Kansikuva – Kyyhkynen 4/2014

Kyyhkynen kansi 4 2014Kyyhkynen 4/2014 on painettu ja postituksessa.

Vuoden viimeisen numeron kansikuva on jouluinen. Se on koostettu joulukorteista, joista osassa esiintyy kodittomia romanikerjäläisiä. Kortteja myydään Helsingin kaduilla Iso Numero -lehden tapaan, ja romanit saavat myynnistä syntyvät tulot. Korttien myynnin toivotaan olevan vaihtoehto kerjäämiselle. Ne ovat syntyneet suomalaistaiteilijoiden ja asunnottomien romanien yhteisprojektin tuloksena. Taiteilijat Rosa Liksom, Marja Hakala, Ritva Harle, Satu Kalliokuusi ja Elviira Davidow ovat maalanneet asunnottomien EU-kansalaisten ottamien valokuvien jatkeeksi kollaasin, joiden pohjalta kortit on tehty.

Kyyhkysen toimitus sai kortit käsiinsä osallistuessaan Vapaa liikkuvuus -verkoston, Oikeudet ilman rajoja ry:n ja Yhteiset Lapsemme ry:n järjestämään joulukorttikonserttiin Rautatientorilla. Joulunalusaikana korttipaketin saa käteensä 5 euron hintaan keneltä tahansa niitä kaupittelevalta kerjäläiseltä.

Rakkauden ammattilainen?

Tapaamme Marian työpaikalla, yhdellä niistä. Hänellä on monia työpaikkoja. Nuhruinen pieni huoneisto, kumilla päälystettyine huonekaluineen, hotellihuoneita, ”panokämppiä”. Iltaisin Maria on domina tai huora, päivisin hän tekee hengellistä työtä etelä-suomalaisessa seurakunnassa, virkaansa vihittynä. Eikä Maria ole hänen oikea nimensä. En tiedä oikeaa nimeä. Minä saan valita, millä nimellä häntä kutsun. Iltaisin miehet saavat aina.

– Aloin neljä vuotta sitten myydä itseäni, Maria aloittaa. Minut saa ostaa. Myyn seksiä. Myyn kehoani, kaikenlaista, mikä liittyy erotiikkaan. Mutta en minä huora koe olevani enkä pidä sanasta prostituoitu. Olen erotiikan asiakaspalvelija. Se on työ siinä kuin parturin hommat tai hierojan.

Maria on arviolta minun ikäiseni nainen, keski-ikäinen, hoikka ja kaunis. Hän on ollut naimissa ja eronnut. Hänellä on perhe ja hyvä työpaikka, turvallinen suomalainen elämä. Hän ei ole ollut köyhä, mutta ei rahaa koskaan liiaksikaan ole ollut.

– Neljä vuotta sitten tuli sellainen tilanne, että tarvitsin enemmän rahaa. Halusin myös itselleni jotain. Siksi minä aloitin. Minulla ei ollut siviilissä suhteita, tarvitsin rahaa ja seksiäkin. Ajattelin, että yhdistetään sitten nämä kaksi asiaa, Maria kertoo.

Kukaan ei pakottanut Mariaa seksityöhön. Ei mies eikä köyhyys. Marian avioerosta oli pitempi aika

– Ei minun ole tätä pakko tehdä. Ei siinä mitään dramaattista ollut. Luotan ihmisen vapauteen päättää omasta elämästään. Minä haluan tätä, Maria sanoo.

Maria laittoi nettiin ilmoituksen ja alkoi toteuttaa miesten toiveita.

– Henkisesti se aloittaminen oli tosi helppoa. Itseluottamus oli enemmän ongelma. Olenko minä riittävän hyvä? Epäilin taitojani alussa. Nyt minulle on sanottu, että olen. Tämä on tuonut itseluottamusta, auttaa muutenkin luomaan omat rajat. Eikä seksin ja tunteiden erottaminen minulle ollut koskaan vaikeaa. Avioliiton aikanakin minulla oli muita suhteita. Nekin olivat pelkkiä panoja, ei mitään muuta. Olen ehkä tunneköyhä ihminen, mutta mieli ja keho ovat ihan eri asiat. Mieleen rakastutaan, keho on keho. Kehoa minä tässä käytän.

Maria aloitti ”kinkyjutuilla”, myymällä dominapalvelua. Varsinainen seksi tuli mukaan vasta myöhemmin.

– Se kinky oli tosi helppoa, kun otti ensin selville, miten joku juttu tehdään. Itse asiassa kinky on kuin sielunhoitoa, annetaan asiakkaalle mahdollisuus tehdä asioita, joita hän ei omassa parisuhteessaan voi toteuttaa. Kauniita asuja, piiskaa, sidottuna olemista, alistumista, roolileikkejä, seksiä.

Domina-roolissaan Maria on aina aktiivinen osapuoli. Asiakas maksaa siitä, että häntä satutetaan.

– Se on aina näin päin. Eivat ne minua halua alistaa. Hallitsevat miehet löytävät satutettavia narttuja siviilissäkin, ei siitä tarvitse kenellekään maksaa.

Marian mukaan kinky ja roolileikit eivät ole koskaan hänelle vaarallisia, mutta asiakkaan puolesta pitää usein varoa. Miehet eivät aina ymmärrä rajojaan.

– En halua rikkoa kenenkään mieltä tietoisesti. Piiskata voin, mutta en tykkää tehdä henkistä väkivaltaa. Ja joskus on pakko sanoa, että ethän sinä hyvänen aika voi haluta tuollaista, siihen voi kuolla! Jotain hengityksen kontrollointia ja hirttoköysijuttuja teen kyllä ja pistän neuloilla. Mutta kun on joskus pyydetty, että pistän neulan peniksen läpi tai ruiskutan välilihan kautta vettä kiveksiin, kieltäydyin. Jos en ole varma oikeasta tekniikasta, kieltäydyn. Yritin minä koiraakin kerran etsiä, kun asiakas olisi halunnut. Mutta en löytänyt sopivaa ja se sitten jäi.

Maria puhuu miehen kehosta viileästi ja kuulostaa asiantuntevalta. Hän uskoo, että tietää mikä on turvallista. Maria kertoo lukeneensa lääketieteen oppikirjoja ja tietävänsä tarkasti ”mitä voi työntää ja minne”. Jos minun pitäisi arvata, veikkaisin terveydenhoitoalan koulutusta, ehkä diakonissan.

Maria puhuu asiakkaistaan kunnioittavasti. Hän ei käytä sanaa ”poka”, hän ei moiti asiakaitaan. Eikä moralisoi.

– Jos tämä työ on jotakin tehnyt, niin se on laajentanut kuvaani miehistä. En enää niputa teitä samaan kastiin. Te olette yksilöitä ja teillä on tunteita usein paljon enemmän kuin voitte kotona ilmaista, hän kertoo. Eivät nämä asiakkaat ole mitään onnettomia runkkareita vaan ihan tavallisia suomalaisia miehiä, usein hyvässä työssä ja korkeassa asemassa, kansanedustajiakin. Onhan tässä selvä kaksinaismoraali. Mies säätää päivällä lakia prostituution kieltämisestä ja yöllä maksaa minulle seksistä.

Marian puheessa toistuu ajatus siitä, että miehillä on nykyisin vaikeaa. Miestä pitää ymmärtää ja vähän paijatakin, että ne jaksavat siellä, mihin menevät hänen luotaan. Maria antaa antaa pienen palan illuusiota, hetkeksi. Samaan aikaan Marian miehistä välittämä kuva ei kuitenkaan ole kaunis. Useimmat asiakkaat elävät parisuhteessa. Pettävät vaimojaan, tekevät huorin.

– Ei se kuulu minulle, onko se väärin vaikka niiden vaimoja kohtaan, että ne käyvät minun luonani. Se on niiden ja Jumalan välinen asia ja niiden vaimojen. Usein miehillä on tarpeita, joita ne eivät saa parisuhteessa tyydytettyä. Vaimo voi olla vaikka frigidi tai raskaana. Omassa suhteessani minä en hyväksyisi pettämistä koskaan.

Maria vakuuttaa ymmärtävänsä miehiä ja hyväksyvänsä heidän erikoisetkin tarpeensa. Häntä ei ole koskaan pahoinpidelty tai raiskattu. Uhkaavia tilanteita on ollut, mutta niistä hän on selvinnyt. Ammatin varjopuolia, sanoo Maria.

– Ei koskaan ilman kondomia. Sitä pyydetään ja vaaditaan kyllä, tosi paljon. Ja joskus asiakas yrittää tehdä sen salaa, ottaa kortsun huomaamatta pois ja vetää paljaalla. Se on silloin pahoinpitely.

Minusta se kuulostaisi raiskaukselta. Hän kertoo miehestä, joka yrittää väkisin jäädä yöksi, joka repii Marian vaatteita rikki tai yrittää etsiä Marian ajokortin ja selvittää hänen oikean nimensä. Maria ei silti myönnä pelkäävänsä. Pitää olla valmis erilaisiin tilanteisiin.

– Jos menet vaikka hotellihuoneeseen ja siellä onkin yhden miehen sijaan neljä eikä sieltä pääse pois, niin mitä siinä silloin voisi tehdä? Hymyilet vaan ja käyttäydyt hyvin, annat kaikille mitä ne haluaa niin silloin pääsee ehjänä pois? Naisella pitää olla oikeus puolustaa itseään, rajojaan ja etukäteen sovittuja asioita. Tuollaisen tilanteen päätyttyä lähtisin poliisilaitokselle ja tekisin ilmoituksen. Enkä takuulla olisi ainoa, jolla on kehossa merkkejä mahdolliseswta väkivallasta. Minulla on aina täysi luottamus siihen, että miten minä käyttäydyn, saan sen itse takaisin. Jos minä olen kiltti ja kohtelias niin silloin minullekin ollaan.

Humalaiset asiakkaat ovat pahimpia, mutta yleensä Maria pyrkii tutustumaan asiakkaaseen ja luomaan pitkän suhteen. Kun tapaa samaa asiakasta monta kertaa, tulevat rajat selväksi ja yllätyksiltä vältytään.

– Niin minä yritän työni tehdä, että asiakkaalle jää hyvä olo siitä, haluaa tulla uudestaan. Vaikka joskus asiakas saattaa kiintyä liikaakin. Pahimpia ovat ne, jotka yrittävät tulla osaksi siviilielämääni. Joku voi vaania parkkipaikalla ja yrittää seurata minne menen tai pahimmillaan tulla minun työpaikalleni. Ne eivät ymmärrä, että tämä on rooli, ei tämä ole oikea minä. Aika, jonka asiakas viettää minun kanssani, on hänelle arjesta irrottautumista, lepohetki. Arki on toisenlaista niin hänellä kuin minullakin. Ei kukaan tykkää olla kahlehdittuna patteriin joka päivä tai selkä aina viiruilla ruoskasta. Se on hauskaa hetken, ei jatkuvasti.

Maria kertoo roolin alkavan jo paljon ennen miehen tapaamista ja jäävän joskus päälle pitemmäksi aikaa.

– Kun valmistaudun tapaamiseen ja laittaudun kauniiksi, muutun silloin siihen rooliin. Minusta tulee toinen. Ihan eri nainen kuin olen arjessa. Eikä se muutos takaisin ole ihan nopea sekään. Saatan illalla mennä tietokoneelle tai tiskata, mutta tapaaminen pyörii pitkään päässä. Joskus voin mennä aamulla kahdeksalta päiväduuniin, vaikka olen illalla maannut joidenkin miesten kanssa tai nainut miestä tekopeniksellä. Pitkin päivää tulee mieleen välähdyksiä, mutta ei se ulos näy. Onhan se vähän absurdia kun mieli on yössä ja samaan aikaan käy jotain hengellistä keskustelua.

Maria kertoo, etteivät roolit kuitenkaan koskaan sekotu. Hengellisessä työyhteisössä työskenteleminen ei olisi mitenkään mahdollista, jos siellä tiedettäisiin Marian toisesta työstä. Kinky-palveluiden myyminen voisi vielä kelvatakin, hän arvelee, mutta seksin myyminen sulkisi heti pois työyhteisöstä.

– Minä olen tosi hyvä lokeroimaan asioita. Minulla on ehkä miehen aivot, maskuliininen tapa ajatella, Maria arvelee. Jos nämä toiset jutut käyvätkin mielessä, niin ei sitä kukaan huomaa. Hengellisessä työssä olen aito minä, se ei ole rooli. Minulla on henkilökohtainen usko, rukoilen hiljennyn säännöllisesti, käyn ehtoollisella. Joskus mies voi sängyssä haluta puhua uskostakin ja Jumalasta, se on minulle ihan okei. Kun mies on alasti sängyllä ja sillä on hyvä olo, ne usein puhuvat ihan kaikesta. Enemmän täällä puhutaan elämän vaikeuksista kuin hengellisessä työssä.

Marialle olisi helppo puhua, sen vaistoan itsekin. Hän vaikuttaa naiselta, joka ei tuomitse, jonka edessä ei tarvitse hävetä. Häpeän tunne minulla iskee vasta kun astun ulos ja huomaan ohikulkevan perheenäidin tuijottavan minua kuin tietäen, mistä olen tulossa.

Uskon, etten ole ensimmäinen Marian luota poistuva mies, joka tuntee samoin.

Teksti: Samuli Suonpää

Sydämeltään seurakuntapappi

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lukee joka aamu Raamattua ja on huolissaan kirkon ja yhteiskunnan jakautumisesta.

Kenttäpiispan toimistoon ei ole yhtä helppo kävellä kuin kirkonmiesten yleensä. Pääesikunnan portilla aseistettu vartija tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja sisään ovesta pääsee vasta, kun on minuutin verran seissyt valvontakameran arvioitavana. Hetken tuntuu kuin olisi Star Trekissä. Tästä aidatusta ja vartioidusta rakennuksesta ei ole yhtä helppoa kävellä uloskaan, toisin kuin kirkosta.

Toimisto on arkinen. Se näyttää virkamiehen tai kirjanpitäjän työhuoneelta, ei piispan. Isäntämme rooli kirkonmiehenä tulee kuitenkin selväksi jo ennen kuin haastattelu alkaa. ”Minulla on täällä tapana lukea Raamattua joka aamu, sopiiko että luemme yhdessä?” kenttäpiispa Pekka Särkiö kysyy. ”Nyt olen menossa Aamoksessa. Sitä voi tulla mitä vaan vastaan, kun järjestyksessä lukee.”

Raamatunlukua seuraa yhteinen rukous. Piispa ei kysy, haluammeko osallistua rukoiluun. Täällä mennään isännän säännöillä. Olemmeko me nyt sotilaan vai kirkonmiehen edessä?

”Kirkonmies minä olen, sydämeltäni seurakuntapappi”, Särkiö vastaa. ”Minä pidin työstäni kirkkoherrana Lahdessa. Mutta kun sitten kehotettiin hakemaan kenttäpiispan tehtävää, se tuntui oikealta valinnalta.” Seurakuntapapin työstä Särkiö kertoo kaipaavansa toimituksia ja seurakuntalaisten kohtaamista.image

Onko kenttäpiispa oikea piispa? ”Minä ymmärrän hyvin kysymyksen. Ei se Suomessa ole koko aikana ollut ihan itsestäänselvyys.” Särkiö kertoo, että aloite kenttäpiispan virkaan tuli puolustusvoimien suunnalta ja tarve syntyi varsinaisesti talvisodassa. ”Kun Neuvostoliitto 75 vuotta sitten hyökkäsi, oli palveluksessa 19 sotilaspappia. Vuotta myöhemmin pappeja oli rivissä yli 300. Kyllä siinä tarvittiin jo kenttäpiispaakin.”

”Puolustusvoimat halusi kenttäpiispan, korkeakirkolliset tahot vastustivat”, Särkiö jatkaa. Tämä asetelma tuntuu säilyneen. Puolustusvoimissa kenttäpiispa on osa kenraalikuntaa, kirkon puolella asema on muuttunut. Jatkossa kenttäpiispa on piispainkokouksessa läsnä, mutta äänioikeus on poistettu. Särkiö arvelee, että puolustusvoimissa arvostetaan kirkollista työtä enemmän, kirkon puolella on ennakkoluuloja. ”Ja osin tässä varmaan vaikuttaa vielä 1970-luvun rauhanliikkeen perintökin. Tämähän on monille kristityille hyvin ongelmallinen, epäpyhä liitto, että papit ovat mukana väkivaltaorganisaatiossa.”

Särkiö mukaan pappien kuitenkin pitää olla läsnä juuri siellä, missä on kärsimystä ja kuolemaa. ”Eiväthän papit hylkää silloinkaan kun tapahtuu kouluampumisia – sodassa kuitenkin kuollaan paljon enemmän kuin rauhan ajan turmissa.”

Särkiö ei myönnä, että sotilaspappien tehtävä olisi tehdä sotiminen helpommaksi. ”Sotilaspapilta, kuten myös sotilaaltakin, vaaditaan aina korkeaa moraalia. Pitää puntaroita oikeutettua väkivaltaa suhteessa kokonaisuuteen. Tietysti moni kristitty haluaa noudattaa vuorisaarnaetiikkaa. Mutta se kuitenkin tarkoittaisi, että helmikuussa 44 ei olisi ollut Helsingin ilmatorjuntaa ja koko kaupunki olisi tuhottu.”

Särkiö käyttää itsenäisyyspäivän juhlapuheista tuttua kieltä. ”Talvi- ja jatkosodan uhrien kautta pelastettiin suomalaisia ja meille tärkeitä arvoja. Suurempaa väkivaltaa vastaan pitää voida puolustautua pienemmällä väkivallalla.”

Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”

Kysymys uskonnonvapaudesta ja uskontojen tasapuolisesta kohtelusta ei Särkiön mielestä ole puolustusvoimissa yhtä ajankohtainen kuin muualla yhteiskunnassa. Viime vuonna maavoimien kesäkuun erästä 87 prosenttia oli luterilaisia
kun koko väestössä osuus on 75 prosenttia. ”Kirkkojen ja muiden uskontokuntien jäsenet ovat muutenkin sitoutuneempia instituutioihin, kuten armeijaan”, Särkiö sanoo. ”Vain joka kymmenes varusmies on väestörekisterissä ja muiden uskontojen kuin kristinuskon osuus on prosentin luokkaa. Näiden porttien sisällä luvut eivät näytä ollenkaan yhtä huonoilta kuin tuolla muualla yhteiskunnassa.”

”Eikä varuskunnissa työskentelevien sotilaspappien tehtävä rajoitu kristittyihin”, Särkiö korostaa. Puolustusvoimissa papisto luo yhteyksia myös alueen muihin uskontoryhmiin. Jos varusmiehelle tulee tarvetta olla yhteydessä omaan uskontokuntaan, pappi auttaa siinäkin. ”Muiden uskontojen edustajat ja maahanmuuttajat ovat ihan tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Lähinnä nämä kotoperäiset uskonnottomat herättävät kysymyksiä horjuttaakseen tätä systeemiä.”

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa vähenee, puolustusvoimissa tämä ei Särkiön mukaan näy.
”Me olemme olleet liberaalin kehitysuskon vallassa. Ajatellaan, että kaikille on töitä, sitten eläke ja vanhainkotipaikka. Ja on uskottu, että rauha pysyy. Kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet, ettei rauhakaan ole itsestäänselvyys. Venäjästä ei ole tulossa läntinen demokratia.” Särkiö kertoo juuri kuunnelleensa radiossa juontajaa, joka tasapainoili termien kriisi ja selkkaus välillä. Kyse oli Ukrainan tilanteesta: ”Ei Ukrainassa ollut kriisi tai selkkaus. Siellä on sota ja se jatkuu edelleen.”

”Venäjä haluaa itselleen sen suurvalta-aseman. Puhutaan Venäjälle legitiimeistä etupiireistä. Meidän korviimme se on uhkaavaa kun olemme osa sitä etupiiriä. Se pelottaa ihmisiä.”
”Kirkkoa tarvitaan juuri yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana”, korostaa Särkiö, ”ja isänmaallisuutta.” Kenttäpiispalle nämä kulkevat käsi kädessä.

Särkiölle isänmaallisuus on sitä, että ketään ei jätetä ulos tai pois pelastusveneestä: ”En minä sellaista hurraaisänmaallisuutta ihannoi, leijonariipuksia ja tatuointeja niskassa. Vaan sitä, että halutaan rakentaa yhteistä isänmaata. Suomen pitää olla hyvä paikka elää niin kantasuomalaisille kuin tulijoillekin. Kirkko on instituutio, joka koittaa pitää kaikista huolta. Kirkko näkee heikkojen aseman, kun sosiaaliturva ei riitä. Se on isänmaallista.”

Myös epäisänmaallisuus nousee esiin. ”Se on sitä, ettei haluta toimia demokraattisen Suomen hyväksi. Ei haluta tehdä tarvittavia päätöksiä ja annetaan talouden rapautua. Syntyy luokkajakoa.”

Luokkajakoa? Vasemmistonuorten luokkasota-retoriikan mainitseminen nostaa kuitenki Särkiön takajaloilleen. ”No se on kyllä aika yliampuva termi. Joku, joka on lukenut Marxinsa, voi varmaan sellaisesta puhua. Mutta todellista alaluokkaa on nyt se viidennes nuorista miehistä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Ne, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä ja opiskelusta, jopa armeijasta. Sen huuteleminen, että noustaan luokkataisteluun, ei rakenna mitään. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Aina syntyy uusi yläluokka niin kuin Neuvostoliitossa, jossa toiset olivat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset.”

Yhteiskunnallista puhetta kirkon puolella kuulee nykyisin paljon vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Särkiön mielestä puheelle kansallisesta yhtenäisyydestä olisi nykyisin tilausta, niin kuin oli ennen talvisotaakin. ”Meillä tapahtuu koko ajan polarisaatiota. Kirkko on jakautunut ja yhteiskunnassa terveys- ja varallisuuserot lisääntyvät. Tämä on aika huono aika olla jakautunut keskenään riiteleviin leireihin.”

Kenttäpiispan toimistossa ei pelätä sitä retoriikkaa, joka kirkossa on muuten siivottu pois. Täällä Jumala suojelee isänmaata ja kansan sisäinen riitely pitää lopettaa.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
Kuva: Samuli Suonpää

Kaukaiset julkkikset? – Kyyhkynen 3/2012

”Hei, lähdetkö mun kanssa katsomaan yhtä ihan järjettömän hyvää bändiä?”

”Tottakai. Mitä?” ”No …a.” ”Hei, mä tunnen yhden tyypin, joka soittaa siinä!” Ja jälleen maailma tuntuu pieneltä. Eikä se ainoastaan tunnu – se on pieni, varsinkin Helsingin kokoisessa kaupungissa. Ei ehkä aivan voi sanoa, että kaikki tuntevat kaikki. Mutta kun etsimällä etsii, on hyvin todennäköistä, että kaksi pääkaupunkiseudulla koulunsa käynyttä löytää yhteisiä tuttuja. Jos ei kavereita, niin ainakin hyvänpäiväntuttuja tai kaverin kavereita, joihin on sattumalta törmännyt illanistujaisissa, kuntosalilla tai yliopiston ruokalassa.

Erityisen hauskaksi ilmiön tekee Facebook. Kuvittele mielessäsi skenaario: tapaat töissä, baarissa tai lomamatkalla aivan mahtavan tyypin ja muutaman päivän kuluttua etsit hänet Facebookista. Näpytellessäsi nimen ruudulle huomaat, ettet olekaan ainoa tuntemasi henkilö, joka on kyseisen henkilön kanssa päässyt juttelemaan. Hän saattaakin olla opiskelukaverisi lukiokaveri, hän ehkä opiskelee samassa koulussa kuin vanha joukkuekaverisi, ja paras kaverisi tunnistaa hänet lähikauppansa kassamyyjäksi. Etkä voi kuin mielessäsi naureskella, että pitihän se arvata. Maailma on niin pieni.

Yhdysvalloissa ilmiötä on menty tutkimaan ihan matemaattisestikin. Muun muassa Stanley Milgramin tutkimusten pohjalta on muodostettu teoria, jonka mukaan sosiaalisten verkostojen tasolla on mahdollista tavoittaa maailman jokainen ihminen niin sanotun ”kuuden ketjun” kautta. Käytännössä maailman jokainen ihminen voisi siis olla yhteydessä keneen tahansa maailman ihmiseen korkeintaan kuuden ihmisen kautta. Suomessa, missä väkiluku on 5,4 miljoonaa, tuskin päästään edes kuuteen.

Faniuteen ja idoliuteen tämä small world –ilmiö tuo mielenkiintoisen näkökulman. Ihaillut näyttelijät tai hyvää musiikkia soittavat bändit eivät välttämättä tulekaan toiselta puolelta maailmaa, vaan he saattavat asua naapurirapussa tai kulkea kanssasi samalla junalla töihin joka aamu. He eivät ehkä vietäkään ”taviksen” silmissä glamourin täyteistä elämää, vaan aivan samalla tavalla elävät Kelan opintotuella ja -lainalla tai tekevät töitä, syövät kaurapuuroa aamupalaksi ja kärsivät välillä huonoista hiuspäivistä.

Niiden bändien jäsenet, jotka nähdäkseen bändin fanit ovat valmiita maksamaan kymmeniä euroja ja ehkä matkustamaan satoja kilometrejä, ovat toisille ihmisille kavereita, perheenjäseniä, tyttö- ja poikaystäviä, ehkä isiä ja äitejä. Vaikka yläasteesi matikanopettaja olisi sinulle vain entinen opettaja, pikkusiskollesi hän saattaa olla maailman parhaan bändin kitaristi.

Teksti: Milla Purosalo

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012

Kymmenen muutosta kirkossa – Kyyhkynen 2/2014

Pastori Kai Sadinmaa peräänkuuluttaa kirkon muutosta, mutta mitä tapahtuisi, jos hänen teesinsä todella siirrettäisiin käytäntöön? Kyyhkynen laittaa uudet kymmenen käskyä koetukselle!

Radikaalipappina mediassa profiloitunut Kai Sadinmaa julkaisi huhtikuun aikana kiistakirjoitelmansa 10 käskyä kirkolle. Aiemminkin kärkkäitä mielipiteitään esitellyt pastori on kirjassa tiivistänyt näkemyksensä kymmenen kohdan ohjelmanjulistukseksi, jossa evankelis-luterilaiselle kirkolle esitetään sama viesti kuin muinoin Israelin kansalle: tehkää parannus! Kantaisivatko Tornion profeetan käskyt toteutuessaan hyvää hedelmää, vai kääntyisivätkö hyvät aikomukset itseään vastaan, kuten ihmisten kanssa on usein tapana? Kyyhkysessä ei kaikkea purematta niellä, joten katsoimme parhaaksi ottaa asiasta selvän.

Koska Jumala on osannut olla jakamatta meille profetoimisen lahjoja, niin kustakin käskystä on konstruoitu varmuuden kaksi tulevaisuudenkuvaa, positiivinen ja negatiivinen. Jokaisesta käskystä esitetään tiivistelmä, minkä jälkeen kuvataan mahdolliset seuraukset. Kaikki sitaatit ovat Sadinmaan kirjasta.

1. käsky: Älä valehtele Jeesuksesta

Kirkon on opetettava Jeesuksesta yhteiskuntajärjestystä uhmaavana kapinallisena turvallisen ja pehmeän kiiltokuva-Kristuksen sijaan. Evankeliumin julistamisen tulee tapahtua kaduilla, eikä kirkossa. Positiivi: kirkosta tulee symbolinsa Jeesuksen Kristuksen mittainen, mitä tulee ihmisten tavoittamiseen, jalkautuvaan papintyöhön ja yhteiskunnallisena soraäänenä toimimiseen. Sanonta ”mitä Jeesus tekisi?” lakkaa olemasta kevyttä leikkiä.

Negatiivi: Katusaarnaajien jengeistä ja ex tempore- jumalanpalveluksista tulee uusi järjestyshäiriöiden aiheuttaja kaupungin kaduilla. Jeesus saa uuden visuaalisen ilmiasun seinille taiteilluissa graffiteissa, joissa ”kesytön ja maskuliininen Juudan leijona” tarkkaa katsojaa kuin Che Guevara ja poseeraa ylävartalo paljaana kuin Putin.

2. käsky: Lopeta jäsenten kosiskelu

Kirkon on lakattava toimimasta keski-ikäisten rouvien ompelukerhona ja palveluyrityksenä ja muututtava yhteiskunnan vähäosaisten suojalinnakkeeksi.

Positiivi: kirkko karsii palveluitaan, eikä yritäkään olla kaikkea kaikille. Perustehtävät, kuten sanan ja sakramenttien jako saavat enemmän tilaa.

Negatiivi: kirkko siirtyy marginaaliin ja aloittaa kilpaulinan Vapaa-ajattelijoiden kanssa siitä, ketä sorretaan eniten. Luterilaisuudesta tulee ryppyotsaista nyrkinheristelyä, jonka rinnalla Animaliaaktivismikin alkaa vaikuttaa kevyeltä partiolaistoiminnalta.

3. käsky: Saarnaa poliittista evankeliumia

Kirkon toiminnan on oltava avoimen poliittista, sikäli kuin jo sen olemassaolo on loukkaus vallitsevia olosuhteita kohtaan. Evankeliumia tulee tulkita tästä kontekstista käsin.

Positiivi: kirkko ottaa paikkansa yhteiskunnallisena arvovaikuttajana, eikä mieti joka sanankäänteessä jäsenmääränsä säilyttämistä. Uusi, rohkeampi linja onnistuu jopa kasvattamaan kirkkoon liittyvien määrää.

Negatiivi: kirkon diakoniatyö loppuu täysin, sillä sellainen on vain myötäilevää reagointia valtapolitiikan lieveilmiöitä kohtaan. Poliittiset allegoriat muodostuvat akateemisessa teologiassa normiksi, josta poikkeaminen kuitataan yhtä naurettavaksi ”kuin, jos naittaisi Neitsyt Marian ja Babylonin porton”.

4. käsky: Lopeta sijoitusbisnes

Kirkon on luovuttava eettisestä sijoittamisesta ja vastustettava talouspolitiikkaa, jonka periaatteet ovat yhteen sopimattomia kristillisen etiikan kanssa.

Positiivi: kirkko sopeutuu uuteen, vähävaraisempaan tilanteeseen, jossa työntekijät tietävät joutuvansa tyytymään keskivertoa pienempiin eläkkeisiin ja karsittuihin työetuihin. Palveluiden supistamisesta (kts. 2. käsky) ja vapaaehtoisista lahjoituksista johtuen kirkko kuitenkin tulee toimeen omillaan.

Negatiivi: kirkon uusköyhyys tuo takaisin erakkokulttuurin, äärimmäisen asketismin ja ruumista kurittavan kilvoittelun, mikä muuttuu omaa hengellisyyttään pönkittävien keskinäiseksi egoiluksi. Pohjoisessa suosituksi muodostuu kisailu siitä, kuka elää pienimmällä määrällä omalla verellä ravittuja sääskiä.

5. käsky: Lopeta rikkaiden suosiminen

Eriarvoisuuden kasvattaminen poliittisin toimin on tämän hetken haitallisimpia ongelmia. Kirkon ei tule myötäillä tätä kehitystä, vaan puolustettava kaikkein heikoimpien ihmisarvoa.

Positiivi: kirkon talouskriittiset linjaukset tuovat uutta kansansuosiota yli aatteellisten- ja puoluerajojen. Jopa vasemmiston uskontokielteiset äänenpainot vaimenevat.
Negatiivi: kaikki yksilötason hyväntekeväisyys muuttuu kirkon parissa paheksutuksi, sillä huomion on kohdistuttava isompiin kokonaisuuksiin. Ei lääkäriäkään kiinnosta potilas, vaan hänen sairautensa.

6. käsky: Älä kumarra valtaa

Kaikki kytkökset kirkon ja valtion välillä on katkaistava, jotta kirkko olisi täysin vapaa puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Positiivi: kirkko vetäytyy julkiselta sektorilta, mikä lopettaa samalla kiistelyn sen julkisoikeudellisesta asemasta. Verotusoikeuden menetys ei suuremmin vaikuta kirkkoon (kts. 4 käsky).

Negatiivi: kirkko muuntuu maanlaajuiseksi, eristäytyneeksi lahkoksi, jonka vakaumuksellisimmat jäsenet katkaisevat kaikki siteensä järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Jopa vanhoillislestadiolaiset ovat kauhuissaan uudesta linjasta.

7. käsky: Luovu tekopyhyydestä

Kirkon sisällä tapahtuvat väärinkäytökset on tuomittava ja syylliset saatettava edesvastuuseen. Yhtenäisen kirkon ideaalia ei tule varjella silmien ummistamisella.

Positiivi: kirkko puuttuu kovalla kädellä sisäisiin väärinkäytöksiin ja katsoo, että rikokset myös käsitellään rikoksina.
Negatiivi: ajatus yhtenäisestä kirkosta hylätään, mikä saa kirkon keskushallinnon ja herätysliikkeiden väliset kiistat roihahtamaan ilmiliekkeihin. Suomi muuttuu kristillisen heimosodan taistelutantereeksi.

8. käsky: Luovu messusta ja muusta magiasta

Messun asemasta kristillisen elämän keskuksena tulee luopua. Nykyinen luterilainen messu on vain itsetarkoituksellinen sekoitus magiaa ja teologista siansaksaa.

Positiivi: kirkko lopettaa messuun liittyvän teologisen hiustenhalkomisen ja korostaa sen yhteisöllisyyttä Kristuksen muistoateriana, joka kokoaa yhteen hengellistä ravintoa etsivät.

Negatiivi: messusta luopumisen yhteydessä kirkko hylkää turhana myös kasteen, koska ei Lutherkaan sitä välttämättömänä pitänyt. Sakramentteja kaipaavat hakevat korviketta sunnuntaibrunsseista ja vauvauinneista.

9. käsky: Anna homon rakastaa

Homoseksuaalisuus ei ole ristiriidassa kristillisen opin kanssa, eikä perinteisen avioliittokäsityksen tule sanella kirkon suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.

Positiivi: kirkko luopuu vihkimisoikeudestaan, mutta vihkipareilla on edelleen mahdollisuus hakea liitolleen siunausta, sukupuoleen katsomatta.

Negatiivi: Koska rakkaus ”ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen”, kaikki padot kirkossa murtuvat. Kaiken huipentumana Fedja-setä, kissa, koira ja traktori saavat siunauksen polyamoriselle yhteiselolleen.

10. käsky: Älä tee Raamatusta Jumalaa

Raamattu on ihmisten kirjoittama, ihmisen ja Jumalan suhdetta moninaisesti kuvaava teos, joka ei kuitenkaan ole suoraan Jumalan sanaa.

Positiivi: Raamattu säilyttää asemansa kristillisen uskon todistuksena, mutta sen raadollisia ja inhimillisiä piirteitä ei silotella tai selitetä pois, vaan ne hyväksytään kuvauksina ihmisyyden varjopuolista.

Negatiivi: Raamattu sysätään vitriiniin, ja korvataan uudella, oivallisemmalla teoksella: pyhinä perheet ja seurakunnat ympäri Suomen kokoontuvat kuulemaan ajatonta todistusta siitä, miten Kai Sadinmaan mielestä kaikki oli niin hanurista vielä Herran vuonna 2014.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014

Näin meillä Belgiassa – Kyyhkynen 4/2013

Helsingin teologisessa tiedekunnassa opiskelevana tottuu tiettyihin oletuksiin. Esimerkiksi keskiverto teologian opiskelijan ajattelee olevan parikymppinen, suomalainen luterilainen. Oletettavasti hän on maallikko, papiksi pääsemiseen kun tarvitsee teologian maisterin koulutuksen.Täällä Belgiassa kansainvälisen ohjelman kursseilla lähtökohta on hyvin erilainen: maisterikursseilla kurssikaverit muodostuvat pääosin intialaisista ja afrikkalaisista katolisista papeista ja nunnista. Skandinaavina, blondina, parikymppisenä, protestanttina ja tulevana naispappina saa todella tuntea itsensä outolinnuksi. Etenkin, kun monille täällä protestantismi tarkoittaa samaa kuin fundamentalismi.

Milla Purosalo - BelgiassaMitä opiskeluun tulee, ainakin tulen tänä vuonna oppimaan paljon. Luentojen sisällössä katolinen painotus on vahva ja siksi suomalaiselle periluterilaiselle haasteellinen – kanonisen lain ja paavin kiertokirjeiden tuntemus kun tulee usein oletuksena. Onneksi Wikipedia pelastaa. Myös opetustyyli poikkeaa tottumastani. Opettajat ilmaisevat omat näkemyksensä hyvin voimakkaasti samalla, kun varoittelevat omien mielipiteiden lausumisesta eräistä sosiaalieettisistä kysymyksistä. Opiskelijoiden erilaisten kulttuuritaustojen ansiosta keskustelut ovat kultaa.

Opiskelijalounaan kohdalla Belgia-stereotypiat pitävät paikkaansa. Siihen nimittäin sisältyy rajoittamaton määrä ranskalaisia, mutta – Unicafeen tottuneen kauhistukseksi – ei lainkaan salaattia. Juomana voi tavallisen veden sijaan nauttia esimerkiksi viiniä tai olutta.

Paikallisia opiskelijoita luonnehditaan usein melko samalla tavalla kuin suomalaisia, hiljaisiksi ja syrjäänvetäytyviksi – mikä pitää paikkansa. Hämmentävintä heissä kuitenkin on heidän itsenäisyytensä taso – sen puute. Flaamiopiskelijat asuvat opiskelija-asunnoissaan ainoastaan sunnuntain ja perjantain väliset yöt ja katoavat vanhempiensa luokse joka viikonloppu tyhjentämään jääkaapin ja pesettämään pyykkinsä. Monet vanhemmat maksavat opiskelevien lastensa vuokran ja puhelinlaskun.

Kaksi tuhatta kilometriä kuulostaa pitkältä matkalta, mutta tehdessään sen Euroopan rajojen sisäpuolella kuvittelee helposti eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin huolehtivan siitä, että asiat sujuisivat suurin piirtein samalla tavalla kuin Suomessa. Näin minäkin kuvittelin. Hieman pintaa syvemmälle katsottuani huomaan kuitenkin, etteivät asiat ole näin mustavalkoisia. Maassa maan tavalla, oli Euroopan Unioni tai ei. Parin kuukauden kokemuksella voin vain todeta: Belgia, olet niin outo! Mutta jo nyt olet antanut minulle unohtumattomia kokemuksia. Loving my life in Leuven!

Teksti: Milla Purosalo, Leuven, Belgia

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 4/2013.

Seurakunta vankilassa – Kyyhkynen 3/2012

Seison Vaasan vankilan vierailijoille tarkoitetulla ovella. Kun painan summeria, yritän muistaa milloin minua on viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Kerron kaiuttimesta kuuluvalle miesäänelle tulleeni tapaamaan Jenna Utriaista. Minulle avataan ovi ja astun pieneen, vierailijoille tarkoitettuun tilaan jossa Jenna on jo odottamassa.

”Jännittääkö?”, Jenna kysyy ja nyökkään hermostuneena. Hän hymyilee, kun astelen metallinpaljastimesta läpi ja kirjoittelen vierailuni syytä pienelle lappuselle.

”Arvaa vaan, miltä musta tuntui kun itse tulin tänne ensimmäistä kertaa.”

Jenna Utriainen aloitti teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008 ja päätyi A1-linjalle eli sille joka valmistaa pappeja. Kun perusopinnot alkoivat olla kasassa ja kaikille pakollinen seurakuntaharjoittelu tehtynä, hän keksi hakea vielä ylimääräiseen selektiivialojen harjoitteluun. Vaihtoehtoina hän rastitti itselleen vankilan, sairaalan sekä lapsi- ja perhetyön. Näistä vaihtoehdoista vankila oli kaikista vierain, siihen ei pääsisi tutustumaan tavallisen seurakuntatyön merkeissä. Jälkeenpäin Jennan on kuitenkin vaikea keksiä muita syitä miksi haki:

”Se vain vaikutti jännittävältä vaihtoehdolta.”

Jenna laittoi hakupaperit menemään ja suuntasi psykologisiin testeihin. Niissä istuttiin koko päivä, maksettiin toistasataa euroa ja lopuksi sai tietää soveltuuko vai ei. Hakijoita vankilaan oli kolme. Kaksi valittiin.

Kevään edetessä kysyin Jennalta, voisinko haastatella häntä vankilaharjoitteluun liittyen. Kun hän vastasi myönteisesti, odotin mahdollista vierailua Vaasaan ja lyhyttä kahvikuppihetkeä jossain paikallisessa pubissa. Alkukesästä Jenna soitti ja kertoi järjestäneensä minulle päivän mittaisen juttukeikan vankilaan. Osallistuisin Jennan päivän rutiineihin ja tutustuisin paikkoihin. Koska: ”Ethän sää muuten saa tästä minkäänlaista kuvaa.” Elokuun puolivälissä, kun loppukesän sää oli mitä parhain, tassuttelin epävarmoin askelin vankilan muurien sisään.

Kun olen päässyt vierailijoiden ovesta muurien sisään, huomaan nopeasti, että täällä on totuttu vierailijoihin. Minut ohjataan sisään rennosti ja rutiinilla. Se olen vain minä, jota jännittää. Lähdemme tutustumaan selliosastoihin, joiden käytävillä myös vangit hymyilevät ystävällisesti. Vankilassa on selvät säännöt ja omat rutiinit. Minun palloiluni Jennan perässä ei tuo niihin juurikaan muutosta. Merituuli puhaltaa sisään pieneen keittiöön, jossa eräs vangeista pesee lattiaa. Kerron myöhemmin hieman nolona eräälle vartijoista, etten odottanut täällä olevan näin siistiä. Hän sanoo, että vankilassa yritetään olla tarkkoja sellaisesta. Sellit ovat pieniä ja yhteiset tilat ruuhkaisia silloin, kun ei olla lukkojen takana.

Silloin kun vangit ovat selleissään, Jenna koputtaa ovelle, avaa sen ja kysyy saako tulla käymään. Tällä kertaa ovelle, jonka takana on Jennan rippikouluryhmä. Se koostuu yhdestä suomalaisesta miehestä. Toisessa rippikouluryhmässä on muutama ulkomaalainen. Mitä tulee ryhmien kokoon vankilassa, yksikin on jo paljon. Ja aikuisiällä rippikoululaisten kiinnostus uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on toisenlaista. ’Ryhmän’ kanssa ei tehdä tehtäviä ja leikitä leikkejä, vaan puhutaan paljon. Mitä ja millaista on uskominen, mitä Jumala tahtoo ihmiseltä, hyvästä ja pahasta. Rippikoulua käyvän vangin mukaan opetus seuraa selliin. Kun ovet menevät lukkoon, jää aikaa ajatella. Silloin saattaa ottaa Raamatun käteen tai käydä lävitse ulkoläksyjä.

Jennan mukaan oppilaat pistävät koville. Teini-ikäiset rippikoululaiset ottavat niin paljon enemmän annettuna kuin aikuiset, elämää nähneet miesvangit. Kolminaisuusopin voi helposti selvittää muutamalla kalvolla tai kirjoitustehtävällä välitunnille hinkuville viisitoistavuotiaille, mutta vankilassa istuvat rippikoululaiset eivät sulata ajatusta Jumalasta, joka on samaan aikaan yksi ja kolme. Sunnuntain jumalanpalveluksessa saa vielä saarnata keskeytyksettä, mutta pienemmille ryhmille Jenna ei valmistele paperinmakuisia puheita.

”En enää kirjoita valmiita saarnoja, ei sellaisessa ole ideaa.”, Jenna toteaa: ”Laitan asioita paperille ja puhun niistä. Sitten syntyy keskustelua jos on syntyäkseen.”jenna_utriainen

Rippikoulutyön ja jumalanpalvelusten lisäksi Jennan työnkuvaan kuuluvat yksityiskeskustelut, kirkkoiltojen emännöinti vankilan kappelissa, raamattu- ja keskustelupiirin vetäminen sekä parisuhdetyö. Harjoittelujakson päätyttyä kesäteologista tulee kesätyöntekijä. Ja kesätyöntekijästä myös erityisohjaaja, joka hoitaa vankien asioita papin viran ulkopuolella. Juuri yksityiskeskustelut vievät suurimman osan Jennan työajasta. Vankilaan tullessaan vanki käy lyhyessä haastattelussa Jennan toimistossa, mutta jälkeenpäin tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Vanki pyytää aikaa keskusteluun, jonka sisällöstä on tiukka vaitiolovelvollisuus. Pitkissä sielunhoidollisissa keskusteluissa psykiatrian sivuaineopinnoista ei ole haittaa.

Juttelemme erään vangin kanssa, joka käy Jennan luona säännöllisesti. Hänen mukaansa jutteleminen Jennan kanssa on tuonut helpotusta vankilan arkeen. Samantyyppistä viestiä kuulen pitkin päivää kaikilta haastattelemiltani vangeilta, kesäteologin seurakunnalta. Jennalle kun on helppo puhua, hän jaksaa kuunnella, eikä tuomitse.

”Sanotte vaan”, Jenna nauraa: ”Kun oon kerran tässä kuuntelemassa.”

Jennan mukaan vankien kanssa on helppo olla. Ei tarvitse pelätä, tai jännittää. Myös vankilan papin ja Jennan harjoitteluohjaajan Juha Haapaniemen mielestä vankilassa tehtävissä harjoitteluissa on paljon hyvää. Sen lisäksi, että harjoittelija saa arvokasta kokemusta, uudet kasvot tekevät hyvää rutinoituneille vangeille ja vankilan työntekijöille. Vankilapappi on ehtinyt nähdä samojen ihmisten lähtevän, mokailevan ja palaavan kerta toisensa jälkeen takaisin. Sellaisessa muuttuu helposti kyyniseksi.

Jenna ei ole kyyninen. Mutta kyllä hänkin on ehtinyt kasvattaa kovaa kuorta. Kun kysyn millaista on kuunnella tarinoita pelottavista rikoksista, Jenna vastaa että siihen tottuu nopeasti. Pikkuhiljaa tarinoiden yksityiskohdat eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Juha tiivistää ajatuksen: ”Kun rikos on tehty, sen uhreille koittaa suruaika. Meille täällä ei koita. Meidän tehtävämme on kohdata se ihminen, joka ei voi enää mennä ajassa taaksepäin. Jäämme tänne miettimään hänen kanssaan, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla taustalta löytyy usein henkistä pahoinvointia ja huumausaineita.”

Iltapäivällä ei jännitä enää yhtä paljon. Minua kuljetetaan ylös ja alas, selliosastoille, ruokalaan, työpajoille ja taukohuoneisiin. Tapaan kasapäin ihmisiä. Välillä tunnen silmät selässäni. Vankila on suljettu ja rutinoitunut yhteisö, mutta olen kuitenkin onnistunut herättämään jonkinlaista uteliaisuutta vierailullani. Menemme tapaamaan Jennan raamattupiiriä. Se on syntynyt vankien aloitteesta, eikä rajoitu ainoastaan raamatunkohtien tarkasteluun. Piirissä puhutaan elämästä. Vankien mukaan on hienoa saada piirin vetäjäksi nuori teologi. Vaikka siitä vitsaillaankin, että mennään katsomaan nuorta naispappia, niin vangit ovat myös hyvillään, että joku kertoo kiihkoilematta kristinuskosta. Erään vangin mukaan on hienoa, että Jenna näkee vaivaa kertoakseen erilaisista kristillisistä suuntauksista ja kirkon historiasta:

”Yleensä tänne tulee vain porukkaa jostain seurakunnasta ja toteaa, että ’tuu uskoon, tuu uskoon’. Eikä ne sitten oikein osaa selittää että mitä se tarkoittaa.”

Vankilassa uskonnolla on vahva sija. Jo lähtökohtaisesti vangit edustavat eri uskontokuntia, tai eivät ole saaneet minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vankilapappi päätyy herkästi edustamaan hyvin rikasta uskonnollista kenttää. Kesäteologin työnkuvaan kuuluu vahvana osana asioiden järjesteleminen. Jos joku kaipaa Koraania, Jenna järjestää sellaisen, jos lähetyskristilliset tahot tahtovat pitää kirkon illan, Jenna toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kuten vierailupäivänäni tiistaina, kun joukko vapaiden suuntien edustajia on tulossa todistamaan uskosta Jeesukseen Kristukseen. Pitkin päivää Jenna on huikkaillut käytävillä maleksivia vankeja mukaan kirkkoiltaan ja illalla osanottajia tulee mukavasti paikalle ja istahtaa vaaleille kirkon penkeille.

Illan aikana herätyskristillisiä liikkeitä edustavat vankilalähetit ja muut uskoon tulleet pitävät todistuspuheenvuoroja, eli kertovat uskostaan. Joukossa on myös entisiä vankeja, jotka ovat sanojensa mukaan vaihtaneet huumeet, alkoholin ja toivottomuuden uskoon Jumalan ja Jeesuksen kaikkivoivasta rakkaudesta. Viesti on vahva ja henkilökohtainen. Puheet vastaanotetaan kohteliaan hiljaisuuden vallitessa.

Kristillisten herätysliikkeiden edustajat vierailevat usein Vaasan vankilassa. Samoin kuin Jennan järjestämään toimintaan osallistuminen, myös lähettien tapaaminen on vapaaehtoista. Ja vaikka Jennan työtä kehutaan, yleisesti ottaen uskonnollisuuden osoittamista tai uskovaiseksi leimautumista varotaan. Vangit puhuvat niin kutsutuista linnauskovaisista, jotka menevät huumeiden sijasta sekaisin Jumalasta. Radikaali muutos saattaa tapahtua yhdessä yössä ja sen jälkeen muutetaan koko elämä, tullaan näyttävästi uskoon ja saarnataan muille. Näin minulle asiaa valotetaan, kun kysyn. Kun vankilan ovet sitten avautuvat, vapaus voikin olla musertava ja uskonnollisuus unohtuu. Se jää sinne vankilaan. Jennan mielestä on tärkeää muistuttaa vangeille, että uskovaisuuden ei tarvitse muuttaa koko elämää hetkessä, eikä välttämättä näkyä missään. Uskon kehittäminen on prosessi. Vaasan vankilassa toimii vuosittain kristillinen päihdekuntoutusosasto. Sen avulla opetellaan päihteetöntä elämää, joka ei perustu äkilliseen elämänmuutokseen vaan hitaaseen kasvuun ja kehittymiseen.

Päivä kääntyy iltaan ja vierailuni alkaa olla ohitse. Samoin Jennan työ, joita on jäljellä enää viikko. Millaisin mielin hän lähtee pois? Haikein. Työ on opettanut paljon, erityisesti kristillisyyden ja uskonnollisuuden monimuotoisuudesta, epävarmuuden sietämisestä ja siitä, että pienet voitot voivat tuntua todella suurilta. Vankilan sisältä löytyi vastaanottavainen ja hyväksyvä seurakunta. Kuormittava työ on kaatanut tekijänsä toisinaan suoraan päivän päätteeksi sänkyyn ja vankilamaailma seurannut kotiin saakka. Silti kaikki on ollut sen arvoista. Jenna kokee tehneensä työtä, jolla on tarkoitus.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012.

Opiskelijan askeesi – Kyyhkynen 2/2013

Missio: 119,80 euroa ja 30 päivää. Miten siitä selviää? Kyyhkysen toimittaja testasi opiskelijaelämän todellisuuden (jota ei onneksi joudu itse kokemaan joka kuukausi).

Viikko 1: Kun päiväbudjetti on 3,90 euroa, tuntuu kirjaston varausmaksukin suurelta. Opiskelijalounaan jälkeen jäljelle jää ruhtinaalliset 40 senttiä. Onneksi kaapeissa on vielä vaikka mitä syömäkelpoista. Kulutus: 12,15 euroa.

Viikko 2: Nälkäisenä tekee impulsiivisia päätöksiä, kuten menee seitsemän euron kebabille. Rahastressin vuoksi päätän palkita itseni oluella lähikuppilassa. Kulutus: 38,30 euroa.

Viikko 3: Odotan kauhulla puhelinlaskun tuloa.Viikon sijoitus on luentopaperi ja kupillinen kahvia. Sorrun taas yhteen olueen. Kulutus: 18,39 euroa.

Viikko 4: Maksettuani 22,36 euron puhelinlaskun en pysty nostamaan rahaa. Internet on onneksi vain viisi euroa – samoin sitsit, joilla tarjoilen. Silti on vielä kuusi päivää ja enää 2,24 euroa. Kaipaan jotain tuoretta! Kulutus: 46,83 euroa.

Viikko 5: Kaapissa on pastaa ja puuroa, pakastimessa yksi gluteeniton karjalanpiirakka. Onneksi äiti pelastaa kattilallisella kalakeittoa.

Lopputulos: Rahaa jää ruhtinaalliset 1,09 euroa. Shampoo on loppu, samoin wc-paperi. Olo on turvonnut viljan syönnistä. Osakunnan kahvitukset ja äidin ruokalahjoitukset ovat pitäneet minut hengissä. Bussilipusta en olisi voinut haaveillakaan.

Teksti: Milla Purosalo

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2013

Tuttavallisesti Mallo – Kyyhkynen 2/2014

Marjo-Riitta Antikaisen mukaan kiinnostus herää oppimisen myötä.

Kirkkohistorian lehtori Marjo-Riitta Antikainen eli tuttavallisemmin Mallo on tuttu kasvo kaikille teologian opiskelijoille ensimmäisen vuoden kirkkohistorian kursseilta lähtien. Hänen nimensä googlettamalla ilmestyy ruudulle ensimmäisenä Vuoden Lehtikuvat 2004 -näyttely ja riehakas kuva, jonka teksti kertoo: ”Tutkija Marjo-Riitta Antikainen Katajanokan vankilasellissä tyttökuvien keskellä”. Kuvaan liittyvää artikkelia ei löydy, joten täytyy tyytyä arvailemaan mitä Mallo tekee sellissä bikinityttöjen kanssa. Hmm…

Marjo-Riitta AntikainenTapaamme kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen yhteisessä kirjastossa. Uusiin tiloihin on kuulemma kotiuduttu. Kaikkia tosin harmittaa henkilökunnan ja tutkijoiden välisen hedelmällisen kahvipöytäyhteyden katkeaminen tutkijoiden siirryttyä eri tiloihin. Sen sijaan kirkkohistorian ja käyttiksen osastojen välillä on aivan uudenlaista synergiaa.

Antikaisen toi aikanaan Teologiseen tiedekuntaan seurakuntanuoren tausta ja älyllinen kiinnostus aihetta kohtaan. Hän ei ollut niitä opiskelijoita, jotka tuntevat kirkkohistorian omaksi alakseen jo tiedekuntaan tullessaan. Opettajankoulutuksen, uskontotieteen ja muiden kokeilujen kautta hän ajelehti valitsemaan kirkkohistorian pääaineekseen lopulta graduvaiheessa.

Mallon puheissa toistuu usein ja eri yhteyksissä kiinnostuksen herääminen oppimisen myötä. Itse muistan jo kirkkohistorian esseeohjeistuksen yhteydessä lausutut kannustavat sanat. Jos aihe nyt ei vallan kauheasti kiinnostaisikaan, niin todennäköisesti kiinnostus heräilee kyllä sen myötä, kun tietoa ja ymmärystä karttuu. Tapahtuu uppoutuminen ja aihe vie mukanaan. Näin tapahtui Mallolle itselleen gradun parissa: hän sukelsi tutkimuksen tekemiseen ja hänelle kehittyi voimakas tutkijan ammatti-identiteetti.

Arjen kipein haaste tällä hetkellä on se, että opetustyön lisäksi ei tutkimukselle jää aikaa. Se on kova pala. ”Sitä on koko ajan vähän uskoton itselleen ja identiteetilleen”, Mallo toteaa. Hän ei kykene pitkäjänteiseen tutkimuksen tekemiseen niin, että kalenteriin on raivattu tunti sinne ja toinen tänne. Tekeminen vaatisi kotona olemista, sohvalla istumista, sängyllä lukemista, kävelemistä ja asioiden sulattelemista pyykkäämisen ohessa. Ajattelemista, lähteiden kuuntelemista ja tilaa mielikuvitukselle. Se ei onnistu yliopiston työhuoneella muun työn ohessa.

Aikaisempina vuosina, pienen lapsen äitinä, haasteet olivat toisenlaisia. Välillä rahoittajat epäröivät rahoituksen myöntämistä nuorelle naiselle, kun aika menisi kuitenkin lapsen hoitamiseen. ”Vaikka kaikki vanhemmat tietävät, että lapsen myötä ajankäyttö- ja organisointikyky hioutuvat entistä paremmiksi”, Mallo tuhahtaa. Hän päätyi uransa alussa valitsemaan sukupuoleen liittyviä aiheita, koska naishistoria oli uusi ja kiinnostava tutkimusala. Se avasi kirkkohistoriaan aivan uudenlaisen perspektiivin. Antikaisen uran aikana sukupuolentutkimus on muuttunut tutkimuksen valtavirraksi ja näkökulma integroituu luontevasti kaikenlaiseen tutkimukseen. Edelleen suhteet uskonnon, sukupuolen ja aatteiden välillä kiinnostavat Malloa. Parasta sukupuolentutkimuksen näkökulmassa on kuitenkin pääsy arjen historiaan ja siihen, miten ihmiset ovat uskontoa eläneet.

Historian ajoista ja paikoista läheisimpiä Antikaiselle ovat luonnollisesti ne joita hän on tutkinut. Hän on eniten kotonaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. On myös kiinnostuksen kohteita, jotka ovat juuri sopivalla tavalla vieraita synnyttääkseen jännitteisen tunteen siitä, että asiaa pitäisi päästä vähän raaputtamaan. ”Ranskan hugenotit kiehtovat jostain syystä vuodesta toiseen”, Mallo toteaa. ”Ja tietysti keskiajan ihmiset ja tarinat, joihin opettaessa törmään”. Taas tulee esille innostus ja kiinnostus, joka syttyy tekemisen ja tietämisen kautta.

Mikä historiassa viehättää? Eikö sirpaleisien tiedonmurujen kokoaminen koskaan turhauta, kun totuutta on kuitenkin mahdotonta jälkikäteen rekonstruoida? ”Kaikessa tieteen tekemisessä on rajoituksensa”, Mallo huomauttaa. Hänen mielestään ei ole ongelmaa tyytyä ”historialliseen likiarvoon”, teemmehän tutkimusta omasta ajastamme käsin. Erityisen kiinnostavaksi työn tekee historialle ominainen kaksoisulottuvuus. Kysymys ei ole ainoastaan menneisyydestä, vaan asioita peilataan tähän päivään ja tämän päivän ongelmiin. Esimerkiksi 90-luvun laman aikana alettiin tutkia erityisen voimakkaasti hyväntekeväisyyttä ja naisjärjestöjä. Aiheet eivät välttämättä tietoisesti valikoituneet siksi, että hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin murentaa, mutta tilanne heijastui historian tutkimukseen vähintäänkin tiedostamattomasti. ”Historia on turvallinen koelaboratorio nykypäivän ihmiselle”, Mallo sanoo. Menneisyyden avulla voi oppia ymmärtämään, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri tilanteissa ja hahmottaa tapahtumien merkityksiä.

Jos tilanne sallisi täysimittaisen tutkimukseen uppoutumisen, Antikainen haluaisi jatkaa väitöskirjansa päähenkilön Mathilda Wreden seurassa. ”Harva tietää, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia ennen 1950-lukua.” Mallo haluaisi selvittää Wreden kansainvälistymistä ja verkostoja. Jotakin kertoo vaikkapa se, että kun 1980-luvulla Saksassa julkaistiin sarjakuvasarja protestanttisista uskonsankareista, omat albuminsa saivat esimerkiksi Calvin, J. S. Bach sekä Wrede.

Mitenkäs sen sellin kanssa oli? No sekin liittyy keneenkäs muuhun kuin Mathilda Wredeen. Antikaista haastateltiin aikanaan väitöskirjaan liittyen. Koska Wrede vieraili vankiloissa eri puolilla Suomea vankeja tapaamassa, myös Mallo kiersi vankilat tutkimusta tehdessään. Mikäs olikaan siis tutkijalle luontevampi paikka poseeraamiseen!

Teksti ja kuva: Anu Rask

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014.