Arkistojen kätköistä – Kyyhkynen 2/2013

Pitkiä kokouksia ja asianmukaisia kokous- ja neuvottelumenettelyjä kohtaa moni viimeistään työelämässä, mutta monelle yliopistolaiselle järjestöjyrälle nämä tulevat tutuksi jo opiskeluaikana. Niin tutuksi, että kokoustamisen virallisista käytännöistä väännetään nörttipöytäkirjamäistä vitsiä, joka huvittaa lähinnä vihkiytyneitä. TYT:ssä on kokoustettu virallisen ja päätösvaltaisen osuuden ulkopuolella huumorin siivittämänä näköjään jo 70-luvulla. Oheinen kieli poskessa laadittu varjopöytäkirja varmasti huvittaa lähinnä ainejärjestössä, osakunnalla tai muussa ylioppilasliikkeen osasessa kokoustamiseen tottuneita konkareita, mutta osoittaa sen järjestötoiminnan tärkeimmän puolen, että yhdessä tekeminen on kuitenkin mukavaa. Niin mukavaa, että sitä kokopöytäkirjaustaa vaikka puolenyön jälkeenkin, luultavasti jopa ”läpällä ja kännissä”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti & Kuva: Antti Virtanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2013

Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikoKuvituskuva #kainuusekakainuusvika-juttuunjen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin.  Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli.  Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Kulutuksen uusi musta – Kyyhkynen 2/2013

Surffaan Ekopaasto-kampanjan sivulla. Tänne minut lähetti eräs facebook-tuttava, jonka mielestä kyseessä on ”ihan mielettömän hieno juttu”.

Jo toista kertaa järjestettävä paasto on erilaisten yhteistyöelimien voimainkoitos: internetsivu joka pyrkii yhdistelemään erilaisia kristillisiä paastoperinteitä, ortodoksista, katolista, luterilaista ja vapaakristillistä siten, että kristityt kautta Suomen hiljentyisivät paaston ajaksi pohtimaan suhdettaan ruokaan, liikkumiseen, asumiseen sekä kulutusvalintoihinsa. Viimeinen kiinnostaa minua erityisesti, ne kulutusvalinnat.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan ympäristöongelmat aiheutuvat pääasiallisesti kulutuksesta ja kulutettavien tuotteiden ja palvelujen tuotannosta. Tätä hyvin akateemisesti muotoiltua lausetta voidaan tarkentaa vielä siten, että ympäristö kärsii eniten siitä mitä syöt, millä ajat ja missä asut. Suuret neliömäärät, lihansyönti sekä yksityisautoilu ovat edelleen ne kolme suurinta tekijää, joilla yksityishenkilö voi edistää ilmastonmuutosta. Ympäristökeskus on julkaissut useita tutkimuksia, joiden mukaan vaatteiden ja muiden kulutushyödykkeiden mielihyväshoppailu tulee vasta paljon kauempana perässä.

Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sillä olisi väliä. UFF:lle lahjoitetaan lähes kymmeniä tuhansia tonneja vaatteita vuosittain. Samaan aikaan vaatekaupat puskevat jatkuvasti uusia tuotteita markkinoille. Eivätkä ainoastaan vaatekaupat. Voisin vaikka vannoa, että Hakaniemen Hemtexillä on ollut alennusmyynti jo vuodesta 2008, vaikka lain mukaan alennusmyyntejä saa olla korkeintaan kolme kuukautta kalenterivuoden mukaan. Alennusmyynteihin on varaa, meillä ostetaan tavaraa ja paljon. Noin kaksikymmentä prosenttia arjen ilmastovaikutuksista syntyy kulutuksesta. Tähän ei ole laskettu ruuan kulutusta, joka on aivan oma lukunsa. Ekopaasto-kampanja kehottaa vaihtamaan kestäviin ja ilmastoystävällisiin ostoksiin ja palveluihin. Kun jokin menee rikki, se kannattaa korjata eikä heti painella lähimpään kauppaan ostamaan uutta. Neuvo on ympäristön kannalta hyvä, mutta ei kovinkaan käytännönläheinen. Kun henkkamaukalta nappaamani kolmen euron teepaita hajoaa, tuntuu fiksummalta sijoittaa toiseen samanmoiseen kuin neulaan ja lankaan.

Mitäs muuta täällä neuvotaan?

”Kysy myyjältä, miten valmistaja varmistaa tuotteen alihankintaketjun sosiaalis-eettisesti ja ympäristönsuojelullisesti vastuullisen toiminnan kehittyvissä maissa.”

Kävelen Aleksanterinkadun Vilaan ja kysyn. Tyttö tiskin takana katsoo minua sen näköisenä että joku toinenkin on joskus kysynyt.

– En kyllä osaa yhtään sanoa. Nämä tuotantoketjut ovat niin pitkiä, ettei varmaan kukaan osaa.

Jatkan matkaa Aleksanterinkatua pitkin ja pysähdyn tuijottamaan Kieppi-merkkisiä talvikenkiäni. Mukava suomalainen nimi tuo Kieppi. Päädyn kenkäkauppaan. Vanhempi mieshenkilö katsoo minua ystävällisesti.

– Anteeksi, mahdatkohan tietää onko nämä kengät tehty Suomessa?

– Eiköhän ne jossain Intiassa ole. Merkki kylläkin on suomalainen.

– Mahdatko tietää alihankintaketjun sosiaalis-eettisyydestä?

– En.

Samoin kuin tyttö Vilan tiskin takana, myös kenkäkaupan myyjä näyttää siltä kuin haluaisi jatkaa aiheesta kanssani. Kotona palaan Ekopaasto-sivustolle. Sivusto ohjaa minua Eko-ostajan oppaaseen, listaan niistä palveluista, jotka on merkitty Pohjoismaisella ja EU:n ympäristömerkeillä sekä tutustumaan Finnwatch-järjestöön. Tunnen itseni typeräksi ja aloitan klikkailun. Kun paaston aika on ohitse, esittelen ylpeänä kaikille uusia hienoja vaelluskenkiäni. Tehty Euroopassa ja käsityönä. Kestävät, laadukkaat ja ah niin eettiset. Ekopaasto-kampanja kiittää kaikkia osallistumisesta, minulla on pollea olo. Tulee mieleen, että tiedostava shoppailu on kulutuksen uusi musta. Samaan aikaan kun kulutustarvikkeita on yhä halvempaa ja helpompaa hankkia, se missä ja miten ne tehdään nouseekin eräänlaiseksi statussymboliksi. Sitä odotellessa.

Ekopaasto-kampanjan nettisivuille oli muuten listattu asioita, joista paastottiin eniten. Rahankäyttö nousi ehdottomaksi ykköseksi. Toisena tuli lihan ja juuston syöminen ja kolmantena oltiin rauhoituttu ja vähennetty tahtia.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Vuosittain järjestettävään ekopaastoon voi tutustua osoitteessa: http://www.ekopaasto.fi/

Filosofin peukalo – Kyyhkynen 1/2011

 

Tässä numerossa on puhuttu paljon peukalosta. Kyyhkynen halusi selvittää, mitä peukalo pohjimmiltaan merkitsee ja kysyi asiaa helsinkiläiseltä filosofilta, Jarkko S. Tuusvuorelta, jolla on tekeillä filosofinen kirja käsistä.

  1. Mistä kirjaprojektissasi on siis kyse?

Ajatus on vanha ja yksinkertainen. Niin vanha, että on vaikea muistaa, mistä tietystä herätteestä tai mistä kaikesta se kumpusi. Erinäisistä maalauksista, runoista, valokuvista, elokuvista, urheilutapahtumista, töistä, vammoista, kosketuksista ja sanoista. Jo yli kymmenen vuotta on ollut määrä laatia yleinen tietokirja käsistä ja kädellisyydestä. Kaikkea toisarvoista on pukannut väliin. Monien käänteiden jälkeen alkaa hahmottua kokonaisuus, jossa pitäisi olla yleistajuisessa muodossa kaikki tähdellinen kädestä ja käsivarresta rakenteineen, toimintoineen ja historioineen. Paitsi itse tunto-, tarttumis-, tutkimis- ja tutustumiselin, pääosassa on käsi- ja käsittelemisperustainen tapa käsittää. Rikostoverina on anatomian emeritusprofessori Risto Santti.

  1. Millaisia mielteitä sanapari “peukku pystyyn” herättää?

Benignejä. Koko skaPeukaloalalla pystybaarista pystypianoon pystyys on hyvää, kunhan vain ei tie nouse siihen asentoon. A propos, haikeaa on liftaamisinstituution näivettyminen. Omaan gestiikkaan peukalon kohottelu ei ole kuulunut vähiin aikoihin, vaikka joskus tuli kyllä suosittua naksautuslähtöistä kaiken oukeijaamista ponkaisevalla peukalolla. Sen sijaan peukun pitäminen toisen puolesta lukeutuu tukitoimista luovuttamattomimpiin. Teemanne on siis mitä keskeisin. Sen fokuksessa oleva ele on täyteläisen taitamisen riemuvoitto väkivallasta, kun erektiivinen peukalo ottaa varmana mutta villinä etäisyyttä nyrkistä.

  1. Mitä peukalo merkitsee filosofille?

Ensinnä sitä, että se on ja ei ole sormi. Ei nimettömälläkään ole suomessa sorminimeä, ei mitään nimeä, mikä jo huutaa uutta teemanumeroa. Silti se on enemmän sormi kuin peukalo, joka on muitten sormien muodostaman hajanaisen hallituksen paksu oppositio. Kaikki keittyy alas sormeilun ja peukaloinnin eroon ja yhteyteen. Näppinsä polttavalla ei peukalo edes kärvähdä. Toisekseen peukalo kuulostaa kummalta, joltain onkalon ja astalon akselille kuuluvalta. Ja lopulta: näyttäähän se, sub specie aeternitatis, huvittavalta.

“Kaikki keittyy alas sormeilun ja peukaloinnin eroon ja yhteyteen.”

  1. Voisiko peukalo olla parempi kuin muut sormet?

Moraalisessa mielessä peukalot tunnetaan jonkin verran muuta digitustoa siveämpinä, mutta hairahtuessaan tahi turmeltuessaan koko joukon riettaimpina, jopa keskisormea, obscenusta, irstaampina. Olisi kuitenkin hyvä, jos pätisi peukalosääntö, jonka mukaan yläraajan rakastettaviin ekstremiteetteihin ei sentään lähdettäisi etiikkaa sotkemaan ilman pakottavaa syytä. Peukalon mahdollista paremmuutta on paras tarkastella ulkomoraalifilosofisesti. Ylivertaisia havainnoitavia ovat tilanteet, joissa joutuu pitelemään tai kantamaan yhtaikaa hyvin monia erimuotoisia ja -painoisia tavaroita: taakan jyvitys käden viiden haarauman kesken käy lähes itsetoimivasti, ja kun homma on hyppysissä, kaikki kymmenen eivät mahdu podiumille kansallislaulua kuulemaan. Peukalo on pätö esimerkiksi ison haavan tukkimisessa. Ja raa’assa voimassaan – kannattaa ihastella peukun jylhää tyveä – peukalo pystyy myös viehkouteen ja tismallisuuteen. Mutta sopuisuus hansikkaan sisällä perustuu viisikantayhteistyöhön, eikä rankijärjestys taikka hierarkkisuus, jollei täysi anarkkisuuskaan, ole kädelle tunnusomaista.

  1. Mikä on peukalon rooli ihmisyyden kannalta?

Ennen muuta se sanoo, ihminen on eläin. Kädellisyys on ihana asia ja kädellisyys kauneinta lahkolaisuutta. Eläimyys on aseistariisuvinta ihmisyydessä. Lisäksi kai ihmispeukku mahdollistaa täydessä vastasormisuudessaan muitten kädellisten käsiin verrattuna monipuolisemmat tekemiset, jotka voidaan palauttaa kahteen päämuotoon: tarkkuus- ja voimaotteeseen. Kuten neuvokkaimmat primatologit tapaavat sanoa, ihmiskäsi on erikoistunut olemaan erikoistumatta. Tästä ei pidä riehaantua palauttamaan ’kulttuuria’ ’luontoon’ tai ’sosiologiaa’ ’evoluutiobiologiaan’. Suositeltavaa sen sijaan on joskus muistuttautua

siitä, että ihmisyhteiskunnat ja -ajattelu, ja viime kädessä ihmiselimistön nykymuotokin, ovat syntyneet yhteistoiminnasta ja vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Ja että kädellisten

tapa toimia ja vuorovaikuttaa on käsipohjainen ja käsikeskeinen.

  1. Mitä neuvoja haluaisit Kyyhkysen lukijoille antaa?

Seuratkaa peukaloitanne ja etsikää nuuskakuoppalihaksenne

Teksti: Antti Virnes

Jarkko S. Tuusvuori julkaisi yhdessä Risto Santin ja Martin Paneliuksen kanssa  Käsikirja-nimisen teoksen vuonna 2013 (Teos).

”Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin.” – Kyyhkynen 1/2014

Mutta niinkuin matkan aloin, päätän myös sen: paljain jaloin. -Uuno Kailas

Isälläni diagnosoitiin syöpä ensimmäistä kertaa joulukuussa 2006. Maksakasvain. Pääsiäinen 2011. Syöpä oli uusiutunut. Lääkitys aloitettiin. Etäpesäkkeitä löytyi sydämen takaa. Syöpää ei voi leikata, eikä pelkkä lääkehoito riitä. Isäni oli terminaalisesti sairas. Sairauden huomasi oikeastaan vain laihtumisesta. Isäni hiuksetkaan eivät olleet missään vaiheessa kärsineet. Paksut ja kiiltävät hiukset eivät istuneet stereotyyppiseen kuvaan syöpäsairaasta. Tammikuussa 2013 hänen kuntonsa alkoi nopeasti rapautua. Löytyi lisää etäpesäkkeitä, tällä kertaa nielusta. Maaliskuun viimeisellä viikolla isäni siirtyi kotoaan Terhokotiin saattohoitoon.

Terhokotiin pääseminen oli isäni oma tahto. Hän halusi päästä saattohoitoon, ja oli yksi niistä harvoista, jotka sinne pääsevät. Olen pohtinut paljon, miksi hänelle oli niin tärkeää päästä saattohoitoon muualle, pois kotoa. Kivun pelko, kotiin kahliutuminen ja kenties pelko taakkana olemisesta. Isäni vastusti painokkaasti sitä, että äitini olisi jäänyt kotiin häntä hoitamaan. Isäni oli kovin itsenäinen ja omapäinen, monella tavalla samanlainen kuin minä. Apua on helpompi pyytää vieraalta kuin läheiseltä.

Kävin ensimmäistä kertaa Terhokodissa isäni oltua siellä jo päivän. Oli hermostuttavaa ja pelottavaa astua sisään niistä ovista. Minut vastaanotti hiljaisuus ja rauhallisuus. Ihmiset eivät kiirehtineet, ikkunoista siilautui kevättalven valoa sisälle. Terhokoti ei ollut enää kuolemakuvapelottava tai hermostuttava. Se oli rauhan saareke. Aika kulki eri tahtia, ja Terhokodissa oli elämää.

Isäni vietti elämänsä viimeiset viikot Terhokodissa, ja niin monella tavalla vietimme mekin ne viimeiset viikot siellä. Päivittäiset rutiinit muuttuivat. Luentojen jälkeen lähdinkin Pohjois-Haagaan. Töissä ollessa ajatukset olivat muualla. Opin M-junan aikataulut. Kävin useammin kaupassa Pohjois-Haagassa kuin omassa lähikaupassani. Opin olemaan läsnä. Opin kuuntelemaan ja opin antamaan tilaa. Rutiinit eivät kuitenkaan kaikki rikkoutuneet. Katsoin edelleen isäni kanssa Sydämen asialla-ohjelman, luimme iltapäivälehdet ja juttelimme.

Välillä törmäsin lehdissä juttuihin, joissa ihminen julistaa ”näin voitin syövän” ”Ilman positiivista ajattelua ja tahdonvoimaa en olisi selvinnyt”. Suututti ja suututtaa edelleen. Ihminen ei voita syöpää, koska jos näin, niin onko siihen kuoleva silloin häviäjä ja luovuttaja? Tätä sairautta ei saa pois positiivisella ajattelulla. Syöpä vaatii paljon ajatustyötäkin, mutta realistista sellaista. Piti yrittää hyväksyä ajatus lähestyvästä kuolemasta. Meidän kaikkien tuli yrittää sitä, isäni, äitini, veljeni ja minun. Jostain syystä kuitenkin ajattelin koko kevään 2013, että vasta isäni kuoltua lumet lähtevät.

26.4.2013, kello 21.30. Isäni on kuollut. Hän oli nukkunut pois rauhallisesti, äitini ollessa vieressä. 27.4.2013 lumet alkavat sulaa lopullisesti.

29.4.2013 menen katsomaan isäni arkkuunpanoa. Purskahdan itkuun lähes välittömästi nähdessäni kasvot, jotka olivat kerran isäni. Sairaus on ohi. Se keho ei ole enää hänen kotinsa. Uskovaiselle siitä kehosta olisi lähtenyt sielu. Minä käytän mielummin sanaa minuus. Laulamme Terhokodin kappelissa äitini kanssa virren Oi Herra, jos mä matkamies maan. Suru on lähes elävä organismi, laulaessa kyyneleet tukahduttavat ääntä, mutta virren tuttuus, rituaalisuus ja kauneus luovat selittämätöntä lohtua. Rakkaus on täällä, muistona ja tunteena, siteenä välillämme. Vaikka olen ateisti, niin kuoleman kohdalla kirkolla on paikka minun elämässäni. Kirkollisten hautajaisten rituaalisuus, hartaus ja lohtu ovat oikein. Ne ovat minun, meidän, surussa pysyvyyttä edustava ankkuri, ne ovat arvokkaat. Ne antavat kunnioittavan lopun isäni elämälle.

En näe isääni enää koskaan. En kuule hänen ääntään, en tunne hänen läsnäoloaan. Isäni on silti edelleen osa arkeani. Puhun hänestä, muistelen häntä, suren häntä. Käyn haudalla, leivon sellaisen kakun, josta hän olisi pitänyt isänpäiväksi muistoa kunnioittaakseni. Kävin viime jouluna ensimmäistä kertaa elämässäni aattoillan hartaudessa. Tämän tein äitini takia, äitini surutyön tukena. Minulle se tilaisuus ei enää tuonut mitään. Hartauden jälkeen haudalle sytytetty kynttilä ja sadat muut tuikkivat valot hautausmaalla, se rauhoitti sydäntä. Se hiljaisuus oli samaa kuin Terhokodissa. Hautausmaa on rauhan saareke. Aika kulkee eri tahdissa. Hautakivet kertovat eletystä elämästä.

Teksti: Katja Itäpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2014.

Teologiangstin jäljillä – myth busted – Kyyhkynen 1/2013

Muutama vuosi sitten Ylioppilaslehti kirjoitti artikkelin naisteologista, joka oli masentunut vakavasti opiskeluaikana. Samassa artikkelissa oli maininta huhusta, jonka mukaan teologit käyttäisivät eniten Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalveluita. Artikkelin mukaan YTHS ei ollut vahvistanut tietoa. Epäselväksi jäi oliko YTHS kieltänyt huhun vai oliko vahvistus jäänyt saamatta. Tarina ei myöskään kerro, mistä tämä teologien kesken kiertänyt legenda alun perin on lähtenyt.

Otin yhteyttä YTHS:n mielenterveystyön johtavaan ylilääkäriin Päivi Pynnöseen. Kysyin häneltä, onko mielenterveyspalveluiden käyttäjistä tilastoja, joiden perusteella huhu voidaan osoittaa todeksi. Pynnösen vastauksesta kävi ilmi, että mielenterveyspalvelujen kävijöistä kyllä pidetään tilastoja. Niitä käytetään kuitenkin vain terveyspalveluyksiköiden terveydenedistämiseen liittyvässä toiminnassa. Toisin sanoen ne eivät ole kenen tahansa tarkasteltavissa.

Tarkkaa numerotietoa siitä, mikä tiedekunta käyttää eniten YTHS:n mielenterveyspalveluita, ei siis ole julkisuudessa.

Hakusanoilla ”teologit” ja ”YTHS” sen sijaan löytyy Googlesta noin 1480 tulosta. Huomiota herättävää on se, että ensimmäisten hakutulosten joukosta löytyy paitsi Ylioppilaslehden artikkeli vuodelta 2009, myös Kyyhkysessä vuonna 2001 ilmestynyt artikkeli. Eikä muutaman sivun selailun jälkeen ole lainkaan epäselvää miksi. Kyyhkysen Minna Ahokkaan ja Matilda Pasasen kirjoittaman artikkelin otsikko kuuluu: ”Teologi on YTHS:n vakioasiakas”. Artikkeli käsittelee YTHS:n mielenterveyspalveluita ja niiden käyttäjiä. Kirjoittajat ovat haastatelleet tuolloista YTHS:n neuvontapsykologia Salli Saarta, joka kommentoi mielenterveyspalvelujen käyttäjistä näin: ”Yliopisto-opiskelijoista taideopiskelijat, teologit ja humanistit ovat suurin kävijäryhmä.” Edellä on selitetty, miten esimerkiksi teknisillä aloilla mielenterveyspalveluja käytetään vähemmän.

Olisiko tässä mahdollisesti Ylioppilaslehden huhun alkuperä?

Pynnönen kommentoi Saaren sanoja seuraavasti: ”Salli Saaren kommentti pitää varmaan paikkansa ainakin osittain, mutta käyttäjäosuuksissa on myös alueellisia ja yksikkökohtaisia eroja. Ne ovat osin riippuvaisia myös palvelujen tarjonnasta, naisten ja miesten suhteesta ynnä muusta sellaisesta.” Pynnösen mukaan naiset käyttävät mielenterveyspalveluja huomattavasti enemmän kuin miehet, mikä muuttaa tilastojen tulkintaa. Jo sukupuolijakauma vaikuttaa siihen, että esimerkiksi humanistit käyttävät palveluita enemmän kuin teknisillä aloilla opiskelevat. Teologinen tiedekunta on myös naisvaltainen. Kokonaan erot eivät sukupuolijakauman perusteella kuitenkaan Pynnösen mukaan selity. Vastaus teologien masentuvuuteen oli siis ympäripyöreä kyllä.

Yliopistopappi Leena Huovinen pitää teologien aktiivisuutta mielenterveyspalvelujen käyttäjänä positiivisena. ”Hyvä, että teologit osaavat hakea apua.” Hän esittää myös oman arvelunsa siitä, mistä teologien aktiivisuus mielenterveyspalvelujen käyttäjänä voisi johtua. ”Teologiseen tiedekuntaan on ehkä yleisesti ottaen hakeutunut porukkaa, joka on kiinnostunut siitä, mitä sielussa tapahtuu ja kuinka voi. He ehkä ovat herkempiä hakemaan apua”, Huovinen selittää. ”Apua hakemalla saa mahdollisesti perspektiiviä omaan olotilaansa.” Lisäksi Huovinen toteaa ihmisen luonteen vaikuttavan siihen, miten herkästi hän tulee hakeneeksi apua ulkopuolisilta. ”Toisten on helpompi puhua kavereille. Toisaalta myös ihmiset, jotka hakevat apua saattavat olla laajasta kaveriporukasta.”

Huovinen ei ole huolissaan teologien tilanteesta, vaan toteaa tekoihin johtamattoman huolipuheen turhaksi. Sen sijaan opiskelijoiden kokeman masennuksen yleisyys herättää hänen mielessään kysymyksen: mikä tässä ajassa on vikana? ”Nykyaikana maailma on valintaviidakko pienestä pitäen”, Huovinen toteaa. Valintaviidakolla hän viittaa kaikkiin niihin valintoihin, joita nuorilla on edessään pienestä pitäen. Pitäisi päättää, mitä haluaa tehdä isona, minne lähteä opiskelemaan, mitä harrastaa… ”Jatkuva valintojen eteen joutuminen on uuvuttavaa. Kysymys kuuluu, missä on lepo?” Huovinen pohtii.

Syksystä 2011 lähtien kandidaatinvaiheensa aloittavat teologit ovat päässeet pohtimaan mielenterveyttä ja sen häiriöitä opintoihinsa liittyen. Tämän on taannut pakolliseksi tullut kahden opintopisteen laajuinen psykiatrian kurssi. Kurssi toteutettiin ensimmäistä kertaa keväällä 2012 ja sille osallistui yhteensä noin 250 fuksia ja uteliasta opiskelijaa. Luentokurssin järjesti Käytännöllisen teologian laitos ja luennoitsijana toimi psykiatri Maria Vuorilehto. Kurssin sisällön tarkan määrittelyn puutteessa päätettiin käsitellä kysymyksiä, jotka saattaisivat tulevalla teologian maisterilla nousta ajankohtaisiksi työelämässä. Toivottuina aiheina oli muun muassa miten tunnistaa mielenterveyshäiriöinen ja minne ohjata hänet hakemaan apua. Lisäksi kurssilla käytiin läpi tavallisimpia mielenterveyden häiriöitä.

Leena Huovisen mielestä on hyvä, että teologeille opetetaan psykiatriaa. Hänen mukaansa kaikenlainen ihmismielen ja erilaisten mielenterveyden häiriöiden tuntemus on hyvästä mahdollisille tuleville papeille ja opettajille. Häiriöiden tunnistaminen helpottaa ohjaamaan asiakkaan hakemaan oikeanlaista apua. Toisaalta mielenterveyden häiriöiden tuntemus auttaa Huovisen mukaan esimerkiksi tulevaa pappia
välttämään niin sanottua häiriön hengellistämistä. Häiriön hengellistämisellä Huovinen tarkoittaa ajattelutapaa, että rukous olisi riittävä hoito mielenterveyshäiriöiselle. ”Pappi ei ole terapeutti”, Huovinen korostaa.

Psykiatrian kurssi perustui pääasiassa opiskelijoiden esittämille kysymyksille. Luennoitsija rohkaisi vuorovaikutuksellisuuteen ensimmäisestä luennosta asti. Kysymyksiä esitettiinkin läjäpäin. Erityisen kiinnostuneita opiskelijat olivat masennukseen ja itsemurhaan liittyvistä kysymyksistä. Kiinnostusta herätti masennuksen oireet, joihin kuuluvat esimerkiksi stressi, univaikeudet, krooninen väsymys, alakuloisuus, motivaatio-ongelmat ja hallitsematon alkoholin tai muiden päihteiden käyttö. Aiheet, jotka sopivat melko hyvin keskiverto-opiskelijaan, ainakin joskus. Psykiatrian luennoitsijan Maria Vuorilehdon mukaan näiden oireiden esiintymistä tuli tarkkailla ja ne tuli ottaa vakavasti.

Huovinen kehottaa sen sijaan olemaan maltillinen masennusoireiden etsimisen kanssa. ”Masennus heitetään kehiin liian helposti”, hän selittää. ”Helppoa elämää ei olekaan. Pienet ongelmat kuuluvat elämään.” Hänen mukaansa monille opiskelijoille tekisi kuitenkin hyvää päästä eroon jatkuvan suorittamisen eetoksesta, kun vähempikin riittäisi. Huovisen mukaan tietty riehakkuus myös kuuluu opiskelijaelämään – tosin ihan kaikkea ei tarvitse kokeilla. ”Tärkeää on löytää itselleen hyvä tapa olla. Toisaalta voimme myös suojella itseämme masentumiselta.” Lähtökohdaksi hän asettaa tietynlaisen huolettomuuden, joka perustuu perustarpeiden tyydyttämiseen: riittävään lepoon, ravintoon ja liikkumiseen. Ja siihen, että kerää ympärilleen tarpeeksi aitoja ihmisiä, joille voi jakaa asioita.

Psykiatrian kurssi herätti opiskelijoissa monenlaisia mielipiteitä. Kaikki psykologian kurssit lukiossa käyneelle se ei tuonut kovin paljon uutta informaatiota. Toiset taas kokivat sen hyödylliseksi. Opiskelijat jakoivat omakohtaisia kokemuksia – tai naapurin tutun kummin kaiman kokemuksia. Toisissa mielenterveyshäiriöiden oireiden läpikäyminen aiheutti lääkärikirjailmiön – miksi nuo oireet vaikuttavat tutuilta?

Mielenkiintoisilta kysymyksiltä ei myöskään vältytty. Eräs opiskelija kysyi kurssilla, miten erottaa mielenterveyshäiriöisen riivatusta. Luennoitsijalla ei ollut sillä erää kysymykseen vastausta. Eksegetiikan ja Raamatun heprean yliopistonlehtori Juha Pakkala sen sijaan vastasi kysymykseen näin: ”Mielenterveyshäiriöt eivät olleet tunnettuja Raamatun maailmassa. Jos joku käyttäytyi omituisesti, pidettiin häntä riivattuna. Kyseessä oli ajalle ominainen tapa puhua asiasta.”

Teksti: Milla Purosalo

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1/2013.

Kuvitettu kirkonmies

Olen saapunut Kallion Sivukirjastoon tarkoituksena tehdä haastattelu teemalla ”tatuoinnit ja kristinusko”. Jossain muussa yhteydessä Visa Viljamaan olemus saattaisi aluksi hämätä. Rotevan, parrakkaan miehen vasen kyynärvarsi on koristettu ankkurilla ja majakalla. Mustavalko-raidallisen t-paidan kauluksesta pilkistää myös osia rintakehän peittävästä sydän-kuviosta. Pappiahan tänne tultiin tapaamaan, eikä merimiestä?

Visan tatuointi

Kuva: Visa Viljamaa

Kyllä vain. Viljamaa on tänä keväänä Helsingin yliopistosta valmistunut teologian maisteri ja kesällä papiksi vihitty Kallion seurakunnan työntekijä. Tarkoitus on ruotia varsinkin Viljamaan vielä työstövaiheessa olevan, jo nyt vaikuttavan näköisen selkätatuoinnin yksityiskohtia. Lokakuussa aloitettu työ on rahoitettu valmistumisen yhteydessä kerätyllä kolehdilla.

– Tatuointi oli toinen kahdesta asiasta, joihin toivoin kavereiden lahjoittavan rahaa: toinen taas oli Suomen Lähetysseuran kohde Botswanassa. Molemmat ovat omalla tavallaan pysyviä asioita. Hetki tuntui myös oikealta ottaa vihdoin iso ja näyttävä kuva selkäpuolelle, Viljamaa kertoo.

Ensimmäiset tatuointinsa Viljamaa otti parikymppisenä. Inspiraatio syttyi kuitenkin jo 15-vuotiaana, vaikka ennakkotapauksia ei omasta perhepiiristä juuri löytynyt. Isäkään ei ollut aluksi ajatuksesta mielissään, mutta suhtautuu asiaan nykyään neutraalisti. Kun Viljamaa alkoi kokea kutsumusta pappeuteen, isä varoitti ottamasta kuvia liian näkyville paikoille, ”jotta ne eivät herättäisi turhia tunteita”. Ohje on pitänyt, ja käsivarsien tatuoinnit peittyvät tarvittaessa pitkillä hihoilla.

– Rippileirillä saunassa nuoret saattavat esittää kysymyksiä, mutta tatuoinnithan ovat heille jo arkinen asia. Kallion alueella ollaan taas sen verran elämää nähneitä, että ei siellä tulla kyselemään. En todellakaan ole yksin tatuointieni kanssa viisikymppisten miesten joukossa, seurakunnan miestyöstä vastaava Viljamaa lisää naureskellen.

Aihepiiri tuntuu silti olevan edelleen hieman tabu. Esimerkiksi voi nostaa saarnaaja Markku Veilon vuonna 2012 pitämän esitelmän tatuoinneista paholaisen tienä ihmiseen (YouTubessa nimellä ”Tatuointien salaisuus”). Verkosta löytää pikahaulla useita konservatiivisia äänenpainoja, jotka todistavat tatuointien syntisyyttä. Taustatukea haetaan kristinuskon ja juutalaisuuden historiasta, jossa tatuoinnit on yhdistetty pakanakansoihin tai moraalisesti muuten epäilyttäviin väestönosiin. Unohtaa ei sovi myöskään Kolmannen Mooseksen kirjan suoraa tatuointikieltoa (19:28).

Viljamaa ei kuitenkaan pidä asiaa ongelmana .– On tuota Mooseksen kirjan kohtaa siteerattu kerran minullekin. Itse ajattelen, että tällaiset käskyt on täytetty Kristuksen tuomassa uudessa liitossa. Kyse on enemmän siitä, mitä kuva kertoo kyseisen henkilön arvoista, Viljamaa miettii. Vuohenpää tai risti ylösalaisin kertovat toista kuin perinteiset kristilliset symbolit. Puheeksi tulevat myös alakulttuurit, kuten vankila- tai jengitatuoinnit, joissa uskonnolliseen kuvastoon on kietoutunut muita kulttuurisia merkityksiä.

Tiivistämme keskustelun siihen, että kuva itsessään ei ole hyvä tai paha, vaan se, mihin sen mielessään liittää. Tatuoinnit voivat kertoa kantajastaan jotain, tai olla olemassa silkan estetiikan vuoksi. Viljamaa ei kuitenkaan lähde kyseenalaistamaan kenenkään motiiveja. – Sinänsä vaikea kuvitella, että kukaan ottaisi itselleen vaikka ristiä ilman mitään syytä. Toisaalta, mikä nyt olisi se vakaumuksen mittari tällaisissa asioissa?

P.S. Tatuointi-myönteisiä kommentteja Raamatusta löytyy esimerkiksi Jesajan kirjan jakeista 44:5 ja 49:16.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Puhdistava itku

Itkuvirsiohjaajan mukaan Suomessa itketään liikaa sisäänpäin.

”Jokaisella itkijällä on oma äänensä.” Vuosaaren seurakunnan diakoni, teologian opiskelija ja itkuvirsiohjaaja Tiina-Susanna Hirvonen kertoo ja asettelee valkoisen liinan poskelleen: ”Ja oma asentonsa. Matkalle mukaan on hyvä ottaa tällainen liina, jolla kuivata kyyneliä. Se on vähän kuin lasten unilelu, tai riepu; Itkijän tukena ja turvana. Alun perin sillä oli tarkoitus suojella kuulijoita kyynelten poltteelta.”

Sitten Tiina-Susanna alkaa itkeä. Tekstinä hän käyttää kirkkokäsikirjan synnintunnustusta 713: ¨Me olemme ajaneet teoillamme koko luomakunnan kuoleman tielle ja nyt näyttää siltä, että kaikki mihin koskemme menee rikki¨. Melodia on laskeva ja nuotti epätasainen. Tiina-Susanna itki samaisen synnintunnustuksen aikoinaan teologian maisteriopintojen soveltavissa opinnoissa, jossa hän oli liturgina toimittamassa messua. Mutta hän oli ehtinyt itkeä lukuisat itkuvirret jo sitä ennen.

ItkuvirsikuvaTiina-Susanna Hirvosesta tuli itkuvirsiohjaaja, kun hän osallistui Helsingin seurakuntayhtymän järjestämälle itkuvirsikurssille joskus 2000-luvun alussa ja liittyi Äänellä itkijät ry:n jäseneksi. Koulutuksen jälkeen Tiina-Susanna saattoi kysyä diakonin vastaanotolla, saako itkeä asiakkaan kertoman tarinan. Nykyisin hän tekee sitä vähemmän, mutta on toteuttamassa muun muassa itkuvirsi-sururyhmää, jossa läheisen kuoleman aiheuttamaa surua on tarkoitus käsitellä itkuvirsiperinteen avulla. Ryhmä jokainen osallistuja rakentaa oman itkuvirtensä ja sitten itkee sen.

”Suomalainen itkuvirsiperinne on kotoisin Karjalasta. Itkijänaisten tehtävä vanhassa kansanperinteessä oli siirtää surevat omaiset tilasta toiseen – johdattaa heidät surun äärelle.”, Tiina-Susanna kertoo: ”Kirkko suhtautui siihen nihkeästi. Vanhat pakanalliset tavat eivät sopineet osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa. Oliko se peräti Elias Lönnrot, joka puhui ’karmeista akoista?’ Tarkistan asian ja huomaan, ettei Lönnrot puhunut akoista ainakaan positiiviseen sävyyn, vaikkei termiä karmea käyttänytkään:

”Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karwoille käywällä, läpi ruumiin ja jäsenten wihlasewalla äänellä, että wielä wuodenki päästä sitä muistellessani olen kuin säykähyksissä.”

Kauas on 2000-luvun kirkko kulkenut itkuvirsikoulutuksineen. Siitä huolimatta me suomalaiset itkemme julkisesti aivan liian vähän. Tiina-Susannan mielestä suurin julkista itkua pidättelevä voima on pelko kasvojen menettämisestä: ”Julkista itkemistä pidetään osoituksena heikkoudesta, vain lapset itkevät ääneen. Vaikka melkoista rohkeutta on juurikin itkeä ääneen ja julkisesti.” Paljon pahempaa on se, jos ihminen itkee salaa, ikään kuin sisäänpäin. Silloin itku ei pääse tekemään puhdistavaa työtään.

Tiina-Susannalle itkulla on kaksi ulottuvuutta: ”Itkulla on puhdistava vaikutus. Se on höyryjen päästämistä, omien tunteiden käsittelemistä. Itkevä ihminen on todella herkässä tilassa, valmis kohtaamaan vaikeitakin tunteita ja itkemällä myös päästämään niistä irti. Se on myös todella lähellä toista hyvin vahvaa tunnetta eli naurua. Äänellä itkijöiden tapaamisissa ja kursseilla myös nauretaan hyvin paljon.” Toisaalta kyse on pyhän kohtaamisesta: ”Taisin olla ensimmäisellä luokalla, kun kesäleirillä alkoi itkettää. Olo tuntui yksinäiseltä ja vieraalta. Kiipesin kalliolle, katajan juuren ja itkin. Muistan yhä kuinka tuntui siltä, etten ollut yksin. Aikuisena siitä puhuisi varmaan uskonnollisena kokemuksena.” Itkevä ihminen on seurakuntatyön näkökulmasta lähellä Jumalaa.

Mutta entäs jos itku ei tule? Kaikki eivät ole luontaisesti hyviä itkemään. Tiina-Susanna on sitä mieltä, että itkuvirret eivät sovi kaikille, eikä ryhmässä itkemisestä ole pakko olla innoissaan. Mutta jos toiminta kiinnostaa, itkemistä voi myös harjoitella. Joskus pelkkä teennäinen itkeminen auttaa tunnelmaan pääsemiseksi. Itkuvirsissä voivotellaan ja voihkitaan paljon ja se saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta on tarpeellista tunnelman luomisen vuoksi, myös iloisista asioista itkettäessä. Tiina-Susanna on tehnyt hääitkuja, itkuja vuosipäivän kunniaksi ja konfirmaatioitkun. Silloin itkut ovat toimineet siirtymäriitteinä joihin liittyy vahvoja haikeitakin tunteita: ”Perinteisesti Suomessa häissä on itketty morsiamen puolesta, kun tämä siirtyy vanhempiensa kodista luomaan uutta perhettä. Konfirmaatiossa kyse on lapsen askeleista kohti aikuisuutta.”

Diakonina ja itkuvirsiohjaajana Tiina-Susanna on ollut itkun kummallakin puolella: siellä missä itketään ja siellä missä lohdutetaan itkevää. Itkevän ihmisen kohtaamisessa on tärkeää antaa itkijälle tarpeeksi tilaa: ”Ihmiselle on luontevaa lohduttaa. Mutta joskus on hyvä odottaa, että ihminen on saanut itkettyä loppuun ja vasta sitten halata tai ottaa kädestä kiinni. Fyysinen kosketus saatetaan kokea viestiksi siitä, että itkeminen tulee lopettaa vaikka itku pitäisi nimenomaan päästää valloilleen.” Kaikenlainen itkijän hyssyttely voi olla myös vallankäyttöä toista ihmistä kohtaan. Itkevästä voi tuntua, että omaa itkua vähätellään, tai että häntä ei oteta vakavasti.

”Kaikkein tärkeintä on kohdata itkevä ihminen juuri sellaisena kuin hän on. Itkua ei pitäisi pelästyä.”

Teksti: Ella Luoma