Anna Hiekkataipaleen hengenseikkailut spiritualiteettien basaarissa – Kyyhkynen 1/2012

”Okei, täällä on tosi outoa”,

oli ensimmäinen edes jotenkuten lauseeksi muotoiltavissa ollut ajatukseni kun olin päässyt täpötäyden Dipolin narikalta noin metrin eteenpäin. Tuntui kuin olisin äkkiarvaamatta laskeutunut johonkin kummalliseen, basaarimaiseen torikompleksiin, missä toinen toistaan syvemmillä tajunnan tasoilla vetelehtinyt kauppias tarjosi mitä erikoisimpia tuotteita ja palveluita.

”Osta tää kirja, se on niinku sillee tosi hyvä!”

”Onko sinun käsistäsi koskaan luettu todellisuutta?”

”Entäpä fengshuit, onko koskaan tsekattu kuntoon?”

Ja viimeisimpänä mutta ei tietenkään vähäisimpänä: ”Otatko pussin vai meneekö näin?”

Joka puolella aisteja ylikuormittavia värejä, ääniä, makuja, tuoksuja ja tuntoja, kummallisia hippejä kauppaamassa suitsukkeita ja partasuisia ukkoja soittamassa shamaanirumpua. Joka puolella hintalappuja kertomaWP_000166ssa siitä, kuinka arvokas minun sisimpäni on ja kuinka paljon siihen kannattaa satsata rahaa. Minua eivät niinkään haitanneet kiiluvasilmäiset Urantia- katsomuksen edustajat tai Hengellisen uudistumisen keskuksen auravalokuvaajat kuin hintalaput, ne suorastaan demonisen tulenpunaisina kirkuvat hintalaput. Messujen sijasta olinkin saapunut bisnestä tulvillaan olevaan luolaverkostoon, josta tuskin pääsisin pois käyttämättä koko kevään opintolainaani mitä kummallisimpiin objekteihin.

Ärtymys pulpahti sisälläni. En todellakaan antaisi kenenkään ronkkia energiakeskuksiani, aurastani puhumattakaan. Vähät rahani pysyisivät taskussani. Kuka tarvitsee neljän euron Elämänmehun kun naistenvessan kraanasta saa sitä oikeaa elämän eliksiiriä ihan ilmaiseksikin? New age- kulttuuri oli aikaisemmin näyttäytynyt minulle lähinnä asematunnelissa hilluvina, oransseihin kaapuihin pukeutuneina hare krishna- tyyppeinä joten en oikeastaan edes tiennyt, mitä odottaa kokonaisilta aiheen ympärille kietoutuvilta messuilta.

Olin varautuneesti yrittänyt viitellä sisäistä silmääni katsomaan ”Minä olen”- tapahtumaa tutkimuskohteena ja jonkinlaisena antropologisena leikkikenttänä. Silmäni, niin sisäiset kuin ulkoisetkin, kuitenkin häikäistyivät nähdessään sen hengellisen kaaoksen, mikä oli vallannut Dipolin. Ajatukseni kulkeutuivat väkisinkin verotukseen, markkinointiin, kirjanpitoon ja muihin kauppatieteellisiin termeihin ja huomasin ahdistuvani yhä syvemmin. Eräällä kojulla otin käteeni amerikkalaisen materialismin huipputuotteen, lasikuvun jonka sisällä oli pieni enkelifiguuri, nestettä ja hippusia. Ravistelin palloa ja annoin hippusten laskeutua hiljalleen enkelin päälle. Kummallista kyllä, nesteessä leijailevat hippuset vangitsivat katseeni hetkiseksi ja niiden laskeuduttua lasikuvun pohjalle tunsin pahimman hellittäneen.

”Noniin, yritähän nyt vähän”, ajattelin itsekseni ja syvään hengitettyäni sukelsin uudelleen ympärilläni liikehtineeseen (enimmäkseen keski-ikäisistä naisista koostuneeseen) ihmismassaan.

 

Hengellisyyden tyhjiötä täyttämässä

Alkushokki hellitti kuin hellittikin, ja pian pystyin antamaan tilaa niille kysymyksille, joita messut ja koko new age -kulttuuri herättivät. Suurin ”Minä olen”- messujen ulottuvuuksista liittyi kaipuuseen, oikeastaan kahdella tasolla. Modernin ihmisen kiire on konstruktio, johon törmää nykyaikana väkisinkin vähän väliä. Kiire nousee esille niin ruokakulttuurissa (jossa äitien tekemää, E-koodeilla kyllästettyä maksalaatikkoa voi nykyään valmistaa mikroaaltouunissa kahdessa minuutissa), ruumiinkulttuurissa (jossa Venäjän syrjäkyliltä tilattu hiuslisäke korvaa kärsivällisyyden ja televisiosta shopattu kiinteyttävä kokovartalosukka liikunnan) kuin myös hengellisyyden kulttuurissa. Keskelle Helsingin keskustaa tuota pikaa avautuva kappeli antaa mahdollisuuden hiljentyä kiireisen työ/koulu/suorituspäivän lomassa. Ja
ihan hyvä niin, muuten kirkoista vauhdilla karkaavat kävijät jäisivät kokonaan ilman hengellisyyttä.

”Minä olen”- messuilla oli lauantaipäivänä vapaasti arvioiden noin parituhatta messukävijää ja yli 200 näytteilleasettajaa. Heittäkää minua voimakristallilla jos olen väärässä, mutta olin näkevinäni tämän valtaisan ihmismassan lävitse suurta kaipuuta. Kaipuuta siihen, että joku meistä riippumaton taho ottaisi käsiinsä meidän kohtalomme. Kaipuuta siihen, että joku pakottaisi meidät pysähtymään, ajattelemaan, näkemään kiireen lävitse jonnekin todella syvälle, kenties omaan itseemme. Me olemme jopa valmiita maksamaan siitä, että joku kertoo meille, keitä me oikein olemme. Vaikka jokainen moderni ihminen on oman elämänsä potentiaalinen guru, jotain puuttuu. Ihmisen perusolemuksessa on väistämätön paikka sille, että kaikkea ei voi ymmärtää tai selittää auki. Tälle paikalle parkkeeraavat yleensä uskonnot, elämänfilosofiat ja maailmankatsomukset.

”Minä olen” ei tarjonnut vain yhtä vaihtoehtoa tuon tyhjyyden täyttämiseksi, se tarjosi noin 200. Ja lähestulkoon kaikkia näitä yhdistivät tietyt teemat. Kaikki vähänkään selkeämmin järjestäytyneet kojuja pitäneet ryhmittymät tarjosivat eheytymistä, paluuta jonkinlaiseen autuaaseen ihmisen alkutilaan. Kaikista tarjolla olleista suurista kertomuksista löytyi se paljon puhuttu perususkonnollinen narratiivi – juuri tämän avulla juuri sinä voit löytää juuri sen, mitä eniten tarvitset; rauhan ja pelastuksen. Lunastettavissa oli mahdollisuuksien mukaan lippua paratiisiin, nirvanaan, henkiseen uudistumiseen, universumien universumiin ja muihin vastaaviin lopullisiin lepotiloihin.

Kristittynä olen itse usein melko automaattisestikin täyttänyt tuon tyhjän paikkani Jeesuksella ja hänen uroteoillaan. En ole koskaan tuominnut tai kieltänyt muita uskontoja tai elämänkatsomuksia, ja messuilla hämmentyneenä sinkoillessani mielessäni pyöri oikeastaan yhä vahvemmin seuraava kysymys: onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, mistä me löydämme pelastuksemme ja rauhamme, kunhan se vain ylipäätään löytyy jostain? Kaikki elämää suuremmat katsomukset puhuvat kuitenkin loppujen lopuksi samalla kielellä samoista asioista. Voisiko meidän, ikuisten rauhanetsijöiden, modernien, valinnanvaraisten ihmisten osaksi jäädä tuon universaalin koodikielen murtaminen ja uudelleenmuokkaaminen omia tarpeitamme vastaavaksi?

Kun pääsemme täyttämään tätä sieluihimme sisäänrakennettua hengellistä tyhjiötä, mielemme valtaavat jälleen uudet kysymykset. Me emme tyydy vain siihen, että meillä on mahdollisuus valita mieleisemme pelastus, me tarvitsemme jotain lisää. Kuten maailmanuskontojen Raamattu, Ninian Smartin teos Uskontojen maailma opettaa, että uskontoihin ja elämä filosofioihin kuuluu lähes poikkeuksetta
materiaalinen ulottuvuus. Me tarvitsemme materiaa, jotain konkreettista luottaaksemme siihen, että pyhä on läsnä ja käsin kosketeltavissa. Yllättävää kyllä, me tarvitsemme jotain näkyvää ylipäätään muistaaksemme, että on olemassa jotain ymmärryksemme rajat ylittävää, jotain, mitä emme voi nähdä.

Kristinuskossa tämä materia löytyy ikoneista, erilaisista rukousnauhoista ja tietenkin tärkeimmästä; Jeesuksen ristiinnaulitsemisen reliikistä, rististä. Hindulaisuudessa materiapuolta edustavat jumalten kuvat ja patsaat, islaminuskossa panostetaan moskeijoiden loistoon. Materia on normaalia, se on
haluttua, se on kaunista. Mikä ihme sitten tekee kiviterapiasta, auravalokuvista, shamaanirummuista tai voimakristalleista niin kovin erilaisia ja epäilyttäviä? Miksi taskuun sujautettavat enkelikolikot tuntuvat huijaukselta, kun kerta kaksi ristikkäin aseteltua puuta kantavat sisällään Kristuksen koko sovitustyön olennaisinta?

 

Kirkonkellot äänimaljastaLammassaari2

Viimeisenä messukokemuksena päätin osallistua ”Sielua koskettavaan äänikylpykonserttiin”. Paperilla tämä tarkoitti sitä, että juhlasaliin ahtautunut messuväki pääsi kuulemaan Peter Hessin akatemian äänihierojien esityksen. Käytännössä tämä mystinen äänihieronta tuotettiin humisuttelemalla erilaisia äänimaljoja jonkinlaisilla kapuloilla. Esityksen alussa kuuntelijoita pyydettiin sulkemaan matkapuhelimet, jottei niistä lähtevä värähtely sekoittaisi sisuksissamme äänimaljojen värähtelyn voimasta väreileviä vesivirtoja. Katselin huvittuneena, kuinka kokonainen juhlasalillinen ihmisiä kaiveli taskujaan ja laukkujaan sulkeakseen puhelimensa. Nämä ihmiset taisivat olla tosissaan kuuntelemassa äänikylpykonserttia.

Äänimaljoista lähtevät äänet toivat mieleeni kirkonkellot. En ole itse koskaan ollut mikään äärimmäisen reipas kirkossakävijä. Kirkonkellojen ääni on kuitenkin kertonut minulle aina jostain. Ääni kutsuu rauhoittumaan ja hiljentymään, ennen kaikkea se kutsuu jumalanpalvelukseen ja tutkiskelemaan omaa sielua. Ehkä se oli yleinen messuhurmos, soittajien kokonaisvaltainen antaumus ja usko omaan tekemiseen tai sitten se kirkonkelloja muistuttava pehmeä kumina, olkoon mikä oli, mutta jokin sai minut todella rauhoittumaan. Istuin penkissä silmät suljettuna ja annoin sieluni kylpeä rauhassa.

Äänikylvyn loppupuolella joku sai tekstiviestin. Kiusaantunut ”PIIP PIIP, PIIP PIIP” – ääni kaikui juhlasalissa kuin vahvistimesta puskettuna. Harmonia oli särkynyt. Ilmiselvästä hengellisyyden kaipuusta huolimatta, emme taida sittenkään olla ihan valmiita suhtautumaan täysin vakavasti niihin meille tuntemattomiin hengellisyyden muotoihin.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

“Minä olen” -messuihin tutustuttiin Kyyhkysessä myös vuonna 2015

Artikkelit