Hengellisesti tai teologisesti epämukavuusalueella? – Vastapääkirjoitus 3/2015

En koskaan unohda tutor-ryhmäni ensimmäistä tapaamista. Olimme ehtineet jo vähän jutella kierrellessä yliopiston rakennuksia, jotka pienen fuksin mielessä tuntuivat valtavalta labyrintilta. Tutorimme Rosa veti meille tutustumisleikin, jossa omasta avainnipusta löytyvien avainten avulla kerrotaan asioita itsestä. Itse olin juuri todennut ajatelleeni A1-linjaa, koska papiksi halusin. Sitten tuli se kommentti, jota en koskaan unohda: ”Mutta eihän nainen voi olla pappi.”

Suurinta rikkautta on se, että tiedekunnassamme on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Tämä yhdistettynä keskinäiseen kunnioitukseen ja silaukseen empatiaa mahdollistaa rakentavan ja hedelmällisen teologisen keskustelun – joka ei ikinä lopu. Kun keskustelee ihmisen syvintä vakaumusta koskevista asioista, on suuri riski loukata ja tulla loukatuksi. Aluksi se tuntui pelottavalta. Teologisesta täysi-ikäisyydestä kertoo kuitenkin se, että osaa olla menemättä henkilökohtaisuuksiin tai olla ottamatta henkilökohtaisesti mielipiteiden erotessa radikaalisti, vaikka aihe olisi itselle herkkä.

Ihmisten erilaisuus näkyy myös hengellisyyden tasolla. Monesti olen tuntenut olevani myös hengellisesti epämukavuusalueella: se on kuitenkin mahdollistanut kasvamisen. Uusia fukseja kannustan rohkeasti tutustumaan hengelliseen antiin, jota pääkaupungilla on tarjota. Oma hengellinen koti Helsingissä saattaa löytyä seurakunnasta, jota ei itsekään olisi uskonut.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Eräs perjantai Pyhän Laurin kirkossa

Olin viime perjantaina Pyhän Laurin kirkossa kuuntelemassa Scandinavian Music Groupia. Olin ollut aiemmin päivällä vähän kahden vaiheilla konserttiin lähtemisen suhteen. Tekemistä Kaisa-talon kirjastossa olisi varmasti riittänyt sulkemisaikaan asti. Toisaalta kirkkokonsertti SMG:lta vaikutti varsin ainutkertaiselta tapahtumalta. Saatuani yhden kirjoitustyön sopivasti valmiiksi, riensin bussiin kohti Vantaata. Perillä bussipysäkiltä lähti määrätietoinen joukko nuoria aikuisia, joiden päättelin olevan samaan paikkaan matkalla. Hetken aikaa olimme pieni vaeltava kirkkokansa pimeässä loppusyksyn illassa. Jo kirkkoon saapuessa olin varma siitä, että tein oikean ratkaisun.

Puitteet ainakin olivat komeat: Pyhän Laurin kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, 1450-luvulta asti samoilla sijoilla jököttänyt keskiaikainen kivikirkko. Koska saavuin vähän viime tingassa, kirkko oli jo täynnä ihmisiä. Se oli jo sinällään ilahduttava näky. Konsertin alkua odotellessa ehdin silmäillä komeaa kirkkorakennusta, joka jo itsessään oli näkemisen arvoinen.

Kirkko sopi muutenkin hyvin paikaksi perjantai-illan viettoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet työntäyteiset, eikä silloin aina jää tilaa hiljentyä ja rauhoittua.

Olen kiertänyt varsin ahkerasti SMG:n keikkoja, ja jokainen niistä on ollut miellyttävää seurattavaa. Kirkkokonsertti on kuitenkin oma juttunsa: miten yhtyeen huikea lavakarisma ja määrätietoinen lavashow muuntuisi akustiseksi kvartetiksi? Sen tiesin, että materiaalia SMG:llä on toki riittämiin kirkkokonserttiinkin.

Illan kattaus painottui ehkä omaksi pieneksi pettymykseksi aika paljon vanhempaan tuotantoon ja folk-kauden hitteihin. Etenkin siihen nähden, että tänä syksynä julkaistulla Baabel-levyllä on kappaleita, joita kuunnellessa mieli lähtee jo harhailemaan jotain arkitodellisuutta ylevämpää kohti. On kuitenkin ymmärrettävää, että yhtyeellä ei voi kiertueen alussa olla niin paljoa akustisia tulkintoja uudelta levyltä. Kotiin kävellessä kuuntelin Baabelin läpi ja totesin sen toimivan ehkä kuitenkin paremmin isommilla lavoilla ja monipuolisemmalla äänimaailmalla.

Ja kuitenkin Pyhän Laurin kirkossa kaikki toimi. Olen perjantaihin asti luullut, että ”Frank & Clairesta” ei voi albumiversiota taianomaisempaa tulkintaa enää tehdä. Kirkossa se sai kuitenkin vielä lisää syvyyttä ja herkkyyttä. Vaikka Terminal 2:n ”Pieniä teräviä timantteja” jätti levyllä minut kylmäksi, se on aina ollut yksi suosikeistani keikoilla. Niin myös tällä kertaa, kun kappaleen loppu kaikui Pyhän Laurin kirkon holvikatossa. Terhi Kokkosen eleganssi. Joel Melasniemen pehmeä ääni ”Helenan” sooloissa. ”Ei paniikkia” akustisen puhtaana versiona.

Kun ”Terminal 2” lopussa Kokkosen siskokset moneen kertaan lauloivat ”olin kotona”, siltä myös kirkossa olijasta tuntui.

Baabelilta kuullut kappaleet sopivat hyvin tilaan. ”Tyhjälle taivaalle” oli jopa vähän uhmakas veto. Se on kuitenkin jonkinlainen itsenäisen nykyihmisen avunhuuto ei minkään puoleen: anotaan armoa mutta ei uskota mihinkään eikä seurata ketään. Kappaleessa tyhjä taivas on jätetty tarkoituksella monitulkintaiseksi. ”7. kerros” rakentuu vain kahden säkeistön varaan ja pitkälti instrumentaalisille osuuksille. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin riisuttu versio, joka toimi erinomaisesti.

Vanhempi yleisö tuntui vähän arastelevan sitä, että yhtye pyydettiin sakastista uudelleen lavalle. Kun takana oli sopivan rauhallisella temmolla ja monipuolisella sisällöllä vedetty konsertti, raikuvat aplodit olivat silti enemmän kuin ansaitut. Encorena kuultiin ”Nuorukainen”, joka on tunnelmansa ja kuvallisuuden johdosta kiehtova. Se on samaan aikaan terävä tuokiokuva ja hyvin aukkoiseksi jäävä pienimuotoinen kertomus. Terminal 2:lta se erottuu selkeästi, lähes räikeästi. Kuitenkin se rikkoo levyn temaattista kokonaisuutta juuri sopivasti.

SMG:n perjantai-illan konsertti järjestettiin osana Tikkurilan seurakunnan nuorten aikuisten toiminnan Heijastus-sarjaa. Jos viimevuotisen konsertin teemana oli toivo, voisi sen tällä kertaa sanoa olleen selviytyminen. Ja siinä SMG on parhaimmillaan: kertoessaan niistä, jotka auttavat kantamaan kun kaikki viedään tai niistä, jotka ovat syntyneet laulamaan kaihoisia lauluja itkeskelyn sijaan.

pyha-lauri-682x1024On jokseenkin ilmiömäistä, miten SMG onnistuu samoilla kappaleilla tanssittamaan Tavastiaa, valloittamaan Flow-festareiden päälavalla videoshow’n kera ja hiljentämään pari sataa ihmistä keskiaikaisessa kirkossa perjantai-iltana. Yhtye on ihailtavan ammattitaitoinen ja muuntautumiskykyinen. Kappaleet onnistuvat koskettamaan, eikä yhtye arastele kokeilla, millä eri tavoin tämä voidaan saada aikaan.
Perjantaina kirkossakin kuullut ”Lopulta olemme kuitenkin yksin” ja ”Näin minä vihellän matkallani” asettelevat sanoiksi tietyt peruskokemukset tavalla, joka kestää aikaa ja kuulijasukupolvia – tämä on tietysti uhkarohkeasti sanottu 2000-luvun kappaleista. Minä ja ikäiseni, jotka kuuntelimme noita kappaleita lukiossa, olemme ensimmäistä kertaa törmänneet noihin peruskokemuksiin SMG:ia kuunnellessa ja vasta myöhemmin eläneet ne itse.

Kun seurasin konserttia kirkon perällä, oven vieressä – suosikkipaikkani kirkossa, koska sieltä on suora näköyhteys alttarille mutta samalla saa olla vähän ulkopuolinen ja seistä toinen jalka eteisessä – tein jonkinmoista aikamatkaa noiden kappaleiden parissa. SMG on minulle yksi niistä muutamasta yhtyeestä, joiden kanssa olen kasvanut. Noihin kappaleisiin on tunneside ennen kaikkea tilanteiden kautta, joissa ne ovat tuntuneet erityisen merkityksellisiltä.

Suhtaudun taiteeseen ja kuluttamiini kulttuurituotteisiin taatusti analyyttisemmin kuin lukioikäisenä. Silti jokainen taidekokemus resonoi aina jossakin elämäntilanteessa ja juuri se, tekee kokemuksista henkilökohtaisia ja mieleenpainuvia. Niihin on side. Sitä ei pidä sekoittaa taiteellisen arvoon, mutta tuo side on konkreettinen merkki siitä, miten taide muistuttaa meitä, että on olemassa jotakin tätä hetkeä pysyvämpää ja tämän päivän huolia tärkeämpää.

Suosikkiyhtyeissä kenties erinomaisinta on se, että toisinaan voi lähteä kauaskin harharetkille ja jättää ne pitkäksi aikaa. Aina palatessa kaikki on kuitenkin tuttua ja vastaanotto lämmin. Kun ei hetkeen ole kuunnellut SMG:n hittejä, tuntuvat ne jälleen ihan uudella tavalla puhuttelevilta, kun niitä yhtenä perjantai-iltana kuuntelee keskiaikaisessa kirkossa.

Minulle kirkoissa on samaa kotiinpaluun henkeä kuin suosikkiyhtyeissäkin. Saavunpa sinne milloin tahansa monet asiat toistuvat samanlaisina: hiljaisuus yhdistettynä kaikuviin ääniin, samanlaiset tuoksut, lattioista ja seinistä hohkuva viileys joka pitää virkeänä, tietty levollisuuden tunne. Kirkossa on aina lupa olla itsensä kanssa kenenkään puuttumatta, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Kuten en tiedä suosikkiyhtyeeni keikallakaan, en tiedä, millaisista syistä muut ihmiset ovat kirkkoon saapuneet, ovatko he ensimmäistä kertaa, jonkun mukanaan raahaamia vai onko heillä samalla tavalla jokin merkityksellinen henkilökohtainen suhde. Olen käynyt lukuisissa kirkoissa niin Suomessa kuin ulkomailla ja aina tunne on ollut samanlainen, vaikka arkkitehtuurissa ja sisustuksessa onkin vaihtelua. Minulla on myös aina ollut tervetullut olo: kirkossa ei kysytä syitä tulemiseen tai ajeta sieltä pois. Seurakunnat ja ihmiset ovat sitten asia erikseen. Vaikka kirkossa ei olisi käynyt vuosiin, on sinne on helppo palata.

Tämä syksy on ollut monella tapaa raskas, pitkä ja yksinäinen. Toisinaan se on näyttänyt vain sarjalta pettymyksiä, riittämättömyyttä ja ahdistusta. Vaikka tosiasiassa viimeiset pari kuukautta ovat olleet myös täynnä uusia alkuja, merkittäviä kohtaamisia, käsittämättömän täysiä onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkiä. Kun identiteettityössään lähtee liikkeelle konfliktista menneen kanssa, on huomattavasti helpompaa reflektoida pettymyksiä kuin nauttia onnen hetkistä. Kun moni asia on ollut kovassa muutoksessa, olen kaivannut jotakin pysyvämpää ja myös tilaa ja aikaa rauhoittumiselle.

Olen pitkään tehnyt kaiken väärin ja liekkini sammuttanut. Baabel on hyvä osoitus SMG:n taidosta yhdistää herkkyys ja voimakkuus, itsenäisen ihmisen tarve välillä olla avoimesti sitä mitä on. Baabelin tunnelma on ihanalla tavalla jostakin muusta maailmasta. Sen kappaleet ovat samaan aikaan rehellisiä ja kyseenalaistavia mutta sopivan avoimia. Baabelin kappaleissa on jotain sellaista, joka on resonoinut tuon identiteettityön kanssa. Samanlaista pyrkimystä mutta päämäärä hämäränä, samanlaista sattumanvaraisuutta.

teksti ja kuva: Ville Hämäläinen

Christian Science – Pyhä tiede(?)

Kristillisen Tieteen – Christian Science – jumalanpalveluksessa on lämmin ja sympaattinen tunnelma. Osallistujia ei ole paljon, mutta riittävästi täyttämään pienen yhteisen tilan. Vaikka liike on erityisesti Yhdysvalloissa laajalti tunnettu, tiedetään siitä Suomessa varsin vähän. Lapinlahdenkadulla sijaitseva Helsingin paikallisyhteisö on kuitenkin toiminut jo useita vuosikymmeniä.

Saarnaosio alkaa ja kaksi esilukijaa avaavat kirjansa. Vuoron perään kuullaan valittuja kohtia Raamatusta ja Mary Baker Eddyn kirjasta Tiede ja Terveys – sekä avain raamattuun. Luettavat kohdat on valittu Bostonin äitikirkossa, eikä niitä saa selittää millään tavalla.

”Ihminen ei ole ainetta; hän ei koostu aivoista, verestä, luista ja muista aineellisista osista. Raamattu ilmoittaa meille, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Aine ei ole tuo kaltaisuus”

Mitä jos Jeesus ei parantanutkaan sairaita vain pelkällä jumalallisuudellaan, vaan sen sijaan käyttikin jotakin tieteellistä parannusmenetelmää, jota osasivat käyttää myös ensimmäiset opetuslapset Apostolien teoissa? Entä jos tuo sama parannusmenetelmä voitaisiin löytää uudelleen ja ottaa käyttöön myös nykyaikana?

Nämä kysymykset ajoivat Mary Baker Eddyn 1800-luvun jälkipuoliskolla tutkimaan huolella evankeliumien tekstejä sekä laajaa kirjoa erilaisia parantamistapoja. Tutkimustensa lopputuloksena hän keksi Kristillisen Tieteen. Eddyn tämä tiede oli Jeesuksen itsensäkin käyttämä, pyhä ja tosi tiede, jonka – toisin kuin maallisten tieteiden – ei enää tarvitse pyrkiä totuuteen. Se itsessään on totuus.

Kristillisen Tieteen parantaminen perustuu ajatukselle siitä, ettei aineellista todellisuutta, eikä myöskään esimerkiksi sairautta, syntiä, pahuutta tai kuolemaa, ole aistihavainnoistamme huolimatta olemassa, sillä mikään niistä ei ollut osa Jumalan luomistyötä. Sairaus katoaa välittömästi, kun osaa nähdä virheellisten aistihavaintojen yli sen, ettei sitä koskaan todellisuudessa ollutkaan olemassa. Tätä on Kristillisen Tieteen rukoilu.

Kristillisen Tieteen omissa julkaisuissa on kerrottu yhteensä yli 80.000 rukoilusta seuranneesta parantumisesta. Rukoilemalla parantuminen ei kuitenkaan ole nykyisin, kuten ei ollut Jeesuksen aikanakaan, yliluonnollista, vaan ylimmäisen luonnollista. Rukoilu on maailman todellisen luonteen ymmärtämistä: Ihmeellistä, muttei ihme.

Arkielämässä Kristillinen Tiede tarjoaa vaihtoehdon länsimaiselle lääketieteelle. Oli oire mikä tahansa, siitä voi parantua kuka tahansa, missä tahansa –  ilman lääkkeitä tai lääkäreitä. Täysin itsensä varassa ei rukoilijan tarvitse kuitenkaan olla, vaan hänen tukenaan voi toimia praktikko, Kristilliseen Tieteeseen huolella perehtynyt rukousparantaja. Praktikot ovat Kristillisen Tieteen hoitoalan ammattilaisia ja myös velottavat antamastaan hoidosta. He eivät kuitenkaan diagnosoi sairauksia, eivät tarjoa lääkkeitä, eivätkä muutenkaan auta potilaan olotilaa millään fyysisellä keinolla. Eikä heidän Kristillisen Tieteen mukaan tarvitsekaan.

Praktikon tarvitsee vain saada potilas uskomaan, että sairaus on olemassa ainoastaan siihen pisteeseen asti, johon tämä on valmis hyväksymään aineellisen maailman olemassaolon. Praktikko on kutsumusammatti johon annetaan koulutusta. Helsinkiä lähin C.S.B. (Bachelor of Christian Science) tutkinnon suorittanut praktikko asuu Tukholmassa ja pystyy tarjoamaan hoitoa henkilökohtaisen tapaamisen lisäksi myös puhelimen tai netin välityksellä.

Osallistumani Jumalanpalvelus lähestyy loppuaan. Kaikista viimeisenä luetaan uskontunnustuksen omaisesti Mary Baker Eddyn ’olemisen tieteellinen selitys’

”Aineessa ei ole elämää, totuutta, älyä eikä substanssia. Kaikki on ääretöntä Mieltä ja sen ääretöntä ilmausta, sillä Jumala on kaikki-kaikessa. Henki on kuolematon Totuus; aine on kuolevaista erhettä. Henki on todellinen ja ikuinen; aine on epätodellista ja ajallista. Henki on Jumala, ja ihminen on Hänen kuvansa ja kaltaisensa. Näin ollen ihminen ei ole aineellinen; hän on henkinen.”

Oli sitä yksityishenkilönä mitä mieltä tahansa, täytyy myöntää, että ainakin teologi-uskontotieteilijän näkökulmasta Kristillinen Tiede on äärimmäisen mielenkiintoinen uskonnollinen liike.

teksti: Lauri Savonen

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Porthanian valtaajilta puuttuu viesti

Keskiviikkona Docventures otti yhteyttä Porthanian valtaajien leffakerhoon. Valtaajilla oli tilaisuus kertoa Ylen kanavilla, mitä he haluavat sanoa pääministeri Juha Sipilälle.

Valtaajien viesti kuului: ”Me emme käy keskustelua. Me kehotamme muissa yliopistoissa samanlaiseen toimintaan.”

Kukaan ei oikein tiedä, mistä valtaus lähti liikkeelle, kuka on tempauksen takana tai mikä on sen päämäärä. Keskiviikkona selvisi, että valtaajien asenne keskusteluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen on varsin kielteinen.

Tämä on valtauksen ongelma. Sillä ei ole minkäänlaista sanomaa.

Valtaus ei hyödytä ketään eikä mitään mutta haittaa monia. Porthanian vartijat tekevät pitkää päivää – takaraivossaan tieto, että yliopiston ”muuhun henkilökuntaan kohdistuvat” irtisanomiset koskevat kenties juuri heitä. Jos minulla olisi yt:t edessä, ei vallankumouslarppauksen suitsiminen juuri lohduttaisi. Samoin yliopiston opetushenkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa luentosalien vaihteluun ja siitä opiskelijoille tiedottamiseen.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Koulutusleikkauksia valtaus ei mitenkään hidasta. Sipilää ei Portsun valtaus hetkauta. Sipilä tietää, että yliopistoväki on hänelle vihainen. Harvoin pääministerille buuataan yliopiston avajaisissa. Tyhmähän hän on, jos ei ymmärrä, että yliopistolla ollaan syystäkin vihaisia.

Huomionarvoista on ollut HYYn hiljaisuus, vaikka valtaus hankaloittaa jo opiskelijoiden arkea, erityisesti mikäli luentoja joudutaan perumaan. Jotkut eivät ole tulleet yliopistoon hengaillakseen aulatiloissa, vaan kuullakseen tutkimukseen perustuvaa opetusta.

Olen äärimaltillinen. Mielenosoituksia enemmän uskon vuoropuheluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen. Pidän innovaatioista. Jaan mielelläni somessa Juhana Vartiaisen blogin, jossa tämä ehdottaa opposition laskelmien simulointia.

On hyvä, että yliopistoilla sanotaan kovaan ääneen leikkauksille ”ei käy”. On kuitenkin tehotonta, jos se on ainoa viesti. Yliopistojen vastuulla ei toki ole vaihtoehtojen miettiminen hallituksen leikkauksille – opposition tulee välikysymyksillä ja varjobudjeteilla pitää siitä huolta. Yliopistoyhteisön tehtävä on kuitenkin kertoa, miksi tieteestä ja koulutuksesta ei saa leikata. Sitä eivät valtaajat ole tehneet.

teksti: Ville Hämäläinen
kuva: Samuli Suonpää

kirjoittaja on teologian ja filosofian ylioppilas

Get angry, get organized: Teologina yliopistovaltauksessa

”On mahtavaa, et meidän ei enää tarviii jauhaa siitä suurten sukupolvien good-old-fucking Vanhan valtauksesta”, hörähtää toimittaja Sami Kuusela Docventures-ohjelmassa syyskuun 23. päivänä. Suomen historian pisin yliopistovaltaus on juuri päässyt suoraan lähetykseen kertomaan kuulumisiaan. Tavoitteita ovat:

  1. Vastustetaan koulutusleikkauksia ja koko leikkauspolitiikkaa ylipäätään
  2. Vaaditaan suoraa demokratiaa ja kolmikantaa koko koulutusjärjestelmään
  3. Vastustetaan koulutuksen kaupallistamista. Yliopistovaltaus kutsuu kaikkia yleislakkoon.

Helsingin yliopiston Porthania on siis vallattu, mutta mistä oikeastaan on kyse?

Valtaajat Porthanian pihalla

Valtaajat Porthanian pihalla

Get angry, get organized

Aloitetaanpa alusta. Perjantaina 18.9 Helsingin Rautatientori kuhisee. Hallituksen ”kipeiksi” kuvaamat leikkauspäätökset saavat laajaa vastarintaa STOP-mielenilmauksessa. Olen paikalla seuraamassa tilannetta: Pyörin ympäriinsä OAJ:n ilmapallojen alla, etsien sopivaa paikkaa. Ohitan opettajia, metallityöntekijöitä, palomiehiä… lopulta löydän yliopisto-opiskelijoita.

Paikalla ollaan syystä. Samat sanelupäätökset, joita hallitus uuskielellään kutsuu myös ”uudistuksiksi”, osuvat nimittäin erityisen kipeästi, arviolta noin 3 miljardin euron osalta koulutukseen. Yksi kovimmista yksittäisistä maksajista on Helsingin yliopisto, joka 16.9. tiedottikin aloittavansa yt-neuvottelut ja irtisanovansa 1200 työntekijää.

Mielenilmauksen jälkeen noin 300 aiheesta kiinnostunutta siirtyy Porthaniaan yleiskokoukseen, josta iso osa jää puuhaamaan työryhmiä. Vasta edellisenä päivänä yliopistolaisten yleiskokouksessa oli päätetty, että perjantaina vallataan. Nyt ollaan sitten valtaamassa, yötä-päivää: Paikalle ilmestyy päivystysvuoroja ja siivouslistoja, pystytetään tili Facebookiin ja Twitteriin, organisoidaan siivoaminen, hankitaan pääosin dyykattua ruokaa, sovitaan turvallisemman tilan ohjeet ja täytetään päivät ohjelmalla. ”Pyramidin pohja, alas valuu paska”, räppää perjantain bileissä esiintyvä Julma H. Loput valtauksesta toteutetaan rauhallisemmin, ohjelmassa on muun muassa keskusteluja, luentoja ja dokumentteja. Itse olen monen muun tavoin osa-aikainen valtaaja, osan öistä nukun kotona, osan luentosalin kylmällä lattialla.

Konsensusta metsästämässä

”Yleiskokous on päättävä elin, siellä muodostetaan meidän kantamme, ja se on ruohonjuuritason. Meillä on yleiskokouksessa päätetyt tavoitteet ja metodit, kaikki jotka ovat mukana tässä liikkeessä allekirjoittavat ne. Muuten mielipiteet saattavat erota tosi paljon”, toteaa alusta asti mukana ollut sosiologian opiskelija Inkeri Rönnberg. “Näen tämän liikkeen tosi tärkeänä. Mitä me teemme ja ennen kaikkea miten me teemme asioita on uskomattoman hienoa. Meillä on täällä niin laaja kirjo ihmisiä, jotka jaksavat istua kokouksissa ja keskustella asioista kunnes löydetään yhteisymmärrys. Kaikki antavat kaikkensa ja se on uskomatonta.”

Liikkeessä ollaan tarkkoja, ettei puhuta muiden suulla mitään, mitä ei ole yhteisesti konsensuspäätöksellä varmistettu. Ylioppilaskuntaan tai muihin organisaatioihin yleiskokouksella ei ole kantaa. “Tämä on suoran demokratian paikka, jossa päätetään konsensusmetodilla. Tapa tehdä asioita on täysin erilainen. Meillä on kuitenkin ollut paljon HYYn jäseniä mukana”, Rönnberg kertoo.

“Hetkinen, tää on vallattu!”Valtaajien kirjasto

Valtauksen keskiössä on päivittäinen yleiskokous. Tiistain suuressa yleiskokouksessa oli jo yli 300 ihmistä. Siellä tukensa ja terveisensä toivat mm. HYY, YHL ry, Tieteentekijöiden liitto, eileikata.fi ja Suomen Talousdemokratia ry. Tukijoita löytyy myös yliopiston henkilökunnasta: Porthanian valtaajille lahjoitettujen kirja- ja pyyhekassien takana on liikehdintää tukeva soveltavan tilastotieteen dosentti Kimmo Vehkalahti: “Sanoin, että jätän kaiken tähän ja saa jäädä, eikä tarvi palauttaa.” Hän törmäsi valtaukseen käytännön tasolla: “Mooc-kurssini ison pajan piti olla ykkössalissa, kun tajusin että hetkinen, tää on vallattu!” Luentosalin puuttumisesta huolimatta Vehkalahti tukee aktiivisuutta, kunhan kritiikki on suunnattu oikein: “Sipilän hallitus leikkaa. Rehtori joutuu vain toteuttamaan, joten se ei ole oikea osoite.”

Luennoilla kuulee silloin tällöin muminaa valtauksesta, mutta kysyessäni kantoja harva edes on varma mistä on kyse, vielä harvempi haluaa kommentoida. Lopulta ryhmätyötä Porthaniassa tekevä joukko englantilaisen filologian fukseja tarttuu haasteeseen: ”Puolesta kai, kai niillä on oikeus tehdä mitä haluavat. Mutta toimiiko toi?” pohtii Dahat Dara ryhmänsä kanssa. Ulkona jään Punaisen ristin työntekijöiden kynsiin, mutta käännän keskustelun valtaukseen. ”Pakko kai olla samaa mieltä”, sanoo feissarina toimiva Ruslan, ”koulutuksesta ei pitäis leikata.” Kollega Sahcie komppaa: ”En tiedä tai vastusta kaikkia leikkauksia, mutta koulutukseen ja tutkimukseen pitäisi panostaa.”

Yliopistovaltaus päättyi Porthaniassa lauantaina 26.9. klo 18. Liikehdintä jatkaa toimintaansa, seuraava yleiskokous pidetään 7. lokakuuta. Liikkeen tulevaisuus ja vaikutukset ovat epävarmoja. Varmaa on vain se, että Porthanian valtaus jää pysyväksi osaksi Helsingin yliopiston historiaa.

teksti: Emilia Kuusisto
kuva: Hilla Kurki (valtaus pihassa), Kimmo Vehkalahti (valtauskirjasto)

Kirjoittaja on yliopistovaltaukseen osallistunut N:n vuoden opiskelija.

Rasismi kaikkoaa kirkosta – Pääkirjoitus 3/2015

”No nyt ne pantakaulat auttavat pakolaisiakin siellä kirkoissa. Perkele. Minäpä eroan.”

Tämä kuulosti vitsiltä vielä pari päivää sitten. Tänään Eroakirkosta.fi –palvelu kuitenkin tiedotti kirkosta eroamisen taas hetkellisesti kiihtyneen. Kun yleensä syyskuussa on eronnut keskimäärin kahdeksankymmentä ihmistä päivässä, nyt vauhti on kiihtynyt. Lauantaina 5.9.2015 eroajia oli jo lähes 200. Syy oli selvä: seurakunnat eri puolilla Suomea ovat nähneet lähimmäisten hädän, majoittavat ja vaatettavat turvapaikanhakijoita ja kirkon johto puolustaa pakolaisten oikeutta päästä turvaan.

Eroakirkosta.fi –palvelu kerää erojen yhteydessä tietoa eron syistä. Viime päivien palautteet ovat jäätävää luettavaa:

“En hyväksy että kirkko alkaa majoittamaan näitä pakolaisia.”

“Seurakunnat hyysäävät liikaa ulkomaalaisia tänne Suomeen.”

“Muslimeiden tukeminen”

“en halua maksaa kirkollisveroa sellaisten pakolaisten auttamiseksi, jotka eivät ole heikkoja lapsia ja naisia vaan isänmaansa ja perheensä hyljänneitä miehiä”

“seurakunnat auttavat maahanmuuttajia”

“Nyt riitti toi pakolaisten hyysääminen, jos ei riitä raha avustus vaan kirkko alkaa jo majoittamaankin minun verorahoilla nii kiitos ei.”

Vielä vähän aikaa sitten eropiikkejä aiheuttivat Päivi Räsäsen lausunnot ja kirkon käsitys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona. On tapahtunut merkittävä käänne. Helsingin hiippakunnan hiippakuntadekaani Reijo Liimataisen kirjoitti Helsingin Sanomissa, ettei estettä homoparien vihkimiselle ei olisikaan, seurakuntalaiset keräävät vaatelahjoituksia pakolaisille, kolehteja ohjataan painotetusti kirkon ulkomaanavulle ja piispojen mielestä hädänalaisia on aina autettava. Nyt kirkosta erotaan, koska kirkko tekee oikein. Myös kirkkoon liittyminen on kiihtynyt, palaajat haluavat tukea kirkkoa, jonka pitkästä aikaa kokevat omakseen.

Samaan aikaan pakolaisia auttavia uhkaillaan, kirkon ja seurakuntien verkkosivuille tungetaan kommentteja suoraan MV-lehdestä ja tänään uskonnonvapauden puolustamiseksi perustetun Eroakirkosta.fi -palvelun ykköskäyttäjäryhmä ovat vihaiset rasistit.

Tilanne on uusi myös palvelun perustajalle Petri Karismalle. Hän iloitsee sekä kirkon työstä, että jäsenmäärän laskusta. Hän ei suostu rintamalinjan toiselle puolelle vaan katsoo nyt tekevänsä samaa työtä suvaitsevaisuuden puolesta yhdessä kirkon kanssa. Karisma uskoo, että Eroakirkosta.fi –palvelu on osaltaan auttanut tekemään Suomesta yhteiskunnan, johon mahtuu erilaisia uskoja ja katsomuksia: ”Suomi tulee varmasti kestämään nämä nyt tulevat uudet vaikutteet, onhan Suomi kestänyt myös sen, että Suomessa on nykyään lähes puolitoista miljoonaa mihinkään uskontokuntaa kuulumatonta.”

Näinkö helppoa se olisi? Kristityt, muslimit, uskonnottomat yhdessä suvaitsevaisuuden puolella, vastassaan ahdasmieliset rasistit uskontokuntaan katsomatta? Lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus yhdistää enemmän kuin uskonto erottaa.

Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että me voisimme voittaa.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja

Kirkko ei rahoita Helsingin suurmoskeijaa

”Suurmoskeija lisää kirkosta eroamista”, tiedotti eroakirkosta.fi ja viittasi verkkosivujensa kautta tiistaina 21. heinäkuuta tehtyihin kirkosta eroamisiin. Käsitys kirkon roolista moskeijahankkeessa on peräisin Seurakuntalainen.fi –verkkolehden uutisen ”Evankelisluterilaisella kirkolla rooli suurmoskeijahankkeessa” otsikosta. Seurakuntalaisen artikkeli pohjautui Valomerkissä kesäkuussa julkaistuun artikkelin. Kirkon piirissä käsitys kirkosta hankkeen rahoittajana ja tukijana hämmästyttää.

”Kirkko ei organisaationa ole hankkeessa mitenkään mukana”, kertoo arkkipiispan erityisavustaja Petri Merenlahti. ”Hankkeeseen osallistuvat Diakonissalaitos sekä Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry ovat itsenäisiä toimijoita. Molempia on kirkko tukenut, mutta ei kirkolta ole mihinkään moskeijaprojektiin korvamerkittyä rahaa koskaan annettu eikä esimerkiksi FOKUS ry:n tänä vuonna saamalla 7.000 euron tuella nyt kovasti moskeijaa rakennettaisikaan.”

Merenlahden mukaan kirkko tukee uskontojen välistä vuoropuhelua ja toivottaa moskeijan tervetulleeksi. ”Vaikka kirkko ei hankkeessa mukana olekaan, niin ei se toki moskeijaa mitenkään vastusta. Kirkon työntekijänä ymmärrän hyvin erilaisten ihmisten tarpeita sakraalitiloille.”

”Helsingin Seurakuntayhtymä ja alueen seurakunnat eivät ole mitenkään hankkeessa mukana”, selventää myös seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön johtaja Pentti Miettinen. ”Me emme ole moskeijaa rahoittamassa tai muutenkaan puutu muslimiyhteisön asioihin. Yhteistyötä tehdään enemmän keskustelujen tasolla. ”

”Seurakuntayhtymällä on pitkät perinteet nuorisotyössä ja imaamit ovat mielellään kuulleet kokemuksistamme voidakseen kehittää omaa nuorisotyötään”, kertoo Miettinen. Hän pitää moskeijan yhteyteen rakennettavaa kulttuurikeskusta tarpeellisena juuri nuorisotyön kannalta.

Miettisen mukaan musliminuoriin kohdistuu etenkin netin kautta vahvaa aivopesua kun nuoria houkutellaan lähtemään sotatoimialueille perheiden vastustuksesta huolimatta. ”Perheet eivät pelkää nuortensa maallistumista vaan radikalisoitumista”, Miettinen korostaa. ”Sen estäminen on yhteiskunnan yhteinen intressi.” Kirkossa pidetään järjestäytynyttä uskonnollisuutta turvallisempana niin kristityille kuin muslimeillekin. ”Tavoitteena pitää olla rakentaa sellainen ympäristö, että nuorten saama koulutus ja opastus kasvattavat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.”

Vahvoja tunteita ja vihapuhetta

”Eilinen eropiikki oli prosentuaalisesti merkittävä, ei niinkään erojen kokonaismäärän osalta”, kertoo eroakirkosta.fi –palvelun tiedottaja, Vapaa-ajattelijain Liiton puheenjohtaja Petri Karisma. ”Kun heinäkuussa tavanomaisesti on noin 60 eroa päivässä, eilen määrä oli kaksinkertainen.” Numeroita merkittävämpänä Karisma pitää kuitenkin erojen perustelua. ”Palvelumme kysyy syytä eroon, eräänlaista lähtöpalautetta. Eilisistä palautteissa kolme neljäsosaa liittyi suurmoskeijahankkeeseen. Nämä ihmiset erosivat kirkosta, koska kokevat kirkon tukevan vierasta uskonnollisuutta.”

Yhteistä eilisen palautteille oli teeman lisäksi myös sävy. ”Se oli äärimmäisen aggressiivinen”, hämmästelee Karisma. ”Lähes puolet moskeijaan liittyvästä palautteesta oli painokelvotonta, silkkaa rasistista vihapostia ja kiihottamista kansanryhmää vastaan. Ihan tällaiseen me emme ole tottuneet.”

Myös vapaa-ajattelijat suhtautuvat moskeijahankkeeseen kriittisesti etenkin yhteiskunnan rahoitustuen osalta. ”Islam on uskonto siinä kuin kristinuskokin, ei sen demonisointi ole missään tapauksessa tarpeen”, korostaa Karisma kuitenkin.

Karisma nostaa palautteista esiin myös piispa Irja Askolaan kohdistuvan kritiikin ja suoranaisen vihapuheen. Piispoista nimenomaan Askolan nimi nousi palautteissa esiin, vaikka hän ei ole aktiivisesti osallistunut keskusteluun moskeijahankkeesta. ”Netissä naisiin kohdistetaan usein paljon pahempaa kieltä kuin miehiin, ehkä tässäkin on kyse siitä”, Karisma arvelee.

Tilaa uskontodialogille

Kallion seurakuntapastori Marjaana Toiviainen näkisi kirkon mielellään osana hanketta. ”Voisimmeko mieluummin korostaa, että emme ole rahallisesti tai organisatorisesti missään yksittäisessä moskeijahankkeessa mukana, mutta rukoilemme muslimien uskonnonvapauden puolesta Suomessa ja Euroopassa ja toivomme, että he saavat parhaat mahdolliset tilat rukouselämänsä ja koko yhteisönsä hengellisen hyvinvoinnin edistämiseen?”

Vaikka joku kirkosta moskeijahankkeen vuoksi eroaisikin, Toiviainen ei pappina haluaisi sanoutua hankkeesta irti. Hän pelkää, että se antaisi islamofobisille ja rasistisille ideologioille tilaa kirkon toiminnassa.

Toiviainen muistuttaa uutisesta, jonka mukaan muslimit Yhdysvalloissa keräsivät rahaa rasistisissa tuhopoltoissa vahingoitettujen kirkkojen korjaamiseen: ”Minusta kristittynä se oli voimakas teko, ja myös Amerikassa se otettiin hyvin vastaan. Samanlaisen avun näkisin mielelläni tapahtuvan molempiin suuntiin.”

”Kirkko on siis muutakin kuin Kirkkohallituksen omat yksittäiset hankkeet”, muistuttaa Toiviainen. ”Kirkko esittelee usein ylpeänä Kirkon ulkomaanavun, Suomen Lähetysseuran ja Yhteisvastuukeräyksen kautta tehtyä työtä. Eivätkö sitä tee juuri kristityt ihmiset, eli kirkko? Jos kerran ulkoistamme ydintehtäviämme muualle, pitää silloin ainakin olla pokkaa seisoa niiden takana.” Toiviainen itse on juuri aloittanut FOKUS ry:n hallituksessa toimimisen.

”Olen etsinyt sitä paikkaa, jossa voin tehdä kirkkomme uskontodialogityötä, tavallisena kristittynä. En ole oikein löytänyt muuta paikkaa. Kirkkohallitus voisi informoida, että missä sitten – ellei Fokus ry:n kaltaisten toimijoiden parissa – on se paikka, jossa kirkko tekee uskontodialogista työtään ja tukee siinä seurakuntalaisia ja seurakuntia.”

Toiviaisen mukaan kirkko suurimpana uskonnollisena toimijana kantaa myös merkittävän vastuun uskonnonvapauden toteutumisesta Suomessa. ”On kirkon, meidän kaikkien seurakuntalaisten, vastuulla puolustaa myös muiden uskonnonvapautta. Meillä luterilaisina on siihen valtaa, näkyvyyttä ja resursseja.” Toiviainen näkee tässä myös mahdollisuuden kirkolliselle työlle. ”Nyt olisi hyvä hetki pohtia uskontodialogin mahdollisuuksia, niin kirkon työntekijöiden kuin seurakuntalaistenkin kannalta. Tärkeämpää kuin korostaa, ettei kirkko ole moskeijaa rakentamassa, olisi että kirkkona miettisimme mitä voimme tehdä muslimisisartemme ja -veljiemme hyvinvoinnin eteen Suomessa.”

Teksti: Samuli Suonpää

Täsmennys 23.7.2015: Seurakuntalainen.fi -verkkolehden päätoimittajan pyynnöstä artikkelia on täsmennetty maininnalla siitä, että Seurakuntalaisen juttu perustui Valomerkissä kesäkuussa julkaistuun artikkeliin.

Elämäni ryhmämatkalla

Viimeinenkin matkaaja saapui lentokoneeseen, ja koko ryhmä huokaisi helpotuksesta. Frankfurtiin jääminen oli ollut muutamasta minuutista kiinni. TYT:n vuoden 2014 opintomatkan viimeinen lento oli alkamassa, eikä ensimmäistä kertaa koko viikon aikana mikään voinut enää mennä vikaan. Nyt oli matkanjohtajankin helppo hymyillä.

Alusta asti oli selvää, että Transilvanian kiertomatkan onnistuminen selviäisi vasta kohteessa. Reitissä oli yhä monta kysymysmerkkiä, eikä matkatoimisto ollut vastannut yhteydenottoihini bussikuskin kielitaidosta. Lopulta yhteisiksi kieliksemme jäivätkin epämääräiset käsieleet, yksittäiset italian kielen sanat ja turistioppaan liitteestä löytyvä suomi-romania sanasto.

Matka taittui bussilla ajaen.

Matka taittui bussilla ajaen.

Koko viikon aikataulu meni uusiksi ensimmäisenä iltana kuskimme ilmoittaessa, ettei viimeiselle ajopäivälle kaavailtua reittiä pysty kulkemaan. Pikaisessa paniikkipalaverissa rakensimme koko matkan raamit uudelleen. Mukanaolijoiden tulostamat reissuaikataulut muuttuivat puhtaan viitteellisiksi ja pahimmillaan tarkastimme pysähdyspaikat edellisenä iltana googlesta. Kerta toisensa jälkeen saimme kuitenkin kaiken kuulostamaan vakaalta ja huolellisesti suunnitellulta.

Ryhmäämme ei kuulunut yhtään Romania-asiantuntijaa, vaan matkaoppaana toimi vuorotellen jokainen seurueen jäsen. Viikon aikana kuulimme esitelmiä esimerkiksi Romanian vaiheista toisen maailmansodan aikana, goottilaisesta kirkkoarkkitehtuurista, uniaattikirkosta, uuszalmoksianismista, sekä siitä oliko Romania valmis EU:n jäseneksi. Kohteena Romania jaksoi yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti. Katseltavaa riitti Etelä-Karpaattien päätähuimaavien maisemien lisäksi kauniissa kaupungeissa, jylhissä linnoissa ja mahtavassa määrässä eri kirkkokuntien kirkkoja, joita maan värikäs historia on jättänyt jälkeensä keskiajoilta aina nykypäiviin asti.

Näkymä Sibiun luterilaisen katedraalin tornista

Näkymä Sibiun luterilaisen katedraalin tornista

Näistä yksi – Sibiun kaupungin luterilainen katedraali – oli remontin vuoksi suljettu alttarin kuoriosaa lukuun ottamatta. Käskyjä ja kieltonauhoja uhmaten päätimme matkatoverin kanssa tutkia koko aution ja auki revityn kirkon läpikotaisin. Huteria puuportaita pitkin nousimme 1500-luvulla valmistuneen katedraalin yli 70 metrin korkuiseen kirkontorniin, jossa ei jätöksistä päätellen ollut viimeisten vuosikymmenten aikana käynyt muita kuin puluja. Kyseessä oli aivan mielettömän hieno kokemus. Tiesin, ettemme olisi saaneet olla siellä. Olo oli kuin seikkailuelokuvan aarteenetsijällä.

Brasovian kaupungintalon kulmilla

Brasovian kaupungintalon kulmilla

Paras muisto matkalta on kuitenkin yöltä ennen kotiinlähtöä. Bukarestin baarikaduilla saadun spontaanin idean seurauksena, lähdimme pienellä porukalla etsimään, kaupungin pimeitä katuja pitkin, vihaisia kulkukoiria väistellen, Romanian entisen diktaattorin, Nicolae Ceausescun palatsia. Superlatiiveja hivelevä rakennus oli aamuneljältä valaistu hennon oranssilla valolla. Puiston kaiteella istuessa, Euroopan kommunismivallan kirjaimellisesti suurimman muistomerkin edessä, otin matkakaverien kanssa huikan oluesta, kertasin mielessäni koko mahtavaa vietettyä viikkoa ja totesin että oli erinomainen idea lähteä tänne. Parasta oli juuri nyt.

teksti ja kuvat: Lauri Savonen

TYT:n puheenjohtajalta: Levosta ja levottomuudesta

Teologian opiskelijat eivät itsessään ole aina erityisen viisaita, mutta heillä on paljon viisaita ajatuksia ja näkemyksiä. Maaliskuun alussa kohtasin itseäni kokeneemman tieteenharjoittajan, joka oli kanssani samassa kandiseminaarissa. Arkinen käytäväkeskustelu muuttui elämää vavisuttavaksi kokemukseksi, kun hän kertoi oman näkökulmansa lepoon ja vapaa-aikaan.

Lepo ei ole vain itseä varten. Lepääminen ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole vain itsensä arvostamista ja itsensä rakastamista. Lepääminen on tapa osoittaa välittämistä ja rakkautta läheisille ihmisille. Jaksamisestamme huolehtimalla huolehdimme myös siitä, että kykenemme käyttäytymään läheistemme parissa ystävällisesti, kärsivällisesti ja arvokkaasti. Levon ja unen käydessä vähiin muutumme usein ärtyneemmiksi ja kireämmiksi kuin haluaisimme olla. Osaammeko ja jaksammeko silloin kohdella läheisiämme tavalla, jolla oikeasti haluaisimme heitä kohdella?

Olen ylpeä kyvystäni pysyä rauhallisena ja ystävällisenä kiireenkin keskellä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei kiire vaikuttaisi minuunkin. Ympärilläni olevat ihmiset ovat varmasti havainneet tämän kevään aikana, kuinka pikkuhiljaa univelka, stressi ja kasvava työmäärä ovat vaikuttaneet käytökseeni, jaksamiseeni ja kykyyni välittää muista ihmisistä. Ei ole helppoa tai hilpeää myöntää, että olen viimeksi viettänyt lomaa yli kaksi vuotta sitten. Kuinka paljon kykenisinkään osoittamaan rakkautta ystävilleni ja läheisilleni, jos olisin levännyt enemmän ja useammin?

On yksi näkökulma, jonka haluan erityisesti nostaa esille. Olen viimeksi saanut levätä riittävästi silloin, kun olen ollut vakituisessa työsuhteessa. Tein kolmen vuoden ajan vuorotyötä vaativassa ja kiireisessä työympäristössä, keskellä yt-neuvotteluja ja lomautuksia. Olin silloin paljon levänneempi kuin nyt, kahden ja puolen vuoden opiskelijaelämän jälkeen.

Tehdastyöläisen arki oli siinä mielessä huoletonta, että työasioiden käsittely päättyi kellokortin leimaamiseen. Vakituisten työntekijöiden riittävistä tauoista, vapaapäivistä ja lomista huolehditaan. Kiireisinä jaksoina työntekijöitä kannustetaan joustavuuteen ja ylitöihin, mutta samalla varoitellaan siitä, ettei saa polttaa itseään loppuun. Näin työelämässä, mutta kuka huolehtii opiskelijoiden jaksamisesta?

Kuka maksaisi opiskelijoiden lomarahat ja huolehtisi siitä, että he pitävät riittävästi taukoja? Missä ovat he, jotka varoittelisivat uupumisesta, unenpuutteesta ja loppuun palamisesta? Vuodesta toiseen ihmetellään opiskeluaikojen venymistä ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmia sekä vaaditaan yhä tiukempaa kontrollia opiskeluaikojen rajauksiin ja opintotukiin. Olenko ainoa, jonka mielestä tässä on jotakin ongelmallista?

Meidän tilanteemme on yllättävän hyvä muuhun maailmaan verrattuna. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asioita voisi tehdä vielä järkevämmin ja ihmisläheisemmin. Mainitsemani lyhyt käytäväkeskustelu rohkaisi minua lomailemaan tulevana kesänä. En tee sitä vain itseni takia. Milloin olet itse viimeksi muistanut levätä? Oikeasti?

Tomi Tabell
Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja