Mutkan kautta teologiseen – Kyyhkynen 3/2014

Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakoulujen aloituspaikkoja koskevat uudistukset saattavat tulevaisuudessa karsia toista tutkintoa hakevien määrää huomattavasti. Haastattelimme kahta teologiseen tiedekuntaan muualta loikannutta opiskelijaa; toinen aiemmat opintonsa kesken jättänyt, toinen jo yhden alan maisteri.

Syksyn 2014 teologian ylioppilas Jere Hannikainen haki alun perin Mikkelin ammattikorkeakouluun opiskelemaan matkailualaa vuoden 2013 alussa. Opinnot alkoivat innokkaalla mielellä, mutta kiinnostus sammui kuitenkin vähin erin.

Opetus ei keskittynyt niinkään matkailuun, vaan alan kaupalliseen puoleen. Painopiste oli lähinnä tuotteiden ja elämysten brändäämisessä ja matkapakettien myynnissä. ”Hyvät opiskelukaverit auttoivat kuitenkin jaksamaan”, Hannikainen muistelee.

Teologian maisteriopiskelija Riikka Uoti tuli niin ikään toisiin ajatuksiin edellisen oppiaineensa aikana. Tampereen yliopistosta hallintotieteiden maisteriksi vuonna 2013 valmistunut Uoti tajusi kandidaatti-vaiheessa haluavansa ihmisläheisempään työhön.

”Hallintotieteilijöistä suurin osa työllistyy erilaisiin kunnallis- tai kaupunginhallinnollisiin tehtäviin, jotka sisältävät enemmän papereiden pyörittelyä. Päätökseen vaikutti myös, että opiskelin sosiaalityötä pitkänä sivuaineena”, Uoti tiivistää. Kunnallisoikeuden oppiaineeseen syntynyt kandidaatintutkielma käsitteli lopulta vankien omaisten oikeuksia julkisoikeudellisesta näkökulmasta.

Myös Hannikaiselle tuli puolitoista vuotta kestäneen opintojakson aikana mahdollisuus käsitellä itseä kiinnostavia aiheita. Opinnäytetöissään hän pääsi kirjoittamaan esimerkiksi hengellisen elämyksen merkityksestä pyhiinvaellusmatkoissa ja ortodoksisesta Venäjästä. Hannikaisen Taustalla ollut hengellinen vakaumus sai lopulta vaihtamaan alaa teologian pariin.

”Minulle teologian opiskelussa on kyse hengellisestä kutsusta. Haluan saada täältä välineitä hengelliseen opetustyöhön kristittyjen parissa. Pappia tai opettajaa minusta ei välttämättä kuitenkaan tule”, Hannikainen summaa. Pääaineen hän arvelee löytyvän Uuden testamentin eksegetiikasta.

Uotilla hallintotieteen opintojen maisterivaihe johti lopulta graduun evankelis-luterilaisen kirkon ja kunnan sosiaalihuollon yhteisötyöstä. Valmistumista edesauttoi varmistunut opiskelupaikka Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Pääaineeksi Uoti valitsi dogmatiikan. Siten hän uskoi saavansa työhönsä enemmän hengellistä tarttumapintaa.

”Työskentelen opintojen ohella Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa johdon sihteerinä, missä aiempi koulutustaustani on osoittautunut erittäin hyödylliseksi. Kirkollinen tietämys on toki hyvä lisä”, Uoti toteaa.

Korkeakoulujen hakupaikkojen uudistuksiin kumpikaan haastateltava ei suhtaudu täysin myötämielisesti. Hannikainen kylläkin tunnustaa aiheelliseksi uudistuksen taustalla olevan huolen opiskelijoiden valmistumisesta:

”Tietysti tarvitaan myös aikaa, ei oma ala välttämättä löydy heti ensimmäisellä yrityksellä. Lopputulos voi kuitenkin olla hedelmällinen, vaikka siihen tulisikin monen mutkan kautta.”

”Jos polku olisi opintojen vaihtamisen osalta ollut suljettu, olisin nyt luultavasti huonosti motivoitunut hallintotieteiden kandidaatti. Innostus aiemman tutkinnon loppuun suorittamiseen olisi laskenut”, Uoti pohtii.

Tästä on kyse

– Syksyllä 2014 aloitettavat yhteishaku-uudistukset tähtäävät korkeakouluhauissa jo yhden korkeakoulupaikan saaneiden tai – tutkinnon suorittaneiden karsimiseen. Helsingin yliopistossa
kiintiöiden on tarkoitus astua voimaan keväällä 2016.

– Aiemmin korkeakouluun hakeva on voinut tulla hyväksytyksi useampaan paikkaan. Nyt paikkoja tarjotaan vain yksi, ja se on hyväksyttävä tai hylättävä kahden viikon kuluessa.

– Mikäli hakija on vastaanottanut aiemmin korkeakoulupaikan, tai suorittanut korkeakoulututkinnon, hän menettää ensikertalais-statuksensa aloituspaikkoja täytettäessä. Syksyllä 2014 korkeakoulupaikan vastaanottaneet menettävät tämän statuksen ensimmäisinä.

– Myös opintotuki- ja opintolaina-ajat muuttuvat. Syksyllä 2014 aloittaneiden tukikuukaudet lyhenevät, ja aiemman korkeakoulupaikan saaneet menettävät oikeuden hakea opintolainasta hyvityksiä nopeampaa valmistumista vastaan.

– Uudistusten pelätään pudottavan hakijoiden määrää. Vuonna 2013 60 000:sta korkeakouluun päässeestä 11 000:lla oli aikaisempi korkeakoulupaikka.

teksti: Olli-Pekka Toivanen

Jeesus on yks Aku Ankka – Kyyhkynen 3/2014

Kyyhkysen toimituskunta kävi kysymässä helsinkiläisten mielipiteitä uskomisesta, kirkosta ja ennen kaikkea Jeesuksesta. Kuinkas siinä kävikään?

Itähelsinkiläinen matkaoppaamme Saimi on johdattanut joukkomme urhean Kontulan Hima-baariin. Istun nurkkapöydässä ja lipitän hermostuneena olutta. Tuoppi tyhjenee viidessä minuutissa ja koko idea tuntuu kaikessa levottomuudessaan harvinaisen typerältä. Mennään hei istumaan iltaa helsinkiläisiin baareihin ja jutellaan siellä satunnaisten illanistujien kanssa Jeesuksesta. Miksi menin tuollaista ehdottamaan? Oluen kilahtaessa kupoliin, myös jännitys helpottaa. Huomaan Annan jo avanneen keskustelun vieressään istuvan miehen kanssa. Kai sitä pitää itsekin uskaltaa. Roudaan lähes tyhjän tuoppini koripalloa seuraavan miehen luo.

”Moikka, voiks mä tulla jutteleen?” Mies nyökkää. ”Tota mää opiskelen teologiaa ja tota… öö… mitämieltäsääootjeesuksestaniinku?” Mies virnistää kysymykselle jotenkin tuskaisesti. ”Emmää siis mitään käännytä tai mitään, yritän vaan tässä ihan tällai kysyä…” aloitan levottoman höpinän, kun mies keskeyttää: ”Mää olen ihan ateisti, kävin kerran Israelissa ja se riitti. Erosin kirkosta.” Miehen silmät seuraavat peliä, seuraava kommentti on hallittu: ”Siinä ei ole mitään järkeä, että ihmiset tappavat toisiaan käytännössä saman jumalan nimeen.” Keskustelu on päättynyt.

Kontulan Hima-baarissa pelataan bilistä, katsotaan peliä ja annetaan keskiviikkoillan kulua. Tiskin takana myyjä on sitä mieltä, että uskonto ja politiikka ovat kaksi asiaa joihin täällä ei kannata puuttua. Me olemme eri mieltä. Anna tapaa viisikymppisen kirkosta eronneen miehen, jolle kirkkomusiikki ja kuorolaulu ovat kuitenkin olleet aina vahva osa elämää. Muuten uskominen ei vain tuntunut omalta jutulta. Kirkkokuorossa kukaan ei koskaan kysynyt kirkkoon kuulumisesta. Eräälle nuorelle miehelle Jeesus oli yks Aku Ankka. Hänkään ei kuulu kirkkoon. Sen sijaan yhytämme tupakkapaikalta kirkkoon kuuluvan miehen, jolle Jeesus oli melkoinen oman aikansa Houdini. Eikä siitä sitten ole muuta sanottavaa. Jumalasta sitäkin enemmän. Jumala on kaikki energia ympärillämme, mutta erotuksena kuitenkin ihmisen sielusta joka on ikuinen. Kirkkoon mies kuuluu, koska kirkko tekee niin paljon hyvää. ”Niil on kyll paljon rahaa”, mies toteaa ja pitää miettimistauon: ”Mutt tiiä sit mihin se kaikki menee.”

Olli-Pekka tapaa kaksi naista, joista toinen ei usko Jeesukseen lainkaan ja toinen hyväksyy Nasaretilaisen historiallisena henkilönä. Jälkimmäinen mainitsee 11-vuotiaan lapsensa, joka uskoo Jumalaan. Naisen mukaan lapsenusko on kaunis asia. Siihen ei sovi puuttua. Vessojen viereisellä nurkkapöydän seurueella sen sijaan vastaus on paljon yksiselitteisempi.

”Mitä mieltä te ootte Jeesuksesta?”
”Täyttä paskaa!”

Hyppäämme metroon ja päätämme siirtyä Kallioon. Kävelemme Vaasankadun päähän ja astumme sisään ravintola Molotoviin. Joukko tulevia eläinlääkäreitä suorittaa jotain rastitehtävää tiskillä vihreissä haalareissa. Joku porukka pelaa yatzya. Täällä ei ole telkkareita joista katsoa peliä. Yhytän terassin poikaporukan. Keskustelu alkaa soljua lähes saman tien:

”Tarkoitatsä Jeesusta niinku historiallisessa mielessä vai…?”
”Ihan missä mielessä tahansa.”

akuankka_2Ennen kuin huomaankaan, keskustelu siirtyy käsittelemään Jeesuksen elämästä tehtyjä elokuvia. Uskontotiedettäkin opiskellut sosiologi on juuri nähnyt Matteuksen evankeliumin Kai Sadinmaan saatesanoilla ja suosittelee sitä lämpimästi. Hänen vieressään istuva käsikirjoittajanalku ei pääse ylitse siitä, että tutussa Gibsonin Jeesusleffassa Passion of the Christ Jeesus keksii pöydän: ”Siis, ihan tosissaan!” Pohdimme miksiköhän Jeesus kuvataan elokuvissa usein vihaisena hahmona. Kai se on sitä ihmisyyttä. Pojat huomioivat, että Kristuksen viimeisessä kiusauksessa Jeesus on häkeltynyt ja hämmentynyt saamastaan tehtävästä: ”Se on vihainen siitä, että se laitettu toteuttaan tehtävää, jota se ei vaan ymmärrä”. Matteuksen evankeliumin Jeesus on puhtaammin vihainen hahmo.

Toisaalla puhutaan siitä, miksi kirkko ei oikein istu nykyihmisen maailmankuvaan: ”Kirkko on niinkuin demarit, yrittää miellyttää kaikkia, muttei sitt miellytä ketään.”

Kello lähentelee yhdeksää, kun päätämme nostaa panoksia. Ravintola Tornin kalliit viinilasit ja kansainväliset vieraat lienevät omiaan venyttämään mukavuusaluettamme vielä vähän pidemmälle. Tilaamme viiniä, katselemme ihmisiä ja Tornista levittäytyvää Helsinkiä. Kynnys lähestyä ketään on yhtäkkiä kovin korkealla. Päätän tervehtiä nuorehkoa suomalaiselta vaikuttavaa miesseuruetta. Miksiköhän sitä nuorena naisena lähestyy herkemmin miehiä?

”Moi, tuota saisko teiltä kysyä vähän uskomiseen, uskoon ja kirkkoon liittyä asioita?” Kaikki katsovat tehokkaasti muualle. ”Jos ei”, sanoo yksi seurueen jäsenistä lopulta: ”Ei kuulu meidän genreen.” Ensimmäinen hylkäys. Olo tuntuu jälleen hölmöltä, tekee mieli luovuttaa. Samassa viereen pöllähtää eläkeikäisten espoolaisten joukko. ”Tytöt, tytöt, ette te täällä Tornissa saa mitään kantakapunkilaista tutkimusotosta, mekin olemme Espoosta”, meitä neuvotaan.

(Huomautan lukijoille, että Olli-Pekka on tällä hetkellä toisaalla, kuuntelemassa englannikielistä debattia kahden roomalaiskatolisen, yhden buddhalaisen ja yhden metodistin välillä).

Espoolaiset sedät jatkavat: ”Missä teidän muistiinpanovälineet sitä paitsi ovat?” Jeesuspuheeseen miehet eivät oikein taivu, mutta sen sijaan keskustelemme lähetystyöstä (jota pidetään kulttuurihistoriallisessa mielessä tuomittavana), diakoniasta (jota pidetään yhteiskunnallisesti merkittävänä), kirkon omaisuudesta (johon tulee suhtautua vastuullisesti) ja Palestiinan tilanteesta: ”Se on käsittämätöntä, että minä olen 69 ja koko sen ajan Israel ja Palestiina ovat vääntäneet kättä!”

Tornin hississä summaamme iltaa yhteen. Hyvin pienestä sosioekonomisesta otoksestamme päädymme seuraaviin yleisiin huomioihin:

1. Mielipiteet uskonnoista ja uskonnollisuudesta eivät vaihtele niinkään siitä riippuen, missä päin Helsinkiä ollaan. Vaihtelu riippuu enemmänkin siitä, minkä ikäisiä ihmisiä tulee puhutettua. Vanhemmille vastaajille kirkon yhteiskunnallinen asema nousee keskeisemmälle paikalle kuin nuoremmille, jotka puhuvat enemmän abstrakteista kokonaisuuksista.akuankka_1

2. Mitä mieltä sä oot Jeesuksesta on vaikea kysymys ihan kaikille.

Kyyhkysen baariekskursiolle osallistuivat päätoimittaja Ella Luoma sekä tähtitoimittajat Anna Hiekkataipale ja Olli-Pekka Toivanen. Itähelsinkiläisenä matkaoppaana toimi teologian ylioppilas Saimi Kautonen.

Kyyhkysen toimitus haluaa muistaa lämmöllä myös teologian maisteri Juha Leinosta, joka on muistanut vuosien varrella kysyä useammaltakin yllättyneeltä opiskelijalta, että mitä mieltä tämä on Jeesuksesta.

teksti: Ella Luoma
kuvat: Joona Raudaskoski

Naisia läheltä ja kaukaa 3: Sukupuolten sisäisestä tasa-arvosta – Kyyhkynen 3/2014

Olin eräänä päivänä UFFilla etsimässä lamalöytöjä James Deanin näköisen ystäväni kanssa. Omia löytöjään tekemässä oli myös kaksi afrikkalaista naista. Naiset mallailivat kenkiä ja spekuloivat elämää intensiivisen swahilinkielisen keskustelun sanankääntein. Seurasin heitä sivusta ja tuumasin:”Täähän tuntuu siltä kuin olis kotona Afrikassa!”. Olin hyvillä mielin, sillä naisten keskustelu rikkoi UFFissa vallinneen unohdettujen vaatteiden nukkaisen ilmapiirin ja löysin vielä hienot shortsitkin. Yhtäkkiä huoneen toisesta päästä vanhempi suomalainen rouva kajautti näille afrikkalaisille naisille suunnatun, täysin käsittämättömän lauseen: ”Hiljaa, ei saa huutaa!”. Jäädyin.

Männäviikolla olemme saaneet nautiskella aina ajankohtaisen ja raflaavan lastenvaunuaiheen nostamisesta otsikoihin. Tällä tarkoitan siis kansanedustaja Pia Kauman Länsiväylä- lehdessä julkaistua ihmettelyä siitä, että maahanmuuttajaperheille myönnetään sosiaalituen muodossa rahaa uusiin lastenvaunuihin, kun taas suomalaisperheet kierrättävät vaununsa lapselta toiselle. Ensin seurasin keskustelua vain sosiaalisen median kautta, mutta sitten rohkaistuin ja luin aiheesta kirjoitetut lehtijutut. Katsoin myös A-studion haastattelun, jossa demokraattisilla vaaleilla valittu kansanedustaja esittää kirkkain silmin tietyillä etnisillä ryhmillä olevan kulttuurisia sääntöjä, jotka estävät lastenvaunujen kierrätyksen. Jäädyin.

Nämä esimerkit nostivat mieleeni monta kysymystä, mutta yhden ylitse muiden. Tämä kysymys kuuluu; MIKÄ HITTO MEITÄ OIKEIN VAIVAA?! Mitä ihmettä on tapahtunut, että maassa, joka pysyy pystyssä, elää rauhassa ja jossa yhteiskunta ihan oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää omistaan huolen, voidaan edes joutua tilanteisiin jossa keskustelua dominoivat lastenvaunut tai kaksi naista puhumassa äidinkieltään kierrätettyjen vaatteiden kaupassa?

Kun näistä esimerkeistä kuoritaan pois maahanmuuttajakriittisyys tai kulttuurikammo, jäljelle jää surullinen huomio. Molemmissa tilanteissa on asetelma, jossa nainen asettuu toista naista vastaan; vanhempi suomalainen nainen afrikkalaisia naisia vastaan sekä kokoomusnainen maahanmuuttajaäitejä (koska let’s face it – maahanmuuttajien lastenvaunuja työntävät yleensä äidit) vastaan. Tilanne on kiero. Jos näissä esimerkeissä vastustava toimija olisi ollut mies, hän olisi saanut otsaansa ainakin sovinistin ja rasistin leimat. Mies on helppo laittaa tiettyyn muottiin, koska ainahan miehet ovat naisia alistaneet. Nyt kun huutelijoina ovatkin naiset, tilanteista muka katoaa äärimmäinen vastakkainasettelu, ja siitä tuleekin ihan ok. Näin ei todellakaan ole.

Sukupuolten välinen eriarvoisuus on kysymys, joka ei koskaan tunnu ratkeavan. Siihen vaikuttavat toki lukuisat erilaiset tekijät, mutta kenties suurimpana sukupuolten sisäisen tasa-arvon heikkous. Kun ollaan tultu niin pitkälle, että naiset pelaavat vastakkaisilla puolilla, ratkaisuja iänikuisiin kysymyksiin tuntuu turhalta edes yrittää etsiä. Jos me naiset emme pysty pitämään yhtä maantieteellisistä ja kulttuurisista rajoista huolimatta, miten ihmeessä voimme vaatia osaksemme jotakin niin utopistista kuin sukupuolten välinen tasa-arvo?

Yhden hienoimmista naiseuden koheesion hetkistä olen kokenut eräässä yökerhossa Ugandassa vuonna 2013. Olimme lähteneet tyttöporukalla viettämään iltaa naistenpäivän kunniaksi Kampalan yöhön. Olin tilaamassa seurueellemme rommikolaa baaritiskillä ja aloin jutella muutaman kampalalaisen mimmin kanssa. Noin minuutin juttelun jälkeen heittelimme femmoja, halailimme ja toivottelimme toisillemme hyvää naistenpäivää. Kehuimme toisiamme kauniiksi ja iloitsimme naiseudestamme vilpittömästi ja rohkeasti. Se hetki merkitsi minulle paljon, sillä silloin olin todella edistämässä sukupuolen sisäistä tasa-arvoa, muukalaisena jonkun toisen lähibaarissa.

UFFissa tilanne muuten päättyi niin, että huusin suomalaiselle naiselle takaisin vielä kovempaa: ”Miten niin ei saa huutaa? Kyllähän ihmiset saa puhua ihan miten haluaa!”.

Tulta, naiset, tulta!

teksti: Anna Hiekkataipale

 

Sarjan aikaisemmat osat:

Löylyä ja taidetta – Kyyhkynen 3/2014

Kesäkuu on ollut tavallista kylmempi ja sateisempi. Kolea kostea tuuli vihmoo naamalle Helsinginkadulla. Ilmassa on syksyn tuntua vaikka ollaan vasta kesäkuussa. Sopiva ilma ottaa iltapäivälöylyt. Helsinki tarjoaa siihen monia erilaisia vaihtoehtoja.

Vielä viime vuosisadan puolessavälissä oli Helsingissä reilut parisataa yleistä saunaa, ja vielä muutama vuosikymmen sitten yleiset saunat olivat näkyvä osa kaupunkikuvaa. Tuosta saunojen kulta-ajasta on tultu roimasti alas, taloyhtiöiden ja uimahallien saunojen lisääntymisen myötä. Nyt noista vanhoista saunoista on enää kolme jäljellä. Saunat ovat kyllä edelleenkin erottamaton osa suomalaista kulttuuria, mutta kaupunkilainen saunakulttuuri tuntuu muuttuneen. Helsinkiläinen saunoja tuntuu saunovan kotonaan tai uimahallien saunoissa ”bodaamisen” päätteeksi, jolloin itse saunominen ei ole enää pääasia. Tämä on sääli, koska Helsingin yleiset saunat tuovat ihmisiä aivan eritavalla yhteen.

Toki Helsingissä on runsaasti erilaisia mahdollisuuksia löylyjen ystäville ja myös uusia saunoja avataan. Tuoreimpia ovat vuonna 2013 Hakaniemenrantaan avattu Kulttuurisauna ja kesäisin talkoovoimilla toimiva Sompasauna Kalasatamassa. Vanhinta saunakulttuuria edustaa Kalliossa vuodesta 1929 asti toiminut Arla, joka on yksi kolmesta vanhimmasta yleisestä saunasta Helsingissä.

Yleisissä saunoissa löylyt tuntuvat avain toisenlaisilta kuin uimahallin saunassa tai taloyhtiön saunavuorolla. Yleisessä saunassa itse saunominen on pääasia, ei vain pelkkä peseytymisen muoto. Kuten Arlaan, saunomaan voi mennä rauhassa useammaksi tunniksi ja kadottaa siinä samalla ajantajunsa ja jopa opiskeluhuolensa. Yleisissä saunoissa kohtaa myös monenlaisia ihmisiä.

Keskivertosaunoja ei ole enää keski-ikäinen mies. On opiskelijaa, duunaria, työttömiä sekä kulttuuriväkeä. Myös Helsingin kansainvälistyminen näkyy yleisissä saunoissa. Saunojaa tulee Portugalista ja Meksikosta asti. Sauna Arlaa vuodesta 2006 asti pitänyt Kimmo Helistö näkee myös muutoksen. Hänen mukaansa saunojat eivät ole enää pelkkiä eläkeläisiä, vaan kolme – nelikymppisiä vakioasukkaita Kallion seudulta. Mielenkiintoista on myös havaita, että saunakulttuurit vaihtelevat eri saunojen välillä. Arla edustaa perinteisempää saunaa. Sinne saunomaan voi mennä kaikessa rauhassa, laittaa kännykkä äänettömälle ja nauttia löylyistä. Juttuseuraa saa halutessaan – keskustelut pyörivät usein ajankohtaisten asioiden kuten politiikan ympärillä.

Sompasauna on puolestaan hyvin erilainen. Pitkälti talkoovoimin toimiva sauna kerää kesäpäivinä runsaasti saunojia ja omaa löylyvuoroa voi joutua odottamaan. Samalla voi nauttia merinäkymästä, joka avautuu Korkeasaareen ja Hakaniemeen. Sompasauna on sekasauna mikä voi olla monelle kynnys. Ennakkoluulottomille se on ainutlaatuinen kokemus keskellä kiireistä Helsinkiä.

Saunakuva1Arlassa pääsee löylyjen ja hyvän seuran lisäksi nauttimaan myös kulttuurista. Saunan tiloissa järjestetään muun muassa näyttelyitä, performanssi-esityksiä ja elokuvanäytöksiä. Sellaisenaan Arla tuo myös oivan lisän kaupungin taidegallerioiden joukkoon, vaikka itse saunominen pääasia. On mukavaa nähdä taidetta muuallakin kuin tavallisten taidegallerioiden seinillä. Kulttuuria tarjoava sauna on hyvä esimerkki siitä, ettei taiteen kuluttaminen tarvitse olla pelkkää pönötystä neljän seinän sisällä, vaan se voi olla uutta ja kokeilevaa.

Kesäkuussa Arlassa avattiin Tuukka Haralan 26, piirroksista koostettu näyttely. Näyttely saunassa saattaa aluksi kuulostaa hieman erikoiselta, mutta Arla tarjoaa loistavat puitteen kuvagallerialle. Pieni ja intiimi tila saunan yhteydessä sopii kuville, joiden tyyli on pelkistetty.

Tuukka Harala

Tuukka Harala

Elokuva- ja televisiotuotantoa opiskeleva Harala on piirtänyt omintakeisia kuvia parin vuoden ajan. Kaikki alkoi syntymäpäiväkortista, jonka hän piirsi ystävälleen. Siitä asti piirroksia on syntynyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ensimmäisen vuoden ajan kuvia syntyi paljon, mutta sitten tahti on hieman hidastunut. Koskaan Tuukka ei ajatellut, että piirtäminen johtaisi mihinkään suurempaan. Piirtämistä hän pitää enemmänkin henkilökohtaisena terapiana kuin maineen tavoitteluna. Tuukan mukaan kuvat syntyvät parhaiten viinilasillisen äärellä.

Aiheet syntyvät usein samalla kun aloittaa piirtämisen. Joskus aiheena ovat oikeat henkilöt tai tapahtumat. Paras puoli piirtämisessä on se kun työnsä tuloksen näkee heti, toisin kun esimerkiksi elokuvien teossa, Tuukka sanoo. Arlassa työt olivat esillä kolme kuukautta. Vielä ei ole varmuutta näemmekö Tuukan kuvia vielä joskus. Tilanteen mukaan mennään. Kysyntää kuville kuitenkin voisi olla. Kimmo Helistön mukaan kuvat ovat saaneet saunavierailta hyvän vastaanoton. Tuukan haaveena ovat film noir -henkinen sarjakuva ja mahdollinen animaatioelokuva. Mikään kiire niillä ei kuitenkaan ole.

Saunakuva3Arlassa löylyt jatkuvat entiseen tapaan. Kaupunginjohtaja myönsi juuri Arlalle määrärahan sillä ehdolla, että toiminta jatkuu. Syyskuun alussa saunalla järjestettiin myös lyhytelokuvanäytös ja muitakin tapahtumia tulee jatkossa. Opiskelijalta löylyistä peritään 10 euroa. Se saattaa kuulostaa opiskelijan korvassa paljolta, mutta sauna on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Miesten ja Naisten saunat ovat erikseen. Omia juomia saa tuoda mukanaan. Avoinna Arla on keskiviikosta sunnuntaihin. Tarkemmat tiedot löytyvät internetistä http://www.arlansauna.net/ .

teksti ja kuvat: Tuomas Hurme
kuvat: Ville Koivuranta

Panu Hemminki: Pohjalainen surrealisti ja teologi – Kyyhkynen 3/2014

Kyyhkysen 3/2014 kannen maalaukset ovat eteläpohjalaisen Panu Hemmingin siveltimestä. Itsensä pohjalaiseksi surrealistiksi – ainoaksi laatuaan – määrittelevä Hemminki on maalannut vuodesta 1994 alkaen.

Hemmingin tyyli yhdistää perinteisen maisemakuvan alitajunnan elementteihin ja symboleihin. ”Mielikuvitus on tietoa tärkeämpää”, korostaa käytännöllisen teologian gradua Helsingin yliopistossa valmisteleva Hemminki.

Kannessa Panu Hemmingin teokset Haavoittunut körtti ja Globalisaatio saapuu Pohjanmaalle

Kannen teoksista Globalisaatio saapuu Pohjanmaalle on vuodelta 2007 ja Haavoittunut körtti vuodelta 2014, juuri ennen Lapuan herättäjäjuhlia. Hemminki ei laske itseään aktiivikörtiksi, mutta kokee herätysliikkeen itselleen läheiseksi.

Körttiaihetta hän on aiemmin käsitellyt mm. körttimuumit -sarjassa. Hemminki on myös maalannut ja lahjoittanut Lapuan lastenkirkon alttarimaalauksen Jeesus siunaa Lapuan lapsia.

Lisää Hemmingin taiteesta: http://www.panuhemminki.fi

Kannessa Panu Hemmingin teokset Haavoittunut körtti ja Globalisaatio saapuu Pohjanmaalle

Papiksikaan ei pääse pystymetsästä – Kyyhkynen 3/2014

Ennen, kun kaikki muukin oli paremmin, teologit eivät kantaneet huolta työllistymisestä. Onko meille enää töitä? Kuka meistä työllistyy kirkolle ja miten? Kyyhkynen kävi kysymässä hiippakunnan piispalta Irja Askolalta ja hiippakuntadekaani Reijo Liimataiselta, miten papiksi pääsee.

”Onhan tosi surullista, jos ihminen kokee että on kutsumus, eikä silti kelpaa. On panostanut pappeuteen tosissaan paljon ja kokee, että kirkko ei tarvitse minua. Se on viesti, jota emme halua antaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola aidosti surullisena.

Emme kuitenkaan keskustele naispappeudesta emmekä homoseksuaalisuudesta, emme avoliitosta emmekä uskonpuutteestakaan. Nyt ei ole kyse papiksi haluavasta itsestään. Papiksi ei pääse, jos ei ole paikkoja. Teologien työttömyys on vuodessa kohonnut 70 %, eikä teologien suurin työnantaja lupaa kuin myötätuntoa.

”Me olemme keskustelleet paljon muiden piispojen kanssa työllistymisen vaikeudesta”, kertoo Askola. ”Erityisesti piispa Björn Vikström on pitänyt meitä ajan tasalla tilanteesta. Hän tuntee huolen – ja sen huolen kyllä pitää liikuttaa piispojakin.”

Koko ajatus tästä haastattelusta olikin lähtenyt nimenomaan piispa Vikströmin teologian opiskelijoille lähettämästä avoimesta kirjeestä. Vikström korostaa, että ”teologien työttömyys on alle 4 %, kun akateemisten alojen yleinen työttömyysaste on yli 5 %.” Hän kuitenkin korostaa, ”että kirkon perustyö turvataan koko maassa vähenevästä henkilöstömäärästä huolimatta.” Kirkon perustyön turvaaminen ei lohduta sitä teologian maisteria, joka on puoli vuotta etsinyt ensimmäistä papinsijaisuutta. Myös piispa Askola ja keskusteluumme osallistuva hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen näkevät tilanteen valoisampana kuin useimmat opiskelijat. ”Teologeille on paljon muitakinmahdollisuuksia kuin työ pappina kirkossa”, korostaa Liimatainen. ”Teologin tutkinto on arvostettu. Sitä arvostetaan usein enemmän kirkon ulkopuolella kuin kirkossa. Tutkinto osoittaa sivistyksen laaja-alaisuutta, historian merkitysten ja kielen ymmärtämistä, hyvää analysointikykyä.”

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

Piispa Askola on samaa mieltä: ”Erityisesti viestintä. Puhumisen, kuuntelemisen ja vaikuttamisen kolmio. Nämä taidot teologi osaa.”

Edes haastattelijan huoli uskonnon merkityksen laskusta yhteiskunnassa ei saa vastakaikua. Liimatainen ei usko, että näin olisi. ”Uskontoa arvostetaan, instituutioita ehkä ei. Luterilainen kirkko tässä on uskottavuuskriisissä, ei uskonto. Eikä ortodoksinen kirkko tai katolinen, ainakaan Suomessa.”

”Ja on Suomessa papinpaikkoja tulevaisuudessakin”, vakuuttavat haastateltavat. ”Vain pääkaupunkiseudulla huoli on suurempi.” Helsingin hiippakunnassa pappisvihkimysten määrä on laskenut hitaasti jo pitkään. Nykyisin Helsingissä saa vihkimyksen korkeintaan 10 pappia vuodessa.

Koulutetaanko teologeja liikaa? ”Kirkolle varmasti riittäisi pienempikin määrä”, vastaa Liimatainen. Eikä kukaan oikein keksi onko muullakaan yhteiskunnalla sellaista varsinaista tarvetta, johon teologeja tulisi kovasti kouluttaa. Tärkein tekijä lieneekin tiedekunta itse. Jos teologeja vuosittain otettaisiin sisään yliopistoon vähemmän kuin nyt, saisivat koko tiedekunnan lakkauttamista esittävät tukea vaatimukselleen.

Papin työ ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Opiskelijoilla on monia muitakin kysymyksiä työllistymiseen liittyen. Pääseekö papiksi vaikka soveltuvuuskokeen viiva on kovin lyhyt? Mikä on uutena vaatimuksena tullut todistus kirkollisuudesta?

Osalla teologian opiskelijoista on jo rippikouluikäisiä lapsia. Löydämmekö itsemme jonosta sakastin edessä kerjäämässä kiiltokuvaa todistukseksi ”osallistumisesta seurakunnan toimintaan”? Reijo Liimataista ajatus huvittaa. Hän on johtanut tätä todistusasiaa kehittänyttä työryhmää. Hänelle nyrpeä palaute uudistukseen liittyen on tullut yllätyksenä. Liimataisen mukaan osallistumistodistuksen tarkoituksena on kartoittaa teologian maisterin valmiuksia pappisvirkaan. Sen avulla etsitään hakijan vahvuuksia ja heikkouksia.

”Ehkä se todistus on ollut huono sana”, hän arvelee. ”Portfoliohan se on. Jokaisen papiksi tähtäävän pitää jo opiskelun aikana kerätä portfoliota, osoittaa kiinnostuksensa seurakunnan työtä kohtaan.” Piispa ja dekaani suosittelevat seurakunnan vapaaehtoistyöhön osallistumista, esimerkiksi työtä palvelevassa puhelimessa ja muita tapoja olla aktiivisesti mukana seurakunnassa jo ennen kuin palkka juoksee.

”Toinen keskeinen termi on osaaminen. Heti vihkimyksessä on papin oltava jossain määrin kartalla. Eivät siihen praktikumit riitä. Moni on toiminut esimerkiksi luottamushenkilöinä, se varmasti auttaa työpaikan saannissa. Ja muu kirkollinen työkokemus, vahtimestarina tai suntiona vaikka.”

Mutta eikö tällaisen pitäisi olla työnhakijalle itsestäänselvyys? Mitä tahansa muuta työpaikkaa hakeva kirjoittaa CV:n kuntoon ja kertoo, mitä osaa. ”Ei se ole enää itsestäänselvyys, että on käyty kirkossa”, kertoo piispa Askola. ”Eivät kaikki hakijat tunne seurakuntaelämää ollenkaan. Jos on epärealistiset käsitykset seurakunnasta työpaikkana, niin alku vaativassa papintyössä saattaa kuormittaa kohtuuttomasti. Jos samalla papin rooli, joka on muutenkin vaikea, on avoin niin se voi olla traumaattinenkin kokemus. Jos papilla on aloittaessaan sellainen käsitys, että seurakunta on hurskaiden työyhteisö, niin ei kyllä pitkään jaksa tätä työtä.”

Selvitetäänkö tässä sittenkään papin soveltuvuutta seurakuntaan vai seurakunnan soveltuvuutta papille? Molempia, kertoo Liimatainen: ”Ja ovathan tässä sitten ne muutkin persoonaan liittyvät asiat. Pääkaupunkiseudulla on helpompi elää homona. Varmaan Lapuan piispa joutuu ottamaan huomioon, että selviääkö se pappi siitä ja se seurakunta”.

Olisiko se sitten niin kauheaa, jos joku tulisi seurakuntatyöhön ihan pystymetsästä, ihan vain maisterin papereihin nojaten? Jos vaatimus on teologian maisteri, niin sitten on. Näin on muillakin aloilla. Askolan ja Liimataisen mukaan papin työtä ei voi verrata muihin ammatteihin. Seurakunnista on tullut palautetta uusien työntekijöiden heikentyneestä työn sisällön hallinnasta. Papin työn ensimmäiset vuodet ovat monille psyykkisesti kuormittavaa aikaa, jolloin käytännön työn hallinnan merkitys seurakunnan perustoiminnan tuntemus korostuvat. Jos leivän jakaminen sujuu ja kaataa viiniä kuin vettä vaan, voi helpommin keskittyä myös omaan jaksamiseen ja läsnäoloon.

Todistus seurakuntaelämään osallistumisesta on siis ”tarkoitettu uuden papin tueksi”, varmistamaan että papiksi pyrkivä tietää, mihin on joutumassa. Soveltuvuuskokeella sen sijaan pyritään selvittämään kenestä papiksi olisi. Entä jos kutsumus on kova, mutta kallonkutistaja pudistelee päätään? Liimataisenmukaan sellaista on turha pelätä. Soveltuvuuskoe on sijoitettu A1-linjalaisten opintojen alkuvaiheeseen ja mittaa vain vahvuuksia ja heikkouksia. Se on tarkoitettu tukemaan opintoja, ei torppaamaan työnhakua. Tätä 50 euron maksua vastaan saat ehkä tietää jotain itsestäsi, vakuutetaan. Kiva juttu. Onneksi kirkko maksaa suurimman osan tästä lystistä.

Tuntuu, että kirkollakin olisi epävarma olo siitä, miten teologian maisterit papinhommista selviävät. ”Papin työ ei ole suoritteiden tekemistä eikä teknisiä rituaaleja”, sanoo piispa. ”Ei niitä toteuteta vain käsikirjaa lukemalla. Pappeus on yhdistelmä kutsumusta ja ammatillista osaamista. Yhteys seurakuntaan tukee kutsumuksen löytymistä.”

Nykyisin ensimmäisen papinpaikan hakeminen edellyttää omaa aktiivisuutta. Hiippakuntien rekrytointikäytännöissäkin on eroja. Helsingin hiippakunnassa seurakunnat rekrytoivat suoraan, esimekiksi Lapualla, Mikkelissä ja Oulussa ensimmäinen yhteydenotto tehdään tuomiokapituliin ja piispaan. ”Pääkaupunkisedulla seurakunnilla on varaa valita”, sanoo piispa Askola. ”Täällä seurakunta valitsee sen, jonka uskoo parhaiten soveltuvan juuri tähän työyhteisöön.”

Osa opiskelijoista kokee kilpailuasetelman ja kirkon viestin ristiriitaiseksi. Seurakunnat toivottavat tervetulleiksi erilaisia ihmisiä ja vakuuttavat jokaisen olevan tärkeä, huomaa opiskelija etteivät työmarkkinat toimikaan näin. ”Näin työmarkkinoiden juuri kuuluukin toimia”, vakuuttaa Liimatainen. ”Yleinen työelämän kehitys on mennyt hyvään suuntaan ja seurakuntien tulee seurata mukana. Ei papinpaikkoja enää saa enää pärstäkertoimella vaan katsotaan oikeasti osaamista ja soveltuvuutta. Eivät paikat maaseudullakaan enää periydy isältä pojalle.”

teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

kuva: Atte Tolonen

Tervetuloa Helsingin asuntomarkkinoille, fuksi! – Kyyhkynen 3/2014

Jokasyksyisiin puheenaiheisiin kuuluu opiskelijoiden asunnot ja erityisesti asunnottomuus. Elo-syyskuussa Hoas (Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö) on tukossa ja yksityiset vuokramarkkinat varsin villejä. Yksistään Helsingin yliopistossa aloittaa vuosittain n. 4000 opiskelijaa, minkä lisäksi Helsingissä toimii yhdeksän muutakin korkeakoulua, osa pienempiä ja osa taas suurempia. Pääsääntöisesti lukuvuosi alkaa yliopistoissa syyskuussa ja muissa korkeakouluissa jo elokuun puolella. Joillakin uusilla opiskelijoilla on jo entuudestaan oma asunto Helsingissä tai naapurikunnissa. Suurimmalla osalla ei ole. He kaikki muuttavat Helsinkiin yhtä aikaa, tai ainakin yrittävät muuttaa.

Helsingin yliopisto itse ei tee asumisen järjestämistä fukseille turhan helpoksi. Fukseille tarjotaan yliopistoon ja opiskelijaelämään tutustumista varten orientoiva viikko, johon osallistumista vahvasti suositellaan. Viikolla lukujärjestys on tehty hyvin väljäksi, jolloin itse infoa on päivisin vain muutaman tunnin verran, ja mukavaa yhdessäoloa sitten vähän enemmän. Orientoiva viikko on aina syyskuun ensimmäistä kokonaista viikkoa edeltävä viikko. Näin on päästy tilanteeseen, jossa orientoiva viikko on aina elokuussa. Muualta kuin Helsingistä tuleville fukseille yliopisto tarjoaa siis seuraavat kolme vaihtoehtoa:

1. älä osallistu orientoivalle viikolle ja jää informaatiosta ja sosiaalisesta toiminnasta paitsi
2. nuku orientoiva viikko kaverin/sukulaisen/tuntemattoman luona
3. maksa orientoivan viikon takia vuokraa koko elokuusta

Tähän väliin on hyvä todeta, ettei Kela maksa opintotukea eikä siten myöskään opintotuen asumislisää yliopiston opiskelijoille elokuulta, vaikka vuokrasopimus alkaisikin jo silloin. Yksi opetusviikko kun ei ole Kelan mielestä riittävä peruste maksaa tukea koko kuukaudelta. Kuukausista, joissa opetusta on alle 18 päivää, ei makseta tukea lainkaan.

Kallion seurakunta ja Helsingin seurakuntien oppilaitostyö yhdessä HYY:n kanssa järjestivät ensimmäistä kertaa syksyllä 2014 kampanjan Sohvalle Stadiin, jossa pyrkivät yhdistämään tilapäistä majoitusta tarvitsevat uudet opiskelijat ja hyväntahtoiset lähimmäiset. Nämä lähimmäiset saattoivat majoittaa entuudestaan tuntemattomia asuntoa tarvitsevia opiskelijoita korkeintaan muutaman viikon sillä aikaa kun nämä etsivät itselleen pysyvämpää asuntoa. Kampanja oli ilmeisen onnistunut, sillä sen ansiosta jopa sata hätämajoitusta kaipaavaa löysi itselleen petipaikan. Vieraanvaraisten kanssaihmisten sohvapaikkojen tarjoaminen ei ole sinänsä uusi idea, koska esimerkiksi Aalto-yliopiston puolella ylioppilaskunnan kansainvälisten opiskelijoiden työmuoto Mosaic on organisoinut vastaavanlaista toimintaa kansainvälisiä opiskelijoita varten jo vuosia. Ainakin palautteiden perusteella molemmat projektit on nähty erittäin hyödyllisiksi.

Ihmisläheiset ruohonjuuritason projektit eivät lopulta poista itse ongelmaa eli asunnottomuutta ja asunnon hankkimisen vaikeutta, vaikka voivatkin lievittää oireita. Helsingissä on sekä Hoasilla että yksityisillä markkinoilla yksinkertaisesti liian vähän kapasiteettia, jotta ne voisivat selvitä syksyn fuksipullistumasta kunnolla. Samaan aikaan yliopisto laittaa kaikki 4000 fuksiaan tulemaan Helsinkiin ja kampukselle jo elokuun puolella, eli samaan aikaan ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden kanssa. Pitkäaikaisin ratkaisu olisi toki opiskelijaystävällisten asuntojen määrän kasvattaminen. Lyhyellä tähtäimellä tehokkainta olisi kuitenkin se, että yliopisto lyhentäisi orientoivaa viikkoa ja siirtäisi sen kokonaan syyskuulle. Silloin yliopisto- ja amk-fuksit eivät kilpailisi asuntomarkkinoilla samaan aikaan, ja säästyisipä monella kuukauden vuokrakin. Se on aika iso summa juuri opiskelemaan muuttaneelle.

teksti: Liisa Halonen

Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Tonttuna Suomen suvessa – Kyyhkynen 3/2014

Teologi löysi itsensä kertomasta satuja lapsille.

Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Linnanmäen Joulumaa on ilmainen. Kierros alkaa huoneesta, jossa on Suomen talvelle tyypillisiä asioita, kuten keinolunta, puumökkejä ja revontulia. Siellä tonttu kertoo joulun taiasta ja koputtaa seuraavalle ovelle, jos vaikka pukki olisi paikalla. Ja siellähän hän on. Pukin syliin voi istahtaa ja ottaa yhteisen valokuvan. Mutta mitä joulupukki tekee Linnanmäellä keskellä kesää?

Anna HjerpLinnanmäen joulumaassa työskentelevillä tontuilla kertomuksen runko on yhteinen, mutta myös luovuudelle jätetään tilaa. Tärkeää on se, etteivät tarinat mene ristiin toisten tonttujen kertomusten kanssa. Joulupukilla on tietenkin kesäloma ja hän haluaa nähdä lapsia. Mikäs sen parempi paikka lasten tapaamiseen kuin Linnanmäki. Korvatunturilta kesälomaansa viettävä pukki on osa suomalaisen joulupukin brändäystä.

Anna Hjerp näki netti-ilmoituksen, jossa haettiin kesätonttua Santa Claus Finlandin riveihin ja päätti hakea. Hakemuksen lähetystä seurasi haastattelurumba, joka vastasi opettajalinjalle pyrkivien teologien taivalta: puhelinhaastattelu, ryhmähaastattelu ja lopulta vielä yksilöhaastattelu. Tämän jälkeen Anna työllistyi huhtikuun loppupuolella Linnanmäellä ensimmäistä kesää avatun joulumaan tontuksi. Annan mukaan erityisesti ryhmähaastattelu oli erityisen positiivinen kokemus. Tontut viettävät koko kesän tiivisti yhdessä ja jo haastattelussa sai tuntumaan siihen, mikä porukka sopisi hyvin yhteen. Työtä tehdään kolmessa vuorossa ja yksi tontun vetämä kierros kestää noin kymmenen minuuttia. Ensin kerrotaan hieman yleisesti joulusta ja lopuksi päästään tapaamaan joulupukkia. Joulumaan yhteydessä on puoti, jonka tuotoista osa menee hyväntekeväisyyteen.

Annan mielestä parasta kesäisessä tonttuilussa on sen tarjoama luovuus. Jokainen päivä ja kierros ovat erilaisia ja mielikuvitus omaan tonttuidentiteettiin liittyen saa juosta vapaana. Töissä Anna on 161-vuotias, suhteellisen nuori tonttu nimeltään Hehku. Nimensä Hehku on saanut siitä, että aina kun tämä saa todella hyvän idean, tontun lakin kulkunen alkaa hehkua. Mielikuvituksesta on tontun työssä paljon hyötyä. Joskus joulupukkia joutuu odottelemaan toisen ryhmän vuoksi ja silloin tontun tehtävänä on keksiä tikusta asiaa. Lisäksi lapset kyselevät paljon, kuten Oletteko te syntyneet tähdistä? ja Miten pääsee tontuksi?

Mitä teologiaan tulee, kulttuurihistorian tuntemisesta on ollut joulumaassa hyötyä. Useat kierroksella käytetyt tarinat pohjautuvat suomalaiseen kansanuskoon. Ja mikä yhdistääkään niin tiivisti erilaisia kulttuuritaustoja kuin joulu? Suomalaisten lisäksi joulumaahan on eksynyt vieraita useista eri maista. Joulumaa ei toimi minkään uskonnon edustajana ja teologina Anna uskoo olevansa erityisen tarkkasilmäinen mitä tulee muiden kulttuuritaustojen huomioon ottamiseen.

Kesätonttuilussa parasta on tarjota lapsille elämys. Annan mukaan on hienoa katsella, kun silmät oikein loistavat innosta. Silloin ei ole niin mukavaa, kun lasta selkeästi pelottaa tai jos lapsi alkaa itkeä. Tonttuilu vaatii jokaisen ryhmän ja erilaisten lasten kohdalla pelisilmää siitä, miten joulupukkia lähestytään. Palatessaan teologiseen, Anna tuo mukanaan työssä kehittyneet vuorovaikutus- ja esiintymistaidot. Enkä usko että yleinen satuilu akateemisessa maailmassa ainakaan opintoja viivyttää.

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Teologit työelämässä: Voisitko pitää jonkun aamusaarnan?

Joskus käy niinkin, että teologian opiskelijat eivät työllisty kesäteologeiksi. Kyyhkynen tapasi heistä kolme. Aloittakaamme vaikka teologian ylioppilaasta, joka vietti kesänsä Keravalla, lasipullojen parissa.

Antti Pollari korkkaa Karhun lasipullon kuin vanha tekijä ja istuu seuraani kesäiselle terassille. Hän on tulossa töistä Sinebrychoffin tehtaalta Keravalta, tarkemmin tehtaan täyttöosastolta, vielä tarkemmin lasipullolinjalta. Siellä tehdään vain yhtä vuoroa, Suomen kansa on siirtynyt tölkkiaikaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Pollarin vahtimien linjojen kautta olut kulkisi. Yksi laite puskee tunnissa ulos noin 40 000 pulloa. Se on paljon. Tölkkipuolella töitä tehdään parhaimmillaan kolmessa vuorossa ja koneet puskevat ulos 70 000 tölkkiä. Voi turvallisesti todeta, että kuluttajien oluen tarve tyydytetty ainakin joksikin aikaa.

Onko olut jo alkanut kyllästyttää?

Antti PollariEi kun ei sitä töissä saa juoda. Lisäksi Antti muistuttaa, ettei Sinebrychoffilla pulloteta ainoastaan olutta. Karhun, Koffin ja monen muun Keravalla valmistuvan oluen sekä Sinebrychoffin maahantuomien oluiden (mm. Guinness) lisäksi rekkoihin lastataan muun muassa myös Sommersbytä, Crowmoorea, Coca-Colaa, Fantaa ja Bonaquaa. Tehtaan varasto on noin kahden yliopiston päärakennuksen kokoinen. Myös lasipullolinjalla pullotettava tuote vaihtelee. Antin hommana on vahtia pullojen kulkua ja laitteiden toimintaa. Hän tulee aamulla töihin, napsauttaa koneet päälle ja katsoo että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Antti Pollari ajoi junalla Keravalle ensimmäisen kerran jo vapun jälkeisenä maanantaina. Perehdytyksessä pidettiin pieni esittelykierros, kuka oli ja mitä opiskeli: Kemiaa, kemiaa, prosessointi kemiaa, teologiaa, kemiaa. Tauolla teologilta kysyttiin tuleeko susta pappi, mitä mieltä oot homoliitoista ja, että voisitko pitää jonkin aamusaarnan. Antti uskoo tämän jälkeen murtaneensa joitain teologeihin liitettyjä ennakkoluuloja. Etenkin niitä, jotka tuntuivat perustuvan siihen, miten teologiaa oli opiskeltu 1800-luvulla.

Tehdastyö on kasvattava kokemus. Siinä kettumaista on oikeastaan vain aikainen aamuherätys. Parasta on Antin mukaan ollut tutustuminen sellaisiin ihmisiin, joihin ei välttämättä törmäisi muuten. Vaikka työ on tavallaan yksinäisempää kuin kesäteologina koheesion keskellä, taukohuoneessa vaihtuvat mielipiteet tiuhaan ja vissyvesi kuluu. Akateemisia perinteitä voisi levittää suviuunojen (=kesätyöntekijöiden) keskuuteen vaikka vissysitsien merkeissä. Lisäksi pieni insinööri Antin sisällä on herännyt. On kiehtovaa miten sellaiset määrät olutta ja muita virvokkeita päätyvät kuluttajille.

Kun Antti kesän loputtua lähtee Sinebrychoffilta, hän myös tietää enemmän suomalaisesta juomakulttuurista:

”Katsellessani ihmisten lomakuvia, kiinnittyy huomioni usein käsissä oleviin juomiin. Usein tulee sellainen olo, että jotenkin on ollut ihmisten kesässä aktiivinen osapuoli. Se tuntuu mukavalta.”

teksti: Ella Luoma
k
uva: Samuli Suonpää

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat: