Tarkastetut kirjeet ja hiukset nutturalla, Diakonissalaitoksen historiaa – Kyyhkynen 4/2012

Kuusikymmentä vuotta sitten Helsingin Alppilan Diakonia-ammattikorkeakoulu oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Siellä asui nuoria naisia, jotka kiristivät hiuksensa nutturalle ja hiipivät käytävillä hiljaisuuden jälkeen. Kyyhkysen toimittaja tapasi 81-vuotiaan Helenan, joka opiskeli aikoinaan Alppilassa, silloisessa Diakonissalaitoksessa.Diakonissalaitos2

Kun kerron mitä Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa tapahtuu 2000-luvun Helsingissä Helena 81, kuuntelee kiinnostuneena:

”Kaikki oli silloin omana aikana niin erilaista.”

Silloin eli noin puoli vuosisataa sitten, kun 19-vuotias Helena lähti opiskelemaan sairaanhoitoa Helsinkiin. Omat vaatteet vaihdettiin laitoksen yhteneviin pukuihin, hiukset kiristettiin tiukalle nutturalle ja pieniin huoneisiin majoitettiin kolme tyttöä kerrallaan. Välillä vanhemmat sairaanhoitajat kävivät kurkistelemassa sisälle ja hiljaisuus laskeutui kello kymmenen.

Helenan mukaan kirjeet luettiin etukäteen:

”Ne kävivät sellaisen sensuurin, että kenelle kirjoitetaan ja millaisia juttuja saa oikein laittaa kuoreen.”

Helena ei tiedä millaista on olla nunna, mutta uskoo kuitenkin päässeensä melko lähelle. Uskonto ei kuitenkaan ollut se ahdistava tekijä, Helena on aina ollut syvästi uskonnollinen. Myös opetus oli laadukasta ja mielenkiintoista ja yhteisöllisyys loi turvaa.

”Mutta se ainainen tunne siitä, että mitään ei saa tehdä ilman lupaa ja että aina joku tarkkailee… olihan se nuorelle tytölle sellainen luostari.” Helena muistelee.

Hän muistaa kuinka housut eivät olisi naisilla tulleet vapaa-ajallakaan kysymykseen. Tai hiusten laittaminen sitä ainaista nutturaa lukuun ottamatta:

”Nykyään niillä tytöillä on vaikka millaisia kampauksia, se on niin erilaista. Ja sitten niillä on myös omat perheet.”

Hämmästyn korostusta.

”Eikö silloin teidän aikananne ollut perheellisiä sairaanhoitajia?”

Helena pudistaa päätään. Viiden vuoden koulutuksen päätteeksi, jos mieli jäädä töihin ja kehittyä urallaan Diakonissalaitoksella, ei saanut seurustella. Tai mennä naimisiin. Tai hankkia lapsia. Vanhat sairaanhoitajat olivat vanhoja piikoja, mutta hyvin taitavia työssään. Sellainen sopi joillekin naisille. Helena muistaa, että erityisesti Pohjanmaalta tuli monia körttihenkisiä tyttöjä, jotka suorittivat viiden vuoden koulutuksen kunnialla loppuun.

Sitten oli niitä muita, joilta se jäi kesken. Rahat loppuivat, toisinaan myös into tarkkaan valvotussa ilmapiirissä.

Diakonissalaitoksen diakonissoja on haudattu Malmin hautasmaalla kortteliin 2.

Diakonissalaitoksen diakonissoja on haudattu Malmin hautasmaalla kortteliin 2

Helena pakkasi laukkunsa kahden vuoden opiskelujen päätteeksi. Jos hän olis ollut vanhempi ja varakkaampi, koulutus olisi kenties tullut käytyä loppuun. Kaupungilta tilatut tuntiopettajat olivat iso asia tytölle, jolla ei ollut mahdollisuuksia opiskeluun.”Oliko teillä lukukausimaksuja?”

Helena ei muista, vain sen ettei rahaa oikein ollut muutenkaan. Eikä kukaan ainakaan jälkeenpäin tullut kinuamaan mitään saataviaan.

Myöhemmin, hakiessaan apulaissairaanhoitajan paikkaa, Helena vaikeana myönsi, ettei ollut suorittanut Diakonissalaitoksen tutkintoa. Se ei kuulemma haitannut: tärkeintä oli, että oli joskus opiskellut siellä.

1950-luvulla Helsingin Diakonissalaitoksella oli sairaanhoitoa ja lasten sairaanhoitoa. Nykyään Diakonia-ammattikorkeakoulua puhututtavat syrjäytyminen, huumeidenkäyttö ja alkoholista aiheutuneet ongelmat. Helenan mielestä on omituista ajatella kuinka aika muuttuu. Hän muistaa kuinka uutisissa kerrottiin joskus ammattikorkeakoulun ympärilläpyörineestä huumekaupasta:

”Voin kuvitella kuinka ne huoneisiin kurkistelevat ja hiljaisuutta valvovat hoitajat pyörivät haudassaan.”

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

Veikko Huovinen, Vaikeneva korpikirjailija – Kyyhkynen 1/2009

Tapaan kainuulaisen kirjailijan Veikko Huovisen. Professorin, pakinoitsijan, humoristin, kunniatohtorin, veitikan. Mitä vielä? Toisinajattelijan.

Näillä korkeuksilla on lapsuutensa saanut kuulla lentsuista ja konstapylkkäsistä. Ei olla meteliä pidetty, mutta kotona on toisteltu Huovisen sattuvia sutkauksia ja sitten hymistelty hiljaa. On oltu ylpeitä siitä, että Koirankynnen leikkaajaa katsoo koko Suomi. Se on semmoinen vetäytyvä mies, joku tietää. Ei taida nykyään ruveta haastateltavaksi. Ei se piittaa julkisuudesta ja elelee muutenkin hiljaksiin. Se oli vaikea juttu, se pojan kuolema, sanotaan myötätuntoisesti.

”Minä en sitten mikään kyyhkyläinen ole”, huomauttaa Veikko Huovinen heti ensikättelyssä: ”Minä olen vanha ukko.”

Hyvä näkö, uteliaisuutta ja tarkoitus huumorilla

Penskana pelkäsin naurettavaksi tulemista. Ei mikään rohkaiseva ennusmerkki sille, joka joskus vanhempana tulee kirjoittamaan leikillisiä, jopa naurettavia tarinoita lukijoilleen.. (MM)

”Vai että vasenkätinenkö? Noo, aina niitä jokunen on niitäkin…” Huovinen toteaa yhtäkkiä.

”Se on tämä hyvä näkö, mikä minulla on”, hän selittää: ”Vaikka ovat kaihia leikelleetkin. Ja että on uteliaisuutta.”

Näillä vaatimattomilla avuilla on Huovisen mukaan tullut luotsattua oma kirjailijan tie, aina Suomen tunnetuimpien kirjoittajien joukkoon. Huovinen aloitti kirjallisen uransa opiskeluvuosinaan Helsingissä. Hän oli vähän päälle parikymppinen metsätieteiden ylioppilas, kun vuonna 1950 julkaistiin hänen ensimmäinen teoksensa Hirri. Sitä seurasi mainetta niittänyt ja yhä vain niittävä Havukka-ahon ajattelija (1952).

”Olin Helsingissä yksinäinen kaveri. Mutta silloin oli tarkoitus huumorilla: aika oli vakavaa ja Suomen asema uhanalainen. Minulla oli tahto liennyttää tuota vakavuutta. Ihan yllätyksenä tuli se menestys sitten.”

Huovinen on elämäntyökseen kirjaillut yli kolmekymmentä kirjaa: hamstereista, hitlereistä, korpimaisemista.  Suurmiehistä, herroista ja syrjäseudun elämästä.

Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo häntä luonnehdittaneen tyypiksi, jossa yhdistyvät julistuksellisuus, umpimielisyys, pidättyväisyys ja kuvittelukyky. Kirjailijana häntä on tutkittu ja tulkittu. Välillä annettu arvostusta ja välillä jätetty sopivasti huomiotta.

”Ihmettelen itseäni, kaikenlaista heppulia täällä vaeltaa! Että empä nyt ossaa ylvästellä: kimpuroija on täällä pitäny.”

Huovisen lapsuuden pihapiiri on vain kivenheiton päässä hänen nykyisestä kodistaan. Kauas ei täältä tullut lähdettyä eivätkä kirjailijaa paljon maailman raitit houkuttele. Näissä maisemissa, yhdeltä kylältä käsin, on maailmaa tähyilty, luettu uutisia ja tuumailtu elämänmenoa.

”Toiset sanoisi tätä yksitoikkoiseksi, mutta minä viihdyn kotona. En koskaan tahtoisi lähteä täältä. Helsinki on niin itsekeskeinen paikka, oli jo silloin aikanaan. Tuntui hyvältä pystyä täältä käsin vaikuttamaan. Nyt vanhemmiten on kunto käynyt huonommaksi eivätkä jalat enää kanna edes ympäröivien vaarojen rinteille tai muuten vaan metsän mättäille kuleksimaan.”

Mutta ei luonto karkaa korpikirjailijalta.

”Se on jossakin täällä tallessa kaikki”, hän kopauttaa pääkoppaansa ja hymyilee salaperäisesti.

”Ei minua kiinnosta juosta katsomaan Pisan kaltevaa tornia. Ihminen se minua kiinnostaa. Ja ihminen on aika lailla samanlainen kaikkialla.”

Kevään mittaan Huovisella täyttyy 82 vuotta tällä maapallolla. Kunnianhimoinen ja kiinnostunut tarkkailija on nähnyt paljon.

”Vaatimattomuuteen on oppinut. Ei sitä osaa kukkoilla. Nuoruudessa sota ja pula-aika hoitivat automaattisesti sen, että oli tyydyttävä vähään. Oli pakko olla niillä ehdoilla, mitkä oli. Pelkoakin oli ja niukkaa kaiken kanssa, kun säännösteltiin. Sodanjälkeisinä vuosina olin vielä savotassa: näin sotainvalideja kahlaamassa hangessa elantoa hankkimassa. Minä en katkeruudella sitä niukkuutta muista, päinvastoin. Minulla oli siellä savotalla hyvä elää.”

Herrat-sana sävähdytti minua. – – Minua ikään kuin hävetti, että minäkin olen niitä herroja, minustakin on tulossa herra. – – Myöhemmin olen usein huomannut, että herraksi tuleminen on hiipivää, salakavalaa; se sujuttaa lonkeroitaan ja imukuppejaan uhrinsa niskaan kuin mammona, kuin kitsaus, velttous, ihraisuus, kuin verenhivutustauti, piittaamattomuus, kuin irrallisuus

kohtuullisista, kunniallisista elämänarvoista… (MM)

”Vanhempana olisi ollut mahdollisuus röyhistelyyn, mutta ei ollut minulla rohkeutta eikä tarmoa semmoiseen. Muina miehinä sitä on tullut eleltyä, rehvakkaamminkin olisi voinut – van kun ei osannut. – Tuskin se ihan omaa valintaa oli.”

Kasvatus ja maan lähihistoria sen tekivät, että tuli oltua vaatimattomasti. Röyhistellä olisi voinut kirjallisen kulttuurielämän johtavilla paikoilla ja olla muutenkin enemmän esillä.

”Ja tulihan sitä oltua tapetilla, tuli kyllä. – Nyt se saa riittää. Viimeisin kirjani (Pojan kuolema 2007) vei hiljaisuuteen, vaiensi tämän humoristin. Ja vuodet ovat tuoneet ikää.”

”Meillä on elämä täällä luontojaan suhteellisen askeettista. Ruuasta ei kyllä ole puutetta: vaimo syöttää epätoivon vimmallakin. Muuten eletään rauhassa. Ei ole niitä kulutushaluja. Se on minulle tärkeätä, että on vakaata, ja että suurin piirtein tietää, mitä milloinkin tapahtuu.”

Arvoista on säilynyt perhe.

”Ehdottomasti. Ja tuo perheen emäntä. Se pitää tämän homman pystyssä. Jotain jos voisin nyt siirtää jälkipolville, se olisi, että vanha elämä pistettäisiin arvoonsa. Se miten omilla ehdoillaan on eletty ja on tultu toimeen. Sitä saisi kyllä kunnioittaa. Mielenrauha, jos semmoisen saavuttaa, tekee autuaaksi. Eipä ole helppo tehtävä ihmiselle… Ja se, että on eletty, mikä on sallittu; tehty nämä temput; koetettu olla mukana. On saanut kolhuja vaan on voittojakin.”

”Omaelämäkertani (Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia 2001) syntyi kun tuntui, että vielä minä muistan. Oli korkea aika kirjoittaa se. Minua pidetään niin käsittämättömänä otuksena, tahdoin osaltani selventää tapahtumia. Sen kirjan tiimoilta elin muistoissa: jollain lailla oli jännittävää huomata, että olin joskus tuommoinenkin… Tulipa tehdyksi sekin.”

Kirjailijan omatunto on aina huono.

Sanottavaa tuntui olevan, vaikka kaikki tuntui hajanaiselta ja ylivoimaiselta. Oli olemassa tavattoman paljon asioita.

Mihin puuttuisin? Minussa kamppailivat pyrkimysvakavamieliseen pohdiskeluun ja ilottelevaan pakinointiin. (MM)

Kun Huovinen kuvaa ihmistä, ei lukijan naama pysy peruslukemilla. Huovista onkin nimitetty humoristiksi. Itse Huovinen tunnustautuu mieluumminkin kirjailijaksi, jonka tuotannosta löytyy huumoria:

”Oma teksti on paikoin aika vakavaakin”, Huovinen toteaa. Henkilöhahmoista tihkuu arjenmakuinen vastuu elämästä, ilmaistiin se sitten naurunhörähdyksellä tai kiivaammin sanakääntein. Humoristista tai ei, on lukijan ainakin myönnettävä, ettei Huovisen kirjojen sisältöä pelkällä naurulla kuitata. Mieluumminkin kotiutuu kirjojen sivuilta hymynkarehuulille:

”Saattaapa käydä sisikunnassa jokunen syväluotaava miete kolkuttelemassa, kun hilpeä sanansäilä heilahtaa lähelle.”

Mutta saarnaamaan Huovinen ei ala.

Aina nuo ovat metsämiehet nimittäin leikin ymmärtäneet. Koin osittain korpiromanttisia elämyksiä, en käsittänyt ehkä kaiken perimmäistä taustaa, näin myös vakavia, järkyttäviä ilmiöitä, kuuntelin sosiaalista omaatuntoani. Aivan hämärissä alkoivat itää kirjalliset aikeeni. (MM)

”Kirjailijan omassatunnossa sitä vasta on miettimistä. Matti Kurjensaarta lainatakseni: `se on aina huono.` Kun on jotain kirjoittanut, ei voi sitä enää korjata. Kaikkea voivat sitten käyttää hyväkseen tai pahakseen. Joskus mietin, olisiko kannattanut mitään kirjoittaa. Kun saisikin pois, ne riehakkaimmat jutut… tai saisi pois edes mielestä. Ja sitten on ne hyvät asiat, joita ei ole uskaltanut käsitellä. Niistäkin on huono omatunto ja kaduttaa. Ei tullut kirjoitettua kunnolla esimerkiksi lapsista. Enää en jaksa kirjoittaa. Maailman tilanne on niin sekava. Mistä löytää enää vakautta, staattisuutta? Mihin tässä voisi tarttua? Minun mielestäni tämä aika on epäkohtia täynnä.”

Onhan niitä toiveita.

Olin jostakin kirjasta lukenut käsitteestä ”taiteilijankamppailu”. Minä olen aina vierastanut tällaisia komeita sanontoja, ne ovat toisia korskeampia, asemastaan tietoisempia varten, ei kirjailijalle joka työskentelee ”muina miehinä” herättääkseen humoristisia mielikuvia lukijoiden iloksi. Mutta kamppailua se totisesti oli. (PK)

Huovisen mukaan, tässä yhteiskunnassa pitäisi taistella.

”Ettei jäisi syrjään. Pitäisi kirjoittaa vihaisia vastineita julkisuuteen, muistuttaa, että vielä minä olen elossa.”

Suomalainen syrjäytyneisyys vilkkaissa kaupunkioloissa kavahduttaa enemmän kuin verkkainen syrjäseutuelämä.

”Tällä maakunnalla on nykyään tämmöinen syrjäisyyden leima, oikein negatiivinen. Vaikka minä väitän kyllä, että täällä ollaan ihan eri lailla valistuneita. Kun minä ajelen jossain Keski-Suomessa, niin minä ajattelen, että siellä se vasta perukka on. Jossain siellä Joutsan tienoilla.”

 Mutta on jotain sellaista määrittelemätöntä myhäilyä, kuin pehmeän siiven sipaisua tai arkailevan käden kosketusta lapsen suortuvilla, jossa hyvä mieli ei puhkea nauruksi vaan hymyksi. Se on kuin elokuun lämmin iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Aikoinaan toivoin, että kirjan perimmäisiin sokkeloihin jäisi kuin ilmassa leijumaan hiljainen hymy. Onhan niitä toiveita, harvoin ne toteutuvat.(MM)

 

Anna-Liisa Tolonen

Tekstikatkelmat ovat Veikko Huovisen kirjoista

Muina miehinä – kirjailijan muistelmat, WSOY 2001 (MM)

sekä Pojan kuolema, WSOY 2007 (PK).

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2009.