapaidassa ja paksussa takissa kesäkuussa ja katselin kuinka Lahdenväylällä nousi vesihöyryä. Hikoilin heinäkuun helteillä, pudotin painoa huomaamatta ja tapasin läjäpäin uusia, erittäin innostuneita ja innostavia ihmisiä. Malmin hautausmaan puistotyöntekijän arki oli melkoista herkkua suorituspaineiden ja epävarman tulevaisuuden kanssa ahdistelevalle opiskelijalle.

Kesätöissä muistui mieleen se, mikä aina välillä tuppaa unohtumaan: ulkona työskentelemisen, suhteellisen kevyen ruumiillisen rasituksen tuomaa hyvä olo, metsä ja luonnon tarjoamat tuhannet vihreän sävyt. Kuinka hyvältä voi tuntua tuijottaa loppumattomaan vihreyteen? Vastaan että ihan älyttömän hyvältä. Siksi puristaa rinnasta joka kerta kun joku innokas selittää kuinka suomalaisen luonnon hiljaisuuden ja puhtauden voisi myydä kiinalaisille. Raukoilla kun ei siellä talouskasvun keskellä ole enää kuin saasteista ruskeaa hengitysilmaa. Meidän juustomme sen sijaan eivät pääse Venäjälle, joten raha ei olisi pahitteeksi. Hymähtelin joskus Chisun kappaleelle Baden Baden, kunnes siitä tuli Suomen ulkopolitiikkaa. Nyt ei kauheasti naurata.

Miten puhdas luonto ja hiljaisuus muutetaan rahaksi? Kuka määrittää sen hinnan? Sen ihastelemiseksi ainakin lentokoneet lentävät toiselta puolelta maailmaa varmistaen sen, ettei luonto enää puhtaammaksi muutu. Melkoista meluakin ne pitävät. Me siis maksamme turismin saasteilla ja melulla. Siitä palkkioksi vähän lisää rahaa, jota kuluttaa muovitavaraan?

Tässä lehdessä kuljetetaan hyvin löyhänä teemaa työstä ja työllistymisestä. Puhutaan ainakin kesätöistä, papin töistä ja Jeesuksesta. Etsitään omaa paikkaa ja vieraillaan toisten hiekkalaatikoilla. Fiilistellään erilaisia ratkaisuja. Yritetään olla ottamatta mitään itsestäänselvyytenä. Ollaan tulevaisuuden suhteen epävarmoja. Kaiken epävarman tulevaisuuspuheen keskellä voi helposti käydä niin, että turvattomuus saa tekemään lyhytnäköisiä ratkaisuja. Sellaisena näen puhtaan luonnon näkemisen myyntiartikkelina. Lyhytnäköisyyttä siis välttäkäämme, valppaina tässä maailmassa kulkekaamme.

Ella Luoma, päätoimittaja