Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Paha saa usein mielissämme vaikkapa hirmuhallitsijan hahmon, jossa paha ruumiillistuu yhteen henkilöön. Todellisuudessa pahan ottama hahmo on paljon ovelampi ja persoonattomampi, mutta sitäkin vaarallisempi.

Huhtikuun alussa tapahtunut kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden pakolaisten pakkopalautus Afganistaniin aiheutti suorastaan kansallisen kuohunnan. Toisella puolella organisoitiin mielenosoituksia erittäin nopealla varoitusajalla, joista yhteen, Kansalaistorilla järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös TYT:n jäseniä yhdistyksen lipun kanssa, kirjoittaja mukaanlukien. Mielenosoittajat, useat kansalaisaktivistit ja papit aina eduskunnan oppositiota myöten kritisoivat hallituksen turvapaikkapolitiikkaa vaatien inhimillisempää otetta päätöksentekoon. Toiselta puolelta huutoon vastattiin, nimittämällä mielenosoittajia sosiaalisessa mediassa muun muassa  yhteiskuntajärjestystä horjuttaviksi anarkisteiksi. Pian tämän jälkeen maailmalle kantautui uutisia terrori-iskusta Tukholmassa. Iskusta, joka toi terrorismin henkisesti lähemmäksi Suomea kuin koskaan ennen.

Niin pakkopalautukset kuin terrori-iskut, kaikessa tuomittavuudessaan, eivät ole silti mitään uutta. Turvapaikkapolitiikassaan Suomi on noudattanut yleistä tiukennettua eurooppalaista linjaa. Pakkopalautuksia ennakoi Euroopan unionin jo viime vuonna tekemä palautussopimus Afganistanin kanssa, jonka hyväksymiseksi EU:n epäiltiin kiristäneen Afganistania kehitysavun leikkaamisella. Samaisessa palautussopimuksessa Afganistanin hallitus lupasi myös toteuttaa EU:n rahoittaman tiedotuskampanjan Eurooppaan lähtemisen vaaroista. Helmikuussa 2017 solmitun kehitysyhteistyösopimuksen yhdeksi sopimusehdoksi päätyikin, että palautussopimus pysyy voimassa.

Silti moni maamme eturivin poliitikko kertoi olevansa järkyttynyt ja huolissaan oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta vasta silloin, kun palautettavia oltiin viemässä lennolle. Siitä huolimatta, että mahdollisuudet tälle oltiin luotu jo aikoja sitten. Pääministeri Juha Sipiläkin totesi, että naisten ja lasten palauttaminen Afganistaniin sotii hänen oikeustajuaan vastaan. Onkohan pääministeri tietoinen siitä, että henkilön ikä tai raskaus ei ole syy turvapaikan, myöntämiselle, eikä myöskään este palauttamiselle. Sen sijaan palautettavaa kohdemaassa odottavat olosuhteet ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla. Perustuslain yhdeksännen pykälän mukaan: ”Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.”

Sisäministeri Paula Risikon mukaan tietyt osat Afganistanista, mukaan lukien Kabul, jonne palautuslento kohdistui, ovat kuitenkin riittävän turvallisia tavallisille afgaaneille. Kabul kuulostaa todellakin turvalliselta ja houkuttelevalta: kaupungissa tapahtuu päivittäin kuolonuhreja vaativia itsemurhaiskuja. Tilastojen mukaan iskut mielenosoittajia, kouluja ja uskonnollisia tiloja kohtaan Talibanin ja muiden ryhmittymien toimesta ovat olleet vuonna 2016 korkeimmat sitten vuoden 2001. Tämän lisäksi Kabulia ravistelee tuhansien Pakistanin karkoittamien afgaanipakolaisten aalto, joka koettelee jo ennestään taloudellisista vaikeuksista kärsivää Afganistania. Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että henkilöllä on uhka tulla tapetuksi itsemurhaiskussa poliittisen mielipiteensä tai uskonnollisen vakaumuksensa takia? Eikö ole ihmisarvoa loukkaavaa, että palautettu nuori tyttö joutuu pelkäämään henkensä puolesta halutessaan kouluttautua?

Laintulkinta, jossa inhimillisyydellä on yhä vähemmän tilaa, on kuvaava esimerkki pahuuden banaliteetista, sen arkipäiväisyydestä: Suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttavat prosessit piiloutuvat byrokratian arkipäiväisiin mekanismeihin. Palautuspäätökset tehneet ja toteuttaneet virkamiehet eivät takuulla ole minkäänlaisia pahan ruumiillistumia, eikä tarkoitukseni ole missään nimessä demonisoida ketään. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat pyrkineet tekemään työnsä parhaan osaamisensa ja ymmärryksensä mukaan, kuten heitä on ohjeistettu tekemään. Sama koskee poliisia. Poliisi vain teki tehtävänsä, aivan kuten se teki tehtävänsä seuraavana päivänä suojatessaan Kansalaistorin mielenosoitusta. Arkipäiväisessä pahassa onkin uhkana sen normalisoituminen, ja se, ettemme osaa kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. Mikäli annamme arkipäiväisen pahan ja sitä ruokkivan politiikan kukoistaa, on lopputuloksena vain korkeammat muurit ja enemmän hätää niiden ulkopuolella.

Tällainen paha on onneksi voitettavissa poliittisin päätöksin, jos vain tahdomme! Kyse on ennen kaikkea solidaarisuudesta ja vastuusta. Pakolaisvirrat ovat jo nyt elämäämme todellisuutta, ja Euroopan tulisi vastata tähän sitoutumalla pakolaisten humaaniin kohteluun ja mahdollistamalla heille elämänarvoiset olosuhteet. Muuten uhkana on epävakauden ja turvattomuuden kasvu niin Euroopassa kuin kriisimaissa, joista pakolaiset tulevat. Muurien rakentamisen sijaan meidän tulisi tarttua niihin ongelmiin, jotka ovat Euroopalle pakolaiskriisiä ja terrorismia paljon, paljon uhkaavampia. Ne ovat nimittäin globaali eriarvoistuminen ja meitä odottava ekokatastrofi. Mikäli emme tee näille asioille ja niitä ruokkivalle kehitykselle jotain, on edessä tilanne, josta Eurooppa ei tule selviämään. Mikäli intellektuellisupertähti Slavoj Zizekiä on uskominen, ainoa todellinen kysymys on, annammeko nykyisen status quon jatkua, vai teemmekö asialle jotain. Kysymys on nimenomaan meistä, ja vain meistä. Toimimmeko itse aktiivisesti haluamamme muutoksen eteen, vai pysymmekö oman kuplamme konsensuksen lämmössä odottaen jotain messiaanista hahmoa. Gandhia siteeratakseni: ”Ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.”

Päätän kirjoitukseni kysymykseen, joka on suunnattu ennen kaikkea kirkollisesti suuntautuneille teologeille: ”Mitä Jeesus tekisi?”

 

Tukholman huhtikuisen terrori-iskun uhrien muistomerkki Helsingin Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Lähteet:
Gossman, Patricia: Why the European Union Shouldn’t Deport Afghans (Human Rights Watch 24.2.2017).

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Ihminen ihmiselle

Aleksi Enqvist

Artikkelit