Puheenjohtajan pöydällä

 

”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.” –Carl Barks

Näinä aikoina on erityisen tärkeää, että opiskelija ottaa aktiivisesti kantaa yhteiskunnan muutoksiin. Muutokset, joita viedään tälläkin hetkellä eteenpäin Suomen hallituksessa vaikuttavat meihin ja meidän jälkeemme tuleviin opiskelijoihin, rakkaat teologian ylioppilaat.

”Anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät”

Näin luki TYT:n lakanassa opintotukimielenosoituksessa. Se on osuvasti sanottu. Siinä korostuu teologian opiskelijan tunnelma tulevasta muutoksesta. TYT-päivänä pidin puheen huippuyliopiston muistolle. Puheessani korostin sitä, miten käsittämätöntä on se, että opiskelijan tulevaisuudesta päättävät ne joilla opinnot ovat jo takana. Sori ei todellakaan riitä kattamaan tätä hullunmyllyä. Mikäli opintotuen uudistukset jäävät voimaan sellaisina kuin niitä tämän tekstin kirjoituspäivänä on markkinoitu, niin opiskelijalla on vain muutamia mahdollisuuksia oman toimeentulonsa turvaamiseksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on se, että opiskelijan vanhemmat tukevat opiskelijaa rahallisesti läpi opintojen ja toinen se, että opiskelija menee töihin opintojen ohella. Oletuksena on se, että kaavailtu 452 euroa kuukaudessa, sisältäen opintorahan ja asumislisän, ei kattaisi opiskelijan menoja ja opiskelija ei halua velkaantua tulevaisuutensa vuoksi. Vai miltä sinusta kuulostaisi jopa 40 000 euron laina, jota hallitus esittää?

Koen, että olen etuoikeutettu, sillä perheeni haluaa tukea minua rahallisesti opintojeni aikana. Tätä mahdollisuutta ei kaikilla ole, eikä kuulukaan olla. Mitä pidemmälle leikkaukset viedään, sitä eksklusiivisemmaksi opiskelu muuttuu ja vanhemmat palaavat takaisin aikuisen opiskelijan arkeen. Kuulin jo huhuja Vuorikadulta, että opintotoimistossa vierailevat opiskelijan lisäksi nykyään myös opiskelijan vanhemmat. Minusta tämä on huolestuttava suunta.

Suhtaudun työntekoon opiskelujen ohella skeptisesti, sillä näen jatkuvasti, miten ylirasittuneita työssäkäyvät opiskelijat ovat. Opiskelun tulisi olla aikaa, jolloin opiskelija voi keskittyä täysin oman tulevaisuutensa rakentamiseen ja opiskeluun. Tästä löysinkin jo ne asiat, joista minä olen valmis taistelemaan.

Mitä tästä nyt jää käteen, ja miten Aku Ankka liittyy mihinkään?

Haluan sanoa sinulle, opiskelija: älä pelkää ottaa kantaa. Älä pelkää vaikuttaa asioihin. On väärin jättää käyttämättä vaikuttamismahdollisuus. Jos et tiedä miten voit vaikuttaa, niin ota selvää.

On vastuutonta ja laiskaa jättää äänensä käyttämättä. Tuhannet ihmiset kuolevat vuosittain vain sen takia, että uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen. Miksi sinä et siis käyttäisi oikeuttasi, ottaisi vastuuta ja vaikuttaisi asioihin. Saksalaisen teologin Martin Niemöllerin sanoin: ”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti. Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä. Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen. Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

Aku Ankka –sarjakuva ilmestyi ensimmäisen kerran Suomessa joulukuussa 1951. Aku on siis todistanut tähän päivään mennessä monenlaisia yhteiskunnallisia myllerryksiä ja kokeillut uransa aikana jos monenlaisia ammatteja. Olisiko Akun kuitenkin kannattanut hankkia kunnollinen valtion takaama koulutus ja olla lainaamatta rahaa sukulaisiltaan?

Kirjoittaja on Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja, entinen dokumentoija ja kolmannen vuoden opiskelija. Arvostaa huonoa vessahuumoria ja tasa-arvoa kaikissa muodoissaan.

Teksti: Sara Järvinen

Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Mikä erottaa teologin humanistista?

Iso pyörä -projekti ja organisaatiouudistus puhuttavat keskustakampuksella: millainen on teologisen tiedekunnan tulevaisuus? Kyyhkynen etsi saman pöydän ääreen teologeja ja humanisteja keskustelemaan opiskelijaidentiteeteistä, niiden eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä.

Amanda Kaura teologien identiteetti1

Tyypillistä humanistia tai teologia ei voi määritellä, pohtivat Toni Mäkelä, Mikael Myllykoski ja Katri Malmi. He toivovat lisää dialogia eri tiedekuntien opiskelijoiden välille. Kuva: Amanda Kaura.

Metsätalo on varma paikka tavata humanisteja. Germaanista filologiaa opiskelevat Soile ja Sonja sekä saksan kääntämistä opiskeleva Niklas vastaavat haasteeseen pohtia teologin ja humanistin välisiä eroja.

”No, teologia liittyy vahvasti uskoon”, sanoo Soile.

”Mutta voihan joku uskoa vaikka saksan kielioppiin?” heittää Sonja.

”Mun mielestä teologia on liian laaja ollakseen osa humanistista tiedekuntaa”, Niklas arvioi. Hän lisää teologian olevan selkeä kokonaisuus omana alanaan. Fuksien mielestä kysymys on sen verran kimurantti, että se vaatii syvällistä pohdintaa.

Kolmannen vuoden teologin Aleksi Leppäsen mielestä teologius on ennen muuta identiteetti.

”Tieteen metodit tai pyrkimykset eivät poikkea juurikaan esimerkiksi humanistisista aloista, toki näkökulma- ja fokuseroja löytyy”, B2-linjalla ja systemaattista teologiaa opiskeleva Aleksi toteaa.

”Teologius määrittyy enemmän sen kautta, miten itsensä asemoi suhteessa tieteen tavoitteisiin ja koulutuksen päämääriin. Tosin teologin identiteettejäkin on erilaisia, riippuen ideologisesta taustasta ja siitä, mihin tutkinnolla tähtää.” Aleksi uskoo, että opinnoissaan papillisesti orientoituneet identifioituvat vahvimmin teologiuteen.

Pappeutta ja tuohivirsuja

Jos teologeihin kohdistuu stereotypia pappisurasta, kohdistuu kansatieteeseen mielikuva tuohivirsuista. Tätä mieltä on kansatieteen fuksi Mikael Myllykoski. Hän kuvailee tähänastisia opintojaan varsin metodologisiksi.

”Erottavana tekijänä voitaneen sanoa, että teologeilla on selkeitä ammattikuntia, kuten pappi ja opettaja. Humanistien työllistyminen on kenties enemmän hämärän peitossa. Työpaikka voi löytyä virastosta, järjestöstä, taide- tai kulttuurialalta…” hän listaa.

A2-linjalla kolmatta vuotta kirkkohistoriaa lukeva Katri Malmi arvelee kilpailevansa samoista työpaikoista humanistien kanssa.

”Teologian opiskelusta kertominen hämmentää usein ihmisiä. Sitä ei osata asemoida suhteessa muihin tieteisiin”, yleistä valtio-oppia ja Lähi-idän tutkimusta sivuaineena opiskeleva Katri kertoo.

Mikaelin mielestä teologisella tiedekunnalla on oma perusteltu paikkansa jo historian perusteella.

”Suomen menneisyys on vankasti kristillinen, ja kirkko ja valtio tekevät yhä paljon yhteistyötä”, hän pohtii.

A1-linjalle suuntaava teologian fuksi Toni Mäkelä puolestaan arvelee, että pappislinjan näkökulmasta humanistinen tiedekunta teologian opiskelulle olisi varmasti keskustelua herättävä.

Nelikko heittää keskustelussa ilmaan myös kysymyksen, onko yliopisto se paikka, jossa papeilta edellytettävä koulutus järjestetään. Aleksi ei periaatteessa koe teologian ja humanististen tieteiden toimintaa saman katon alla ongelmalliseksi.

”Toki itsenäisen tiedekunnan menetys vähentäisi opetus- ja tutkimusresursseja.”

Jumala ja ihminen

Toni toteaa, että lähtökohtaisesti humanistisessa ja teologisessa tiedekunnassa liikutaan eri tasoilla.

”Humanismin keskiössä on ihminen, teologiassa Jumala. Näitä kahta ei voi vertailla keskenään. Kysymykset Jumalasta ovat todella suuria ja tulevat lähelle ihmistä. Aihetta on pohdittu kautta ihmiskunnan historian”, hän miettii.

Katri muistuttaa, että eri tiedekunnissa puhutaan eri käsitteillä.

”Esimerkiksi eksegetiikka on selvästi erottava oppiaine humanistisiin verrattuna.”

”Humanisteilla ei tosiaan ole tieteellistä faktiota, joka keskittyisi vaikkapa Sinuhe Egyptiläiseen”, Mikael heittää.

Aleksi muistuttaa, että osa teologeista on mahdollisesti orientoitunut kristillis-kirkollisesti.

”Toki on huomattava, ettei monilla teologeilla ole tällaista taustaa. Siispä sanonkin, että eroa ei valtavasti olekaan; kysymys on jälleen identifioitumisesta.”

Keskustelu on lipumassa suuntaan, jossa humanistien ja teologien välille löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”On rakentavampaa etsiä dialogia kuin eroavaisuuksia”, Katri summaa.

Toni arvioi, että kasvava monikulttuurisuus koskettaa kaikkia opiskelijoita.

”Myös humanistit tarvitsevat tietämystä uskonnoista.”

Aleksi lisää, että humanistisella näkemyksellä on oma tärkeä tehtävänsä tieteen ja sivistyksen kentällä.

”Kenties juuri humanististen tieteiden keskeinen tehtävä on kulttuurin ja sivistyksen tunteminen ja ymmärtäminen.”

Teksti: Sara Vainikka

 

 

 

 

 

 

Opiskelijat, pysykää köyhinä!

Kyyhkysen uusi pakinoitsija, Takapenkin huutaja, ottaa kantaa luentosalin perältä ajankohtaisiin asioihin.

Kuva: Amanda Kaura

Kuva: Amanda Kaura

Kyllä, minä se olen! Siis se kaveri, joka vaikuttaa massaluennolla salin takarivillä ja tekee enimmäkseen omiaan. Se, jonka kuulo on vähintäänkin valikoiva mutta joka siitä huolimatta ottaa ennakkoluulottomasti kantaa puolitotuuksiin ja totuuden puolikkaisiin. Ja nyt minut on päästetty heittämään juttua teillekin! Ihanaa!

Alun perin jalo aikomukseni oli kommentoida tällä palstalla lyhyesti muutamaa kivaa pikkujuttua. Miesten paremmuus urheilussa, Jukka Puotilan työhulluus ja persunuorten toilailut jo odottivat pääsyään Kyyhkysen siiville. Mutta ei, yksi on ylitse – tai alitse – muiden. Rakas hallituksemme hyvinvointileikkureineen tunkee nykyisin kaikkialle, nyt myös Takapenkin huutajan rivistöön.

Keskustelu opintotuen leikkaamisesta alkaa olla jo kevätpäivän tasaustakin varmempi kevään merkki. Helsingin Sanomien (HS 28.2.2016) mukaan maamme perusporvarijohto on nyt keksinyt lohkaista opiskelijoiden toimeentulosta 70 miljoonaa euroa vuoteen 2019 mennessä ja pidemmällä jatkumolla vielä 80 miljoonaa päälle. Tämä tarkoittaisi neljäsosan huononnusta nykytilanteeseen verrattuna.

Takapenkin huutaja on hämmentynyt tämän päivän valtapoliittisesta tavasta nähdä korkeakouluopinnot itsekkäänä sijoituksena omaan tulevaisuuteen. Esimerkiksi laajempia markkinavapauksia ajavan Libera-ajatushautomon tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen pitää opintotukea tulonsiirtona ”veronmaksajilta tulevaisuuden hyväosaisille”. Pursiaisen silmiin nykyinen tutkintomalli näyttäytyy ensitilassa taloudellisena investointina, jonka tuotto on melkein varmempi kuin Suomen sähköverkot First State Investmentsille.

Ei näin, Heikki. Ei näin. Ei tämä erottelu niin kyynistä ole, että puhuttaisiin pelkästään yhteiskunnan tai pelkästään yksilön eduista. Eivät ihmiset ajattele vain itseään. Ei suomalainen yhteiskunta pyöri pelkkien lääkäreiden, lakimiesten tai muiden todella hyvätuloisten varassa. Ei tänään eikä tulevaisuudessa.

Kyllä kouluttautunut väestö on myös yhteiskunnalle tuohta talletuslokeroon. Kyllä Suomessa tarvitaan myös lastentarhanopettajia, kirjasto- ja museoihmisiä sekä antropologeja. Kyllä suomalainen yhteiskunta pyörii tasapuolisen kouluttautumismahdollisuuden ja monenlaisten ammattiryhmien varassa. Myös tänään niin kuin tulevaisuudessa.

Arvoisa Huutajanne on erityisen huolestunut syvenevästä eriarvoistumisesta. Paitsi että opintotukea ollaan ajamassa lainapainotteisempaan suuntaan, on uhkana myös lukukausimaksujen yleistyminen suomalaisissa korkeakouluissa. Lukukausimaksujen laaja käyttöönotto on kuitenkin epärehellinen ja epäoikeudenmukainen toimenpide, mikäli sillä tähdätään vain hupenevan kassavarannon tilkitsemiseen. Tuskin sen kummempaa on SSS-miesten Suomessa lupa odottaa.

Opintotuen jatkuvaa leikkaamista on perusteltu muun muassa sillä, että se ikään kuin ajaa opiskelijoita rivakampaan valmistumiseen. Kuningasajatuksen logiikkahan nojaa siihen, että korkeakouluissa valuskeleva, opiskelijoiksi kutsuttava pullamössö näin kyllästyy luksuksettomaan elämänmenoonsa ja hankkiutuu itsekkään kulutushimonsa ajamana työelämään paremman elintason perässä. Ajatellaan, että opiskelijat himmailevat tahallaan; tulevat opintotuella toimeen jo sen verran hyvin, etteivät jaksa työelämään oikein edes vaivautua.

Oikeasti nyt ei kuitenkaan puhuta mistään yltäkylläisyydestä. Ei ole kyse laiskanpulskeasta retostelusta, velttoudesta tai loiselämästä duunarin kustannuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla moni Huutajan kollega on siinä tilanteessa, että melkein kaikki Kelasta irronnut tuki menee vuokranmaksuun. Käytännössä opiskelijaelämää päädytään sitten rahoittamaan joko velkarahalla tai sivutyöstä saatavalla tulolla. Toisin sanoen omillaan oleva opiskelija päätyy joko kahden työn tekijäksi tai yhteistyöhön sellaisen veljen kanssa, joka ennen pitkää muuttuu veljenpojaksi.

Takapenkin huutaja uskoo päässeensä opintotukikeskustelun esoteerisen zeitgeistin pulssille. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, ei viesti ole tämän vaikeampi: opiskelija pysyköön köyhänä, kunnes päätoiminen palkkatyö hänet armahtaa! Niin ovat tytötkin tyttöjä ja pojat poikia, miesten euro isompi kuin naisten. Talkoohuuto kajahtaa – kenen velvollisuus on vastata siihen?

Teksti: Ville Nordlund