Toverineuvoston talvikokous – Kyyhkynen 1/2014

 27.1.2014, Uusi ylioppilastalo. Maanantai.

07.30 Torkutan kelloa ja kiroan mielessäni kaiken järjestötoiminnan. Graduntekijänä nukkuisin normaalin päivärytmini mukaan puoli kahteentoista, prokrastinoisin hieman ja katsoisin loppupäivän Uutta Sherlockia. Sen sijaan herään, kaivan jääkaapista jotain syömäkelpoista ja raahaan itseni metroasemalle. Siellä tulee jo hieman selkeämpi, melkein herännyt olo. Olen matkalla Teologien Tiedekuntayhdistyksen TYT:n Toverineuvoston sääntömääräiseen talvikokoukseen, jonka joku on keksinyt aloittaa aamu yhdeksältä. Vaikka turha siitä on kiukutella, jos edellisten vuosien merkit pitävät paikkansa, aamu yhdeksän on melkeimpä liian myöhään. Tässä tiedekunnassa osataan pitää kokousta. Jos selviämme alle kymmenentunnin, se on pieni ihme.

Tonejuttu Anssi09.30 Ihmiset lipuvat Uuden ylioppilastalon Cajsa-saliin enemmän ja vähemmän ajoissa. Meitä vaaleilla valittuja tovereita on 20, mutta läsnäolo- ja puheoikeus on jokaisella TYT:n jäsenellä. TYT:n hallituksen varapuheejohtaja Minna Mäkitalo säätää johtojen kanssa, joku säätää kahvinkeitintä. Tuolit liikkuvat paikasta toiseen.

TYT on kuin hyvin pieni demokraattinen valtio. Toverineuvosto valitaan vaaleilla, joissa jokaisella TYT:n jäsenillä on äänioikeus ja mahdollisuus asettua ehdolle. Suhteellista vaalitapaa noudattaen valitaan toverineuvosto, joka puolestaan hyväksyy hallituksen, valitsee puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, ministerit, sihteeristön sekä Kyyhkysen päätoimittajan. Tämä on kuitenkin jo takanapäin, viime vuoden joulukuun järjestäytymiskokouksen asioita. Nyt istutaan pienessä salissa kuin sillit purkissa hyväksymässä toimintakertomuksia, toimintasuunnitelmia ja keskustelaan budjetista. Ja kuten aitoon demokratiaan kuuluu, suurin osa jäsenistöstä nukkuu kotona autuaan tietämättömänä mistään mitään.

Tonejuttu Banaani09.13 Kuraattori Janne Keränen paukuttaa nuijalla pöytään. Sillä on tarkoitus aloittaa virallinen kokous, mutta epäilen että herra kuraattorin todellinen päämäärä on rikkoa jonkun tärykalvot ja pelotella krapulaisia. Ja siitä se lähtee! Kuten jo aiemmin totesin, nämä ihmiset osaavat kokoustaa. Kello 9.45 perustetaan päivän ensimmäinen työryhmä. Sen tarkoitus on tehdä tuttavuutta TYT:n sääntöjen kanssa ja mahdollisesti muuttaa niitä. Ei tee mieli kahvia, mutta juon sitä silti.

10.40 Siirrymme tarkastelemaan toimintasuunnitelmaa vuodelle 2014.

11.54 Syntyy keskustelua siitä, onko vuosi 2014 pesäpallon juhlavuosi vai ei. Kyseinen huomio poistuu pian tämän jälkeen toimintasuunnitelmasta. Hallituksen jokainen jaosto on suunnitellut toimintaansa realististen mahdollisuuksien mukaan. Ja suunnitelmaa on väännetty niin jaostoissa, oikolukutyöryhmässä, hallituksen iltakoulussa kuin muutenkin vain niiden innokkaiden ihmisten toimesta, jotka ovat kuluttaneet tähän tunteja elämästään. On huolehdittu sellaisista asioista, kuten yhdenmukainen ilme, järkevät lauserakenteet ja selkeät tavoitteet. Jos joku tulee esittämään, että järjestötoiminta on pelkkää kaljan kittaamista ja valmistumisen hidastaja, tinttaan nokkaan. Kaikki tämä etukäteisvalmistelu tehtiin, jottei kukaan alkaisi korjata sanamuotoja enää kokouksessa. Kuten Minna Mäkitalo totesi jo ennen joulua: ”Kaikki eivät minun tapaani rakasta neljäntoista tunnin kokouksia.”

12.09 Keskustelemme toimintasuunnitelman kohdasta vaihto-opiskelijat. En voi mitään sille, että keskittymiseni herpaantuu.

13.10 Toimintasuunnitelman tarkastaminen on ohitse! Janne hakkaa nuijalla pöytään, kuin olisi sille jostakin vihainen. Sen kunniaksi siirrymme lounasravintolaan.

14.14 Kokous jatkuu. Samoin toimintasuunnitelman tarkastaminen. Tunti sitten peukuttamani tarkistettu toimintasuunnitelma jatkuukin liiteosiolla. Keskustelemme muun muassa kuvapalvelun vaihtamisesta.

14.30 Keränen suorittaa jälleen tärykalvojen puhkomisprosessin ja toimintasuunnitelma on tarkistettu. Tunne ei ole enää niin juhlallinen kuin hetki sitten. Siirrymme puhumaan budjetista. Piirrän vihkoon nukkumattia ja katselen ympärilleni. Olen ainoa internetitön ihminen tässä kokouksessa. Kaikki muut päivittävät facebookia, twitteriä tai vähintään vilkaisevat silloin tällöin sähköpostia. Omituinen kapinani ”älypuhelinzombiutta” vastaan tuntuu typerältä. Olen piirtänyt A4-kokoisen naisen aurinkohattu päässään, kun TYT:n talousministeri Tomi Tabell esittelee budjettia. MINUN TAKANANI. Nolottaa.

15.50 Hyväksymme talousarvion. Harmittavan vähän ihmisiä on liittynyt TYT:hen viime vuoden aikana. Se kirpaisee. Tauolla juodaan kahvia. Minun ei ole tehnyt sitä enää tunteihin mieli. Silti Jonna Karppisen kysyessä ”Otatko Ella kahvia?” nyökkään innokkaasti ja kiitän vuolaasti. Kun Noora Eilola nousee paikaltaan kokouksen aikana hakemaan lisää kahvia, pyydän tuomaan myös minulle. En osaa selittää. Pää on raskas ja olo tahmainen.

16.30 Ryhdymme käsittelemään toimintakertomusta. Janne hakkaa nuijaa kuin hullu, eteenpäin, eteenpäin.

17.00 Toimintakertomus on hyväksytty!

17.10 Jatkamme jälleen. Mummot lumessa. Nyt valitaan vuoden opettajaa. Ovet suljetaan, vaikka ei täällä ketään ole ja päätöksestä ei puhuta vielä sanaakaan. Kun vain opettajakandidaatit voisivat tietää, mitä kokouksessa puhutaan! Kauniita ja innostavia asioita. Eikä päätös ole koskaan helppo.

Tonejuttu tauolla18.00 SE ON OHITSE! Yhdeksässä tunnissa, täytyy olla ennätys. Kun lähdemme saunomaan kaikki puhuvat siitä kuinka nopeaa ja sujuvaa päätöksenteko oikeastaan olikaan. Saunalla on ruokaa, ihan meitä varten laitettu muiden aktiivisten toimijoiden toimesta. Melkoista. Toimintakertomusta käsiteltäessä joku huomioi sen, että viime vuoden hallitus oli kokoustanut vähän. ”Se johtuu siitä”, aloittaa viime vuoden puheenjohtaja ja toverineuvoston varapuheenjohtaja Pyry Paananen: ”Että oltiin sitä mieltä, että kokoustaminen kokoustamisen vuoksi on hirvittävän tylsää.” Niimpä niin.

Teksti: Ella Luoma

Kuvat: Ella Luoma

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2014.

Miksen kelpaa kirkolle? – Minna – Kyyhkynen 1/2014

Minnan löytäminen ei ollut vaikeaa. Hänen äänensä kuulee nurkan takaakin ja – siltä minusta on tuntunut – puheenaihe on aina sama. ”No kun minä olen lesbo, niin…” Olin joskus kysynyt häneltä määrittääkö hän elämäänsä ja persoonaansa kokonaan seksuaalisuuden kautta. ”No olethan sinäkin tuollainen valkoihoinen, keski-ikäinen heteromies. Mitä muuta sä muka oot?” Yritin silloin vastata, että opiskelija, isä ja teologi. Tai venäläisen surrealismin ystävä, some-addikti ja tuleva pappi. ”Niin just. Sulla on tohon mahdollisuus. Mulla ei. Kun mä oon lesbo. Ei tässä ole muulle tilaa niin kauan kuin sille lesboudelle ei ole. En mä uskalla pappeudesta vielä haaveillakaan, ei täällä homopappeja kukaan kaipaa.” Eipä kai, mutta hyvä pappi sinusta tulee, väitin. Ja toivottavasti minun kirkkooni.

Heti haastattelun alussa Minna pyytää, että haastattelu tehtäisiin anonyymisti. Pyyntö yllättää minut täysin ja sanonkin sen. Miksi tässä pitäisi nimettä olla, Minnahan pitää sateenkaaripinssiä ja tuntuu jatkuvasti julistavan lesbouttaan. ”Se on eri asia. Tää on ihan toinen maailma tää tiedekunta kuin kirkko. En mä halua kirkon virkaa lesbona tavoitella enkä naisenakaan vaan teologina.” Minnan mielestä teologit yliopistolla elävät kuplassa. ”Täällä varmaan kolme neljäsosaa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja ne loput ymmärtävät pitää turpansa kiinni.” No sehän on hyvä, ehdotan. Tulevaisuus on tasa-arvon ja avoimuuden? ”Ei se niin mene. Sitten kun ne valmistuu täältä ne pakenee kirkon virallisen linjan taakse ja tämä nuoruuden idealismi unohtuu.”

Minulle se kirkon virallinen linja ei oikein ole auennut. Kirkon mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, mutta homoja ei saa sortaa. Ja homous on ominaisuus, ei päätös. Ja kaikille ihmisille toivotaan onnellista parisuhdetta. Homojen parisuhdetta ei kuitenkaan siunata, mutta heidän kanssaan voi rukoilla. ”Niin, mutta mitä siinä sitten rukoiltaisiin?”, kysyy Minna. ”Sitäkö, että olkaa iloisia ja onnellisia mutta älkää olko homoja? Tai voimia pitää se suhteenne piilossa ettei meidän muiden tarvitse nähdä että maailmassa on homouttakin?”

Hienoa olisi, jos osaisin vastata. Sen huomaa Minnakin. ”No, nyt kun kerrankin olet hetken hiljaa, saanko vähän puhua siitä pappeudestakin? Sen takiahan sinä tätä haastattelua pyysit.” No ole hyvä vain. ”Toi epätietoisuus tässä vaikeinta on. Kun minä en oikeasti tiedä mitä mieltä kirkko on minusta! Arkkipiispa on aamulla yhtä mieltä ja illalla toista. Ja muut eivät sano suoraan.”

”Nyt se menee niin, että jos mä pidän suuni kiinni ja otan tän pinssin pois, mä varmaan saan vihkimyksen. Ainakin osalta piispoista. Mutta ei se oikein käy että mut vihittäisiin, mutta mun parisuhdettani ei. Eihän siinä mitään järkeä olisi että pappi eläisi synnissä. Minä joko kelpaan kirkolle tai sitten en kelpaa. Kokonaisena.”

Eikös Helsingin piispan kanssa nyt pitäisi kuitenkin olla asiat hyvin, tarjoan vielä. ”No ei me kaikki Helsinkiin voida hakeutua? Ei yhdestä Helsingistä mitään erillistä homohiippakuntaa voi tehdä!” Yritän sanoa, että niinhän se naispappeudenkin kanssa oli. Hiippakunnissa oli eroja, Rimpiläinen ei naisia papiksi vihkinyt. ”Sehän tässä mua pelottaakin. Että kun on 30 vuotta puhuttu naispapeista niin nyt alettaisiin puhua homopapeista. Jos mä joskus saan vihkimyksen, olenko mä sitten naispappi vai homopappi vai naishomopappi? Miksen mä saa vaan olla pappi?” Niinpä, Minna. Mikset saisikin. Hyvän papin me sinustakin saamme – jonakin päivänä.

Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Toisessa osassa haastateltiin naispappeutta vastustava Harri.

Teksti: Samuli Suonpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014

Miksen kelpaa kirkolle? – Harri – Kyyhkynen 1/2014

Häntä ei ollut helppo löytää, vielä vaikeampi haastatella. Toki tiesin, että hän on olemassa.
Hänen olemassaolonsa on aistinut sivuhuomautuksissa massaluennoilla, kysymyksissä kirkon
roolista ja tuhahduksina kun puhutaan naispappeudesta. Häntä ei tapaa opiskelijatilaisuuksista,
hän ei osallistu Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen toimintaan, hän ei kaveeraa
tiedekunnan maallistuneemman valtavirran kanssa. Hän ei baarisuunnista eikä käytä
opiskelijahaalereita. Hän ei muistuta olemassaolostaan eikä kerro käsityksistään. Hän elää
pienessä kaapissa yhdessä toisten naispappeuden vastustajien kanssa. Hänen nimensä ei ole
Harri, mutta omalla nimellään hän ei suostunut haastateltavaksi.

Harri haluaa papiksi. On halunnut lapsesta saakka. Opiskella teologiaa ja valmistua kirkon virkaan. Mutta kirkko ei häntä halua, niin Harri ainakin kokee. ”No ei mulla muuten tässä ole ongelmaa. Kyllä mä tykkään opiskelusta ja olen aina halunnut palvella kirkkoa. Mutta jos en mä saa vihkimystä niin en mä sille mitään
voi. Papiksi mä haluan, jos kirkko vaan huolii. Johonkin pieneen seurakuntaan. Ei minua kaupunkiin oteta kuitenkaan. Ja se vihkimys pitää saada muualta.”

Harrin pelastus on lähetystyö. Kun gradu on jätetty, Harri pakkaa vaimon ja lapsen koneeseen ja lentää Afrikkaan, jossa luterilaiset kirkot eivät ole antaneet periksi. ”Siellä eletään kirkon perinteisen opetuksen mukaan. Oli Jumalan siunaus, että Afrikkaan perustettiin luterilaisia kirkkoja, jotka nyt pitävät kiinni
Raamatun sanasta. Me mennään sinne töihin pariksi vuodeksi ja saan siellä pappisvihkimyksen.”
Harri ei ymmärrä, miksi kirkko ei häntä huolisi. Hän on uskovainen – mutta käyttää mieluummin sanaa kristitty. Hän on konservatiivinen ja tuntee Raamatun paljon minua paremmin. Hän elää kirkon opetuksen mukaan – sitäkin paremmin kuin minä. Ja hän on mies. Kirkko saisi hänestä hyvän papin. ”Sitä mä olen ihmetellyt ja rukoillutkin, että tässä joku järki voittaisi. Kun nyt hyväksytään kaikki homot ja muutkin. Muttei kristittyä.”
Homot ovat Harrille se toinen ongelma. ”Kirkko myötäilee liikaa maailmanmenoa. Pitäisi uskaltaa sanoa, mikä on oikein. Sanoa, että tämä on kristillistä, näin kristitty elää. Eläkää te muut miten tykkäätte.”

Harrin kertoo, että naispappeuden vastustaminen on monen muun mielestä pahinta, mitä kirkossa voi tehdä. Ja tiedekunnan sisällä vielä pahempaa. ”Ei sitä oikein viitsi ääneen täällä sanoa. Ei tätä kukaan hyväksy. Mutta en minäkään hyväksy sitä, että kaikki vähänkin aiheesta kiinnostuneet haluaa papeiksi. Eikä pitäisi kirkonkaan hyväksyä. En minä tästä olisi mitään haastatteluakaan antanut mutta kun sinä näytit käyttiksen luennoilla ymmärtävänkin tätä virkakäsitystä. Vaikka en mä tiedä olitko sä oikein tosissasi.”

Niin, käytännöllisen teologian luennoilla on syksyllä tehty jakoa liberaaleihin ja konservatiiveihin. Minä lukeuduin kai jälkimmäisiin, vaikka en naispappeutta vastustakaan. Jo se riitti, että minusta naispappeuden vastustajillekin voisi löytyä sija kirkossa. Tulen seurakunnasta, joka pärjäsi tämän ongelman ja ”ongelmapappien” kanssa hyvin – kunnes piispa kielsi pärjäämästä. ”Mitä mieltä sinä Samuli sitten tästä olet? Sinä olet vähän vanhempikin. Miltä sinusta tuntui kun naisia alkoi olla pappina?” Erikoiselta. Erikoiselta se minusta tuntui. Kun oli tottunut siihen, että papit olisivat miehiä. Olin vähän toisella kymmenellä kun kirkko vihki ensimmäiset naiset papeiksi. Tunne oli varmasti samanlainen kuin tyttärelläni, joka 10-vuotiaana huomasi että mieskin voi toimia presidenttinä.

En minä sitä osaa vääränä pitää, kerron. Minun rippipappini oli nainen. Toisen lapsistani kastoi mies, toisen nainen. Minulle he olivat kaikki ensisijaisesti pappeja. ”Etkö sinä sitten pidä Raamatun tekstiä pyhänä”, hän kysyy ja on selvästi ottanut haastattelijan roolin. Pidän minä. Mutta joskus vaikeana. Minulle Raamatun teksti elää ajassa. ”No en minäkään mikään fundamentalisti ole!”, Harri kivahtaa. Ei ole, ei. Paljon minua paremmin hän selvisi eksegeettisestä analyysistäkin. ”Et sinä minua ymmärrä ja samaa tuomitsemista tästäkin jutusta tulee. Ei kirkossa ole meille enää tilaa. Mutta koita nyt ymmärtää, ettei tämä ole mikään teologinen kysymys, jota voi käännellä ja väännellä kaikissa konklaaveissa. Tämä on Jumalan pyhä tahto, se lukee Raamatussa. Ei tästä kuulu äänestää.” Sen enempää Harri ei asiaa pohdiskele. Näin on aina ollut. Näin on hänelle opetettu. Näin on.

Minusta Harri on yksiselitteisesti väärässä naispappeuden suhteen, mutta muuten mukava mies.

Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Ensimmäisessä osassa haastateltiin Minna, joka ei tiedä olisiko naispappi vai homopappi vai naishomopappi.

Teksti: Samuli Suonpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014

Oikeus pysyä vaiti – Kyyhkynen 4/2012

VilleRanta_PiispapilakuvaNo niin, olette jo ehkä tässä vaiheessa vilkaissut tämän haastattelun yhteydessä olevaa ”kadonnutta” piirrosta – siinä se nyt on. Mitä seuraavaksi? Onko piirroksen kuvaamista tapahtumista kulunut jo sen verran, että se ei enää hetkauta ketään?

Olisi tietysti hienoa, jos voisimme ylpeillä julkaisseemme jotain tulenarkaa, joka olisi samalla malliesimerkki siitä, miten sensuurin ies on tukahduttanut taiteilijan ilmaisunvapauden. Näin ei kuitenkaan ole.

Pahoittelen, jos latistan tunnelman, mutta todellisuudessa koko asiaan ei ole liittynyt kummempaa dramatiikkaa. Kuten haastattelusta näkyy, kuvan hyllyttäminen tapahtui yhteisymmärryksessä Rannan ja K&K:n välillä. Myös julkaisuoikeuksien luovuttaminen Kyyhkyselle sujui kitkattomasti: Ranta totesikin jo ensimmäistä kertaa kuvasta tiedustellessani, että ”ei se enää kenenkään näppejä polta”.

Miksi Kyyhkynen sitten julkaisee kyseisen piirroksen?

Sitä on turha kiistää, että kuvalla on joka tapauksessa tietty attraktioarvo. Toivon kuitenkin, että yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Rannan haastattelussa esiin tulleet näkemykset sananvapaudesta ja siitä, ketkä sitä käyttävät. Rannan tapauksessa päätoimittaja Simola on toki käyttänyt valtaansa puuttuessaan kuvan sisältöön, mutta samalla on ollut myös kyse hänen sananvapaudestaan: päätoimittaja kantaa vastuun, jos lehden sisällön katsotaan rikkoneen hyviä journalistisia tapoja. Siksi hänen on itsensäkin tähden käytettävä harkintaa julkaistavan materiaalin suhteen.

On helppoa puhua sensuurista, mutta samalla siitä on helppoa puhua väärissä yhteyksissä. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä käytin itse kyseistä sanaa tiedustellessani ensi kerran Huovis-piirroksen julkaisumahdollisuutta. Ranta puuttui sanavalintaani vastausviestissään osapuilleen samoin argumentein, joita hän käytti myös itse haastattelussa. Olen iloinen, että näin kävi, sillä kyseessä oli pieni, mutta tärkeä tarkennus: ilman sitä tätäkään pohdintaa ei olisi syntynyt.

Viime aikoina sananvapauteen on vedottu esimerkiksi silloin, kun erään tietyn puolueen edustajat ovat ilmaisseet epäkorrektein sanankääntein näkemyksiään eri vähemmistöistä ja niitä kohtaan sovellettavista toimenpiteistä. Tässä keskustelussa sananvapaus on kääntynyt oikeudeksi sanoa juuri niin kuin tuntee, ilman turhaa silottelua tai puntaroimista. Filosofisesti ilmaistuna puhutaan siis pelkästään positiivisesta vapaudesta.

Myös negatiivisella vapaudella on kuitenkin merkityksensä, eli sillä, mitä jätetään sanomatta.
Sananvapaus on myös oikeutta valikoida sanansa tai pysyä vaiti, jos siltä tuntuu. Ranta on käyttänyt vapauttaan yhdellä tavalla, Simola toisella – ja niin käyttää myös Kyyhkynen julkaistessaan vihdoin kyseisen kuvan. Nyt on lukijoiden vuoro: naurakaa, suuttukaa tai älkää olko moksiskaan. Teillä on siihen oikeus.

teksti: Olli-Pekka Toivanen
piirros: Ville Ranta

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Kuvia kumartelematon – Kyyhkynen 4/2012

”Sananvapaus vaatii toteutuakseen rajojen venyttämistä”, toteaa Kirkko ja kaupungin pilapiirtäjä Ville Ranta, jota tuskin tarvitsee kaiken kohun jälkeen enempää esitellä. Kyyhkynen julkaisee nyt ennennäkemättömän, alun perin K&K:n seulaan jääneen piirroksen entisestä Helsingin hiippakunnan piispasta Eero Huovisesta. Lisäksi Ranta itse saa puheenvuoron, jossa käsitellään niin hänen työtään, vaikuttimiaan kuin myös edellä mainitun kuvan taustoja.

Kyyhkynen julkaisi pilakuvan jutun yhteydessä.

”Ville Ranta ei vaikuta epäröivältä väittäessään, että pilapiirroksilla todella on yhteiskunnallista merkitystä. Ne herättävät kiistattomasti huomiota. Tämä on selkeää varsinkin omalla kohdallani, nyt kun töitäni osataan jo valmiiksi lukea sillä silmällä, että niissä otetaan kantaa.”

Pilapiirros on haastava formaatti: yhteen kuvaan on toisaalta saatava sisällytettyä jokin viesti, toisaalta tilaa ei liiemmälti riitä kuvan avaamiseen ja selittämiseen. Väärinymmärtämisen riski on suuri. En voi käyttää liikaa aikaa kantani esittämiseen, joten on pakko hyväksyä, että lukija tulkitsee kuvan niin kuin haluaa. Nykyään on jopa muodissa niin sanottu ’tahallinen väärinkäsitys’, jossa halutaankin ärsyyntyä ja näin hakea vahvistusta omille arvoille. Suomessa on 90 –luvulta lähtien eletty poikkeuksellisen moniarvoista aikakautta, joka tuntuu nyt pelkistyneen omien asenteiden puolustamiseen ja tiukkaan rajanvetoon eri ryhmien välillä.”

Närätystä arvomaailmasta kumpuavat reaktiot näkyvät myös lukijapalautteessa. Lähtökohta tuntuu olevan, että käsittelen esimerkiksi perussuomalaisia miten hyvänsä, niin se tulkitaan pilkkaamiseksi. Olen kuitenkin tehnyt myös piirroksia, joissa olen halunnut puolustaa Teuvo Hakkaraista ja Jussi Halla-ahoa sekä kritisoida jälkimmäisen saamia oikeustuomioita.”

Millaisen viestin Ranta pyrkii sisällyttämään töihinsä? Pilakuvassa voi ensinnäkin olla monia tasoja, viestin ei tarvitse olla yksinkertainen. Moniäänisyyttä voi luoda jo kuvan ja tekstin vastaparisuudella. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat tärkeitä välineitä: tosielämästä lainatut sitaatit on helppo tuoda ironiseen valoon asettamalla ne uusiin yhteyksiin.

”Siinä suhteessa harjoitan tiettyä ammatillista etiikkaa, että pyrin paljastamaan, jos todella olen jotain mieltä. Tämä on vastaisku sellaista kevyttä ironiaa vastaan, jota pilapiirroksissa usein käytetään. Tässä mielessä piirtämistäni voisi sanoa eettiseksi.”

Voisiko Rannan kuvia jaotella sisällöllisesti sen mukaan, miten niissä esitetään joko yksi mahdollinen näkökulma, Rannan henkilökohtainen näkemys tai sitten suora provokaatio? Se kuulostaa ihan pätevältä jaolta. Aiheen henkilökohtaisuus vaikuttaa myös lopputulokseen, silloin jälki on tavallista intensiivisempää. Asia erikseen on sitten raju provosointi, jolloin tarkoitus onkin ärsyttää, vähän kuin härkätaistelija heiluttamassa punaista vaatetta.”

Nykyisestä työpaikastaan Rannalla on vain positiivista sanottavaa. Kirkko ja kaupunki on Suomen uskaliaimpia lehtiä, ja päätoimittaja Seppo Simola on kovanahkainen mies, joka haluaakin herättää keskustelua. Moni muu ei julkaisisi läheskään kaikkea sitä, mitä olen saanut täällä piirtää, joten työolosuhteet ovat hyvät.”

Vaikka toimituksessa joitain piirroksia muutoin säikähdettäisiinkin, niin Simola pysyy pokkana. Välillä tulee tietysti muutosehdotuksia, mutta teen ne mielelläni, jos huomaan ne aiheellisiksi. Jotkin korjaukset tulee sitten taas tehtyä hampaat irvessä. Pääasiallisesti 90 % piirroksista on kuitenkin mennyt läpi.”

Yksi niistä piirroksista, joka ei päässyt lehteen, näkee nyt Kyyhkysessä vihdoin päivänvalon. Mikä on kuvan tarina?

”Kuvan synty sijoittui keskelle kirkon parin vuoden takaista homokeskustelua, jolloin myös Eero Huovinen jäi eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Viimeisenä tekonaan Huovinen hyökkäsi äänekkäästi homoliittoja vastaan, joten piirsin kuvan, jossa tämä esitettiin hyvin kärjistetysti. Sain Simolalta kuitenkin palautetta, jonka mukaan K&K:n ja piispan välit olivat perinteisesti olleet huonot, joten tämän eläkkeelle siirtymisen haluttiin nyt lehden osalta tapahtuvan kaikessa rauhassa. Huovisesta tehtyä karikatyyria olisi ollut vaikea silotella, joten valmis piirros päädyttiin lopulta vaihtamaan toiseen.”

”Haluan korostaa, että tilanne hoitui ilman isompaa selkkausta. Ainoa varsinainen konflikti on liittynyt tekemääni pääsiäispiirrokseen, jota toimitus yksinkertaisesti kieltäytyi julkaisemasta. K&K:n linjaan kuuluu tärkeiden juhlapyhien, kuten pääsiäisen ja joulun pyhittäminen. Paskaa joulua! -tervehdyksenkin minä sain läpi oikeastaan taktikoimalla niin, että se ilmestyi lehdessä viikkoa ennen varsinaista joulunumeroa. Jouluun mennessä piirroksen julkaisukynnys olisi ollut korkeampi.”

Sensuurin uhriksi Ranta kieltää K&K:n leivissä joutuneensa.

Simolalla on päätoimittajana oikeus käyttää omaa sananvapauttaan sen suhteen, mitä lehdessä julkaistaan ja mitä ei. Asiassa on myös juridinen puoli, minun lisäkseni myös hän joutuisi käräjille, jos kuvani johtaisivat oikeustoimiin. Sen sijaan Kaltio-lehdelle piirtämäni Muhammed-sarjakuva oli toinen juttu: se, että päätoimittajan jo hyväksymä teos vedettiin jälkikäteen levityksestä, oli sensuuria.”

Kritiikin vastapainoksi Ranta on saanut myös konkreettista tunnustusta. Maaliskuussa 2012 kansainvälisen kirjailijaliitto PENin Suomen jaosto palkitsi hänet historiansa ensimmäisellä sananvapauspalkinnolla. Perusteluissa kiitetään Rannan roolia avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolustamisessa. Hän itse suhtautuu saamiinsa kehuihin maanläheisesti.

En ole niinkään puolustanut sananvapautta kuin olen käyttänyt sitä. Sananvapaus vaatii toteutuakseen sen, että sen rajoja voidaan myös venyttää. Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös Paskaa joulua! -piirroksen kohdalla antaa tähän liittyen rohkaisevan viestin. On hienoa, että rajojen kokeilemiseen on mahdollisuus, vaikka sen seurauksena sataakin välillä paskaa niskaan.” Kaiken kaikkiaan työpaikka K&K:ssa on ollut ainakin omalta kannaltani katsoen hyvä diili. Olen saanut piirroksilleni näkyvyyttä ja onnistunut toistaiseksi selviämään kuivin jaloin. Olen tyytyväinen siihen, mitä teen: voi olla, että ovet pysyisivät visusti kiinni, jos ilmaisisin itseäni muulla tavoin kuin pilapiirtäjänä. En myöskään koe työni vuoksi uhkailua tai painostusta toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomi on turvallinen maa.”

teksti: Olli-Pekka Toivanen

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Petri Karisma – ärsyttävän mukava mies – Kyyhkynen 2/2014

Kyyhkysen toimittajat lähtivät roustaamaan tyhmää vapaa-ajattelijaa. Metsään meni, kun vapaa-ajattelija ei ollutkaan tyhmä.

Ella:
Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja Petri Karisma meuhkaa Teemu Laajasalon kanssa Suvivirrestä Ylen taajuuksilla. Keskustelu kiertää kehää ja vaikuttaa muutenkin typerältä. Kuten vapaa-ajattelijat yleensäkin: jotain ihme elämänkieltäjiä, jotka vaihtavat raamattuja pornolehtiin kompensoidakseen vanhoja koulun uskonnontunneilta saatuja traumoja. Kun Samuli ehdottaa Karisman henkilöhaastattelua, kirjoitan paperille nokkelia kysymyksiä ja valmistaudun saivartelemaan. Ensimmäinen kädenpuristus Petri Karisman kanssa ehtii jo osoittaa minut vääräksi.Petri Karisma- kuva

Samuli:

Miksi, Petri?

Tämä oli se kysymys, joka minulle annettiin useaan kertaan kun kerroin, että aiomme haastatella Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajaa. ”Miksi helvetissä se rähjää? Mitä sillä on kirkkoa vastaan? Kiusasiko uskonnonopettaja sitä?”

Saman kysymyksen Karisma kysyy minulta ja kirkolta: ”Miksi?” Ei sillä, että hän jotenkin pitäisi uskonnollisuuttani pahana asiana. Ei se häntä kiusaa eikä hän kehtaa sitäkään sanoa, jos pitää uskonnollisuutta tyhmänä. Mutta hän ei vaan tosissaan ymmärrä sitä. ”Miksi ihminen yhä olisi uskonnollinen kun ei siihen ole mitään tarvetta?”

Ella:

Petri Karisma on eloisa ja hyväntahtoinen ammattikoulun opettaja, kasvissyöjä ja eroakirkosta.fi-sivuston perustaja, jonka mielestä uskonto on ennen kaikkea yksityisasia. Samalla tavalla kuin seksuaalinen suuntautuminen, politiikka tai ammattiyhdistykseen kuuluminen. Julkisen sektorin, kuten koululaitoksen ei tule asettua minkään uskonnon puolelle. Kun niin tehdään, loukkaantunut vanhempi ottaa yhteyttä vapaa-ajattelijoihin. Siitä syntyy kantelu, kuten nyt tästä Suvivirrestä. Karisman mielestä vapaa-ajattelijat ovat ennen kaikkea ateistien etujärjestö: ”Ei me mitään vaadita. Me vaan halutaan olla samaa mieltä kuin laki.” Eikä lain mukaan ketään saa pakottaa harjoittamaan uskontoa omantuntonsa vastaisesti.

Mutta eikö tämä nyt mene Suvivirren kohdalla naurettavaksi hiustenhalkomiseksi? Mitä jos koulussa soitetaan vaikka Mikko Kuustosen Enkelit lentää sun uniin? Kyllähän siinäkin kristillisiä symboleja viljellään. Karisman mielestä asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Populaarimusiikki viljelee kaikenlaisia kuvastoja ja sitä voi kuunnella kun huvittaa. Suvivirsi on kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluva osa, jonka aikana noustaan kunnioittamaan Jumalaa: ”Kyllä tyhmempikin tajuaa, mikä siinä on uskonnonharjoitusta.” Karisman mukaan kulttuuri ja uskonto ovat kaksi täysin erillistä asiaa, joista ensimmäinen tarkoittaa esimerkiksi kristillisten kirkkojen ihastelemista lomamatkalla Roomassa. Se siitä saivartelusta sitten.

Samuli:

Alan ymmärtää Karisman ajattelua. Karisma ei ole ylioppilas. Tie vei ammattikoulun kautta tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. Sen jälkeen hän on työskennellyt miesvaltaisella alalla, miesten keskellä. ”No onhan siellä meillä ammattikoulussa pakko ottaa aika äijäasenne”, hän nauraa kun huomaa vahingossa kiroilleensa.

Ella:

Karisman puheessa vilahtelee jatkuvasti termi valistus. Lisäksi mies on tamperelainen diplomi-insinööri. Itse asiassa suuri osa vapaa-ajattelijoista tunnustautuu insinööreiksi. Vuonna 2003 perustettu eroakirkosta.fi lienee sekin eräänlainen insinöörityön taidonnäyte: ”Emmä tiedä, ehkä meillä insinööreillä on jotenkin samanlainen tapa ajatella asioita.” Olisiko tämä samanlainen tapa jonkinlaista kehitysoptimismia? Sitä Karisma ei suostu myöntämään, mutta puhuu samalla uskonnoista historiallisina vaiheina, jotka tulevat kuolemaan itsestään kun länsimainen sekulaariyhteiskunta kehittyy tarpeeksi pitkälle: ”Minä uskon että alunperin, tuhansia vuosia sitten ihminen oli animistinen ja eikös siitä sitten kehittynyt polyteismi. Monoteismissa on sitten enää yksi jumala ja minusta on ihan luonnollista että jumalien määrä laskee edelleen kohti nollaa.”

Karisma ei väitä mallia tieteelliseksi teoriaksi. ”Mutta on ihan luonnollista että ihmiskunta kehittyy.” Karisman maailmassa aatehistoriat seuraavat toisiaan marxilaisella vääjäämättömyydelllä. Samuli mainitsee marxilaisuuden, mutta sitä Karisma kavahtaa. ”Kommunismi olisi minulle samanlainen peikko kuin uskonnollinen totalitarismi. Mulle on tärkeää, että ihminen saa vapaasti olla oma itsensä. Myös oikeus yksityisyyteen on tärkeä.”

Samuli:

Karisman mukaan: ”Uskonto on ollut liian keskeisessä roolissa kansakunnan rakentajana.” Tuntuu jopa hämmentävältä kuulla uskontokeskustelun ykköskasvon sanovan: ”Minusta uskonto ei oikeastaan ole ollut kovin kiinnostava ilmiönä.”

Ella:

Teologisesta tiedekunnasta Karisma ei osaa sanoa oikein mitään, kun ei ole tutustunut aiheeseen. Mutta yliopistot saavat kuitenkin kovaa peukutusta. Mitä tahansa saa tutkia, kunhan lähtökohdat ovat tieteelliset. Lisäksi Karisma korostaa keskusteluyhteyden merkitystä. Vapaa-ajattelijat ovat tempauksillaan hakeneet median huomiota ja pyrkineet edistämään keskustelua. Nykyisin provokatiiviset keskustelunavaukset ovat vähentyneet, mediaa kiinnostaa muutenkin jo valmiiksi.

Samuli:

Suhde marxilaisuuteen tulee esiin uudelleen kun kysyn, mikä vapaa-ajattelijain toimintaa on viime vuosikymmeninä aktivoinut. ”No vuoteen 1991 oli oikeastaan yhteinen sopimus, ettei keikuteta venettä.” Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteyttä tarvittiin, kun rajan takana vaani ”se vanha vainooja, kavala kauhea”.

”YYA-Suomessa ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä, kun Neuvostoliitto oli vahvoilla, ei täällä uskallettu instituutioita arvostella. Vasta nyt on muutaman vuoden ajan oltu itsenäisiä: nyt ei tarvitse turvata mihinkään. Neuvostoliitto oli arvaamaton, ehkä se saattoikin olla ihan hyvää politiikkaa. Nyt Suomi on toinen.” Nyt Suomessa on paremmin tilaa vapaa-ajattelulle. Nyt voidaan puhua uskonnosta julkisessa tilassa, kirkon roolista ja siitä suvivirrestäkin.

Mutta miksi, Petri? Sitä sä et vielä kertonut. ”No kun tää on oikein, tää meidän työ. Tämä on tärkeää. En minä kenenkään uskonnollisuutta halua vähentää”, hän vastaa. ”Mutta tässä maassa pitää olla tilaa elää uskonnottomastikin – tai kertomatta mitään uskonnollisuudesta. En minä yritä maailmaa muuttaa, minä haluan että täällä noudatetaan lakia. Se on vapaa-ajattelijoiden tavoite.”

Karisma ei lopultakaan halua selittää tarkemmin, rautalangasta hän ei väännä. ”Tajuathan sinä itsekin.”

Ja tajuanhan minä, totta puhuen.

Karismajuttuun kuvitusta.

Kai Sadinmaa: Petri Karisma on nasaretilaisen asialla

Ella:

Keskustelua olisi voinut jatkaa ties kuinka kauan, mutta Karismalla on jo kiire toisaalle. Karisma vaikuttaa tyytyväiseltä ja huikkaa vielä ovelta, että kaikesta on tärkeää voida keskustella. Sitä ei lähtökohtaisesti vapaa-ajattelijalta odottanut.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

Haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014

Turvassa teologisessa – Kyyhkynen 3/2014

”En minä oikein vieläkään ole varma kannattaako tätä haastattelua tehdä”, Tomi aloittaa. ”Kun ei se mun kiusaaminen nyt niin ihmeellistä ollut, aika kevyttä. Hakattiin vaan ja nimiteltiin ja pelkästään koulussa. Ei meille kukaan kotiin tullut hakkaamaan tai lähetettänyt uhitteluviestejä. Eikä mua joka päivä hakattu. Ehkä vaan viikottain. Vaikka olihan se mielessä koko ajan. Että haluis päästä turvaan.”

Tomi on 24-vuotias teologian ylioppilas. Pienestä kunnasta nykyisen Salon alueella, turvallisesta pienestä talosta metsän keskellä. Kotona sai olla rauhassa. Muualla ei sitten saanutkaan.

”Olen välillä kävellyt sen talon ohi myöhemmin. Sillä paikalla oli maaginen merkitys mun vanhemmille, ehkä meille lapsillekin. Se talo oli pieni ja paha, mutta siellä oli hyvä olla. Siellä ei ollut ilkeitä ihmisiä, vain luonto ja hiljaisuus.”

Vähän väliä Tomi palaa sisaruksiinsa. ”Meillä oli hyvä perhe. Mutta me ollaan kaikki ehkä vähän introvertteja. Isä opetti meille tietokonepelaamista ja se oli isää parhaimmillaan. Ollaan kaikki aika sopeutumiskykyisiä, osataan lukea tilanteita meidän ympärillä. Me mukaudutaan siihen, mitä meidän ympärillä on. Ei haluta ärsyttää ketään, eikä siihen olisi oikein varaakaan. On opittu hyvin.”

Miksi?

TomiEi Tomi osaa sanoa miksi häntä kiusattiin. Ei ehkä edes kysyä sitä. Jossain vaiheessa kiusaaminen alkoi tuntua melko luonnollisesta. Koulunkäynti nyt vain oli sellaista että toisinaan tuli turpaan. Eikä hän ollut ainoa perheestä, jota kiusattiin. Vain ensimmäinen:

”Vaikka ei me siitä keskenämme puhuttu.”

Sisarusten kesken tuntui vallitsevan ajatus siitä, että näin asioiden kuuluukin mennä. Jokainen koululuokka pyrkii löytämään keskuudestaan ne tosi siistit tyypit ja sitten ne, joista ei saa pitää. Jälkimmäinen oli osunut Tomin ja hänen perheensä kohdalle:

”Ei me minusta mitenkään erikoisia oltu. Mutta jotenkin se vain oli selvää, että meitä kuuluukin kiusata. Se oli selvää meille kaikille.”

Kiusaajat eivät myöskään antaneet syytä toiminnalleen. Paitsi kerran. Tomi oli ihastunut samaan tyttöön kuin joku toinen. Joku päätti keksiä väittää, että Tomi olisi raiskannut tytön.

”Ja mua piestiin sen takia. Se oli sen päivän tekosyy. En vieläkään tiedä uskoiko joku, että olisin niin tehnyt.”

”Ei se kiusaaminen kuitenkaan yleensä ollut seksuaalista”, Tomi korostaa, mutta korjaa nopeasti:

”Tai olihan se tavallaan, kun tytöt huutaa että olen ruma ja kukaan ei halua olla mun kanssa ja kuolen neitsyenä.”

”Joskus ehkä kiusattiin sen takia että olin lihava tai tyhmä. Vaikka en mä ollut. En tiedä oliko syy alussa se, että olin parempi oppilas. Mut ajan kanssa opin olemaan vähän huonompi, hiljempaa. Vaikka ei se kyllä paljon auttanut.”

Kysyn, eikö hän perheen vanhimpana lapsena koskaan yrittänyt puolustaa pienempiä sisariaan. Hävettääkö, ettet? Typerä kysymys, kadun välittömästi.

Katson kuin ystäväni alkaa itkeä ja tunnen itseni koulukiusaajaksi. Juuri tällä sekunnilla voisin murskata vastapäätä istuvan pienen ihmisen. Valta on minulla. Tältäkö mahtaa kiusaajista tuntua?

”En mä olis mitään voinut tehdä! Yksi viittä vastaan se olis ollut. Mutta tottahan se on, olis mun jotain pitänyt tehdä. Ja voihan olla, että se niiden kiusaaminen oli mun syytäni. Ehkä niitä kiusattiin, kun mä en puolustautunut. Ehkä se oli mun syytäni kaikki.”

Tomista tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt tilannetta:

”Jos joku kuristaa mun siskoa nurkan takana, ei sitä silti kukaan nähnyt. Kerran mun siskoa kuristettiin ja se poika itki. Sitä poikaa lohdutettiin. Kerran meidän Annalta murtui käsi, mutta opettaja ei noteerannut. Ihmiset ei aina halua nähdä asioita.”

Kerran Tomia tuettiin: ”Silloin multa tuli kaulasta verta. Mua kuristettiin, kun mä yritin puolustaa pikkusiskoani.”

Ja vain muutamaa minuuttia sitten hän uskoi, ettei koskaan yrittänyt auttaa. ”En mä sitä laske kun ei siitä mitään hyötyä ollut! Mut hakattiin ja sitä kiusattiin edelleen.”

KOULU

Kiusaaminen alkoi kun koulu alkoi. Seurasi luonnollisena osana elämää, kuin lukeminen ja laskeminen. Välitunnit olivat kamalia ja Tomista tuntuu, ettei niitä olisi pitänyt olla ollenkaan: ”Muistan vaan sen nimittelyn ja vähättelyn ja väkivallan.” Tomin muistot ala-asteelta ovat jääneet utuisiksi.

Kiusatullakin oli kavereita, mutta yksi tai kaksi kerrallaan. Ala-asteen aikana yhteensä ehkä viisi. Ihan normaaleja lapsia.

Yläasteella kiusaaminen jatkui, kun samat lapset siirtyivät yhdessä uuteen kouluun. Vanha kiusaaja jatkaa ja muut yhtyvät siihen. Koululuokka oli lauma, jossa jokaisella oli oma paikkansa nokkimisjärjestyksessä:

”Jos ne muut näkee, että sä olet heikko. Jos et huutele takaisin tai puolustaudu. Enkä mä voinut huudella, kun nehän olis hakannut mut. Koitin vaan tuntea itseni vähän niitä kiusaajia paremmaksi. Mutta ei se kyllä oikein onnistunut.”

Koulun pihalla Tomi ja hänen kaverinsa muodostivat nörttijengin, joka eli ihan konkreettisesti nurkassa. Se tuntui turvalliselta:

”Pihan läpi kulkiessa kovat jätkät huuteli, mutta silloin kun me pysyttiin siinä meidän nurkassa pihalla, me saatiin olla rauhassa. Meitä ei hakattu.”

Tomi ei muista, pelkäsikö hän koko ajan. Joitakin lapsia ehkä, hän arvelee.

”Mutta jos ne on edellisenä päivänä myllyttänyt sua tai hakannu aitaa vasten niin tottakai se jännittää. Mutta ysillä kiusattiin vähemmän. Se oli aika hyvä vuosi.”

Tomia alettiin kohdella ihmisenä ensimmäistä kertaa lukiossa, otettiin mukaan porukkaan. Kiusaaminen lakkasi, mutta huomio oli Tomille fliikaa:

”Mä olin jo niin rikki että etäännytin muut. Makasin lattialla ja huusin mun pahaa oloa. Miksen saa huomiota? Kun pari kertaa bileissä päätyy lattialle huutamaan, että tappaa mut, niin sitten enää kutsuta. Lukiossa mä hoidin sen kiusaamisen itse. Muiden ei tarvinnut.”

Turvassa

Tomi muistaa kodin metsän keskellä turvallisena. Samalta tuntuu myös yliopistolla. Ei tarvitse enää pelätä.

”Paitsi joskus, mut aika vähän. Mä tiedän, että mä voin vaihtaa maisemaa. Mä en ole kahlittu mihinkään.”

Uusia ihmisiä hän varoo edelleen – ja uskoo tunnistavansa kiusaamisen jäljet. Tomilla on selvä kuva siitä, millaisia ihmiset ovat:

”Ne satuttavat. Niiden motiiveja epäilee aina. Miksi nuo puhuvat minulle? Mitä ne minusta haluavat.”

Tomista tuntuu edelleen, ettei hän riitä ihmisenä: ”Aina pitäisi olla joku muukin arvo. Osaan kyllä nykyisin tunnistaa, mitä ihmiset haluavat. Suurimman osan elämästä kun on varonut ja tarkkaillut muita, osaa sen lopulta aika hyvin.”

Yliopistossa Tomi tuntee olevansa muiden kanssa saman arvoinen: ”Ei mua enää niin voisi kiusata. Mä olen aika kova jätkä. Nyt mä osaisin puolustautua. Täällä mulla on oma paikkani ja täällä mä olen saanut itse valita sen paikan.”

Tomin mukaan hänen vanhempansa eivät osanneet: ”Ei ne kuulunu toimikuntiin tai vanhempainneuvostoon. Kai ne yritti, mutta ei se vaikuttanut. Me oltiin köyhiä ja muut oli parempia. Päättivät maailmassa. Musta tulee yksi niistä, jotka päättää.”

Tomi on kova jätkä ja yliopisto hyvä paikka. ”Täällä mä olen aika hyvin turvassa. Täällä ei kukaan hakkaa.”

teksti Samuli Suonpää
kuvat Ella Luoma

Poljetuista poljetuimmat – Kyyhkynen 3/2014

Miksi Äiti Intia pieksee tyttäriään? Intialaisessa kontekstissa nainen on pahimmillaan kolmesti sorrettu: sekä sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa että kastitaustansa perusteella. Yhteiskunnassa pohjimmalla ovat kastittomat, jotka ovat valinneet itselleen nimen dalit, poljettu. Heidän sisäisessä hierarkiassaan alimpana ovat dalit-naiset, poljetuista poljetuimmat.

Jasmin Ruokolainen: Otin  kuvan, koska "no entry for slow moving" nappasi huomion. Vasta kuvasta huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Jasmin Ruokolainen: Kun Lauri otti kuvan, ”no entry for slow moving” nappasi huomion. Vasta myöhemmin huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Kastiin kuuluvat näkevät kastittomat syntyperältään saastaisina ja siten sosiaalisesti erotettuina heistä. Puhtauden ja saastaisuuden rajoja vedetään käytännössä niin asumisen, aterioimisen, työnteon, avioliiton kuin uskonnon harjoittamisen kohdalla. Sekä kastittoman kanssa aterioinnista kieltäytyvä yläkastinen että dalit-naisen raiskauksen tuomitsematta jättävä poliisi elävät saman kulttuurin vallan alla. Mutta siitä, kuinka asiat maailmassa ovat, ei vielä voi päätellä sitä, kuinka niiden pitäisi olla – edes kulttuurista puhuttaessa. ”It’s not cultural, it’s criminal”, oli erään tapaamani dalit-aktivistin vastaus joukkoraiskauksiin.

Äärimmillään kastittomien koskemattomuus tarkoittaa heidän varjonsakin välttelemistä saastumisen pelossa. Tämän tiedon valossa on ironista, ettei kastittomuus suojele naisia seksuaaliselta hyväksikäytöltä, vaan päinvastoin. Dalit-naisten ruumiiden häpäiseminen on äärimmäinen vaikenemisen vaade koko kastittomien yhteisölle. Siksi dalit-liike tarvitsee koko maailman tukea. Liike on osa kontekstuaalisten kamppailujen globaalia kudelmaa kohti täyttä ihmisyyttä. Tässä kudelmassa yhteen taisteluun sitoutuminen ei vie voimaa toisilta, vaan lisää sitä.

teksti: Tiia Orpana
kuva: Lauri Savonen

Lisätietoa:

Dalitien solidaarisuusverkosto – Dalit Solidarity Network Finland DSNFi

She’s a lady – Kyyhkynen 3/2014

Iltapäivän aurinko kuultaa naisen sarin kankaan lävitse. Hän kantaa vettä ämpärissä. Naiset ovat töissä, matkalla jonnekin tai miestensä kanssa. Heitä ei tunnu näkyvän ottamissani valokuvissa. Kolkata sykkii elämää, ja illalla aurinko putoaa taivaalta kuin kivi.

Delhissä pelotti. Tunne ei ollut tavallista arkuutta vieraassa paikassa. Seisoin kavereideni kanssa paikallisen alkoholiliikkeen edessä ja luotin auton lukkoihin vähemmän kuin heidän seuraansa kadulla. Jos humalaisia miehiä tulisi useita kerralla, en tiedä mitä voisi tapahtua. Muutama mies käveli tahallaan minua päin. Mies oli paljon pelottavampi kuin ohi kulkevat katukoirat, joita yleensä säikyin. Huivi ja vaatteet eivät kätkeneet naiseuttani. Tiesin etten saisi olla esillä katukuvassa. Olin silti.

DSCN1308kyyhkynenErääseen teoriaan ihmisen sukupuolen asemasta maailmanpolitiikassa sisältyy ajatus kansallisruumista. Sellaisia ovat kielessä käytetyt termit, kuten Suomi-neito, äiti Intia ja isänmaa. Miehen kansallisruumis on suojeleva, aktiivinen ja taisteleva. Naisen ruumis on ylläpitävä ja passiivinen, säilyttävä. Miehen päällä on t-paita ja farkut. Hänen kioskinsa päällä on Nokia-kyltti. Naisen päällä on sari. Hän suorittaa aamusiunauksen. Ruumiillaan he edustavat koko Intiaa.

Kansallisruumista vastaan voidaan hyökätä esimerkiksi raiskaamalla vieraan kansan nainen. Kunnia, joka on liitetty naisen ruumiin ja olemuksen suojelemiseen, korvautuu häpeällä. Puhutaan sotaraiskauksista. Hindunationalismin nousu ja Intian sisäiset sukupuolten väliset valtarakenteet korostavat raiskauksia myös eräänlaisen kansakunnan sisäisen kontrolloinnin keinona. Tämä on kohdistunut myös ulkomaalaisiin.

Vanha kirjekaverini kieltäytyi tapaamasta minua. Hänen äitinsä oli kertonut, että edellisen kerran, kun joku länsimaalainen oli saapunut Espoon kokoiseen pikkukylään Intiassa, se oli päätynyt lehtiotsikoihin. Kirjekaverilleni ongelma oli siinä, että olen valkoinen ja nainen:

“Look, Jas, it would ruin my life.”

Ihonvärini, naiseuteni ja kulttuuritaustani avulla olisin voinut pilata hänen elämänsä.

Yritän löytää vessaa Kolkatan luonnontieteellisestä puistosta. Naisten vessat on lukittu. Kolkatan Intian kansallismuseossa naisten vessa on varastokoppi. Käyn miesten vessassa.

“Few mahila toilets (=naistenvessat) in city, Centre asks for 370 more.” -Times of India, 18.6.

Kaksi naista on raiskattu ja hirtetty Badaunissa, sillä kylässä ei ollut naistenvessaa. Naiset oli pakotettu astumaan pois turvalliselta, normien hyväksymän käytöksen alueelta, pellon liepeille.

Gender policing tarkoittaa tietynlaisen käytöksen hyväksymistä ja siihen kannustamista. Toisaalta kyse on vääränlaisesta käytöksestä rankaisemista. Eräs keino tähän on raiskaus, tiedottaa No Country for Women.org:

“In the urban culture, where women are out with their boyfriends till late in the night skimpily dressed, rape instances are bound to be higher than in rural areas where women are mostly confined to their homes and are dressed properly.” – Abu Azmin, Samajwadi Party.

Seuraavassa tapauksessa kyse tuskin oli vähäpukeisesta naisesta:

“9-year-old raped by neigbour – – when she was sleeping on the terrace of her house in Anand Parbat. – – Mukesh took advantage of the absence of the girl’s parents.” – Times of India, 18.6.

Ongelman ydin on jossain syvemmällä kuin vaatteiden alla tai vessojen puutteessa.

“Asuin yksin. Naapurini soitti poliisit, koska pidin kotibileet joissa oli sekä tyttöjä ja poikia. Että nyt siellä on tyttöjä ja poikia sekaisin, se on irstasta.” – miespuolinen kirjekaverini Delhissä.

Sari päällä on hankala kävellä, muuten kuin hitaasti, tai kurkottaa. Yritän hyppiä. Leikitän lapsia Kolkatan Institute of Psychological and Educational Researchin tiloissa. Eräs tyttö on palannut kotoaan asuntolaan mustan silmän kanssa, toisella on uusi mekko. Köyhä tyttölapsi on kaksinkertaisesti heikko-osainen. Luen tapausraportteja hyväksikäytetyistä, hylätyistä, myydyistä lapsista lastenkotiyksikössä. Käteni tärisevät. Heistä kasvaa naisia ja miehiä.

“Jokin päivä saat sen sidottua vielä oikein. Minä autan sinua”, sanoo talonmiehen vaimo, ja sitoo sarin viidennen kerran ylleni. Kävelen portaat alas ja avaan luokkahuoneen oven. Lapset tulvivat innostusta täynnä luokkaan. Valo kuultaa sarini kankaan lävitse. Silmistäni kuultaa toivo

Luen: What Young India Wants, Toinen maailmanpolitiikka.
Kuuntelen: Bulla ki jaana – Rabbi Shergill.

teksti ja kuvat: Jasmin Ruokolainen

DSC02130kyyhkynen DSC00986kyyhkynen (1)

Ken ompi fuksi –14? – Kyyhkynen 3/2014

Uusi syksy ja uudet fuksit. Syksyyn ja alkavaan opiskeluun oli vielä viikkoja, kun Kyyhkysen toimituskunta onnistui saamaan heistä neljä käsiinsä. Vilma, Mika, Anne ja Dani ottavat haasteesta kopin ja kertovat innostuksestaan, jännityksestään ja siitä, mitä odottavat tulevilta vuosiltaan teologian opiskelun parissa.

”Painoin valkean ylioppilaslakin päähäni Etelä-Tapiolan lukion auditoriossa viime joulukuussa. Puolikas välivuoteni on ollut tapahtumarikasta, sangen liikkuvaa sekä todella antoisaa aikaa. Siksi nyt alkavat opinnot merkitsevät minulle kenties elämäni parhaimman kesän kääntymistä syksyksi. Juhla päättyy, kun arki alkaa. Haikeuteen sekoittuu kuitenkin myös runsaasti uuden odotusta. Eiköhän minua odota tapahtumarikas syksykin!

Kävellessäni lukioni etuoville ensimmäisenä koulupäivänäni neljä vuotta sitten en tuntenut opinahjosta etukäteen ketään. En ole syrjäänvetäytyvä luonne, joten tutustuminen uusiin ihmisiin oli väistämätöntä. Jotkut heistä tulevat olemaan elinikäisiä ystäviäni. Odotan jotain samankaltaista tältä syksyltä.

Mitä itse opintoihin tulee, pääsykoekirjaa ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” oli mielenkiintoista lukea. Uuden testamentin eksegetiikka sekä kirkkohistoria kiinnostavat minua hurjasti. Sen sijaan jännitän kielten opiskelua; haluaisin niin ymmärtää vieraita kieliä, mutta sanat eivät vain tahdo tarttua minuun.

En osaa sanoa, millaisissa työtehtävissä haluaisin nähdä itseni valmistuneena teologina. Minulla voisi olla enemmän annettavaa uskonnon aineenopettajana, mutta jollain tapaa koen työn evankelisluterilaisen kirkon palveluksessa kiehtovammaksi. Onneksi minun ei tarvitsekaan päättää koko tulevaisuuttani tässä ja nyt, vaan voin keskittyä aloittamaan opintoni ja selvittää ensin, onko teologian opiskelu todella sitä, mitä haluan, eikä vain unelma.”
– Vilma Saarinen

”Olen haaveillut teologian opinnoista vuosia, ja yllätyksenä onkin tullut, etteivät tulevat opinnot tunnu vielä oikein miltään. Olen tietysti onnellinen uudesta opiskelupaikasta, mutta intoa on syönyt tehokkaasti muun muassa Kelan hakemuksien täyttäminen ja oman asunnon hankkimisesta hermoilu. Muutan Helsinkiin 500 kilometrin päästä pohjoissavolaiselta pikkupaikkakunnalta, joten miljöön muutos tuskin voisi olla suurempi. Yliopistomaailmaan astuminen jännittää melko lailla, sillä vasta lukiosta valmistuneena minulla ei ole kunnollista käsitystä, mitä odottaa korkeakouluopinnoilta.

Pitkäaikaisia unelmiani on ollut sekä opiskella teologisessa että olla jonakin päivänä pappi. Eniten opinnoissa ehkä pelottaa, jos unelmien täyttyessä opiskelu tai pappeus tai kumpikaan ei tunnukaan omalta. Toisaalta luotan siihen, että teologiaa opiskelemalla voin löytää itselleni sopivan alan, vaikka en papiksi enää haluaisikaan.
Nyt kun opintojen alkamiseen on enää hetki ja oma asuntokin lopulta löytynyt, alan jo innostua ajatuksesta opiskelijana teologisessa tiedekunnassa.  Odotan uusia ihmisiä ja mielenkiintoisia opintoja, mutta kuitenkin eniten uuden elämäntilanteen tuomia muutoksia.”
– Anne Heikkinen

Millaisia ajatuksia alkavat opinnot herättävät, Mika Björklund?

”Kaikesta siitä, mitä mieleen voisi tulla, huomaan ajattelevani typografiaa. En niinkään ihmettele mitä saan oppia, kuin sitä minkälaisia kirjasimia saan eteeni. Voihan olla, että teologisten opintojen kulttuurihistoriallinen puoli herkistää ihmisen arvostamaan sitä hienovaraista tasapainoa näkyvän ja näkymättömän välillä, jota sopivan kirjasintyylin valinta edellyttää. Toisaalta en haluaisi joutua tilanteeseen, jossa kurssimonisteet on tulostettu käyttäen Arialia — tuota köyhän miehen Helveticaa.”

Mitä teit ennen kun tulit teologiseen?

”Töitä olen tehnyt, sikäli kun olen katsonut, että niiden pakoilu on vaivalloisempaa kuin itse tekeminen. Muuten olen viettänyt aikaa lähinnä Wikipediaa lukien, ja erinäisten mystillis-esoteeristen opusten ja harjoitteiden parissa.”

Mitä odotat opintojen alulta tai opinnoilta itseltään?

”Sen perusteella, mitä olen jo ehtinyt tutustumaan WebOodiin ja Flammaan, lähinnä teknistä säätämistä ja valikkosokkeloissa navigoimista. Tottuukohan byrokratiaan, vai yllättääkö se vielä opiskelijoiden veteraanejakin?”

Mihin tähtäät opinnoillasi teologisessa tiedekunnassa?

”Minulla ei ole tässä vaiheessa muuta suunnitelmaa kuin opintopisteiden kerryttäminen.”

Millaisiin työtehtäviin haluaisit valmistua?

”Ottaen huomioon aiemman työkokemukseni, ja taipumukseni pyrkiä sovittamaan yhteen toisiinsa liittymättömiä pyrkimyksiä: Teologi-putkimieheksi.”

Millaisia ajatuksia alkavat opinnot herättävät, Dani Lahtinen?

”Lähinnä positiivisia, vaikka jännityskin on luonnollisesti läsnä. On mielenkiintoista aloittaa opinnot uudessa oppilaitoksessa ja melko vieraassa ympäristössä. Opintojen alkaminen merkitsee minulle myös muuttoa pois vanhempieni luota, joten tulen varmasti itsenäistymään paljon.”

Mitä teit ennen kuin tulit teologiseen?

”Valmistuin keväällä lukiosta.”

Mitä odotat opintojen alulta tai opinnoilta itseltään?

Uusia tuttavuuksia, kirjojen parissa vietettyjä tunteja ja rasittavia, mutta myös antoisia väittelyitä oikeasta ja väärästä, sekä vaikeita kysymyksiä, joista vain joihinkin on olemassa tyydyttäviä vastauksia.

Mikä jännittää tai innostaa alkaviin opintoihin liittyen?

Olen aivan innoissani yliopiston laajasta kurssitarjonnasta! Tuntuu, että haluaisin opiskella aivan kaikkea, mutta eiköhän se pian laannu. Jännittävintä on varmasti tutustua uusiin ihmisiin ja pelkään raskaan kirjakasan alle elävältä hautautumista.

Mihin tähtäät opinnoillasi teologisessa tiedekunnassa?

Uusien asioiden oppimiseen ja uusiin kokemuksiin. Tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut B2-linjasta, mutten vielä ole lyönyt mitään lukkoon. Ihmisläheiset- ja opetustehtävät kiinnostavat minua parhaillaan kaikkein eniten.

Teksti: Milla Purosalo