Kyyhkysessä on käsitelty useastikin elokuvan ja uskonnon suhdetta. Ilmiö on laaja ja kattaa niin paljon erilaisia teoksia, että tulokulmia aiheeseen riittää. Eräs vähemmälle huomiolle jäänyt alalaji on avoimesti tunnustukselliset, kristilliset elokuvat. Seuraavassa suoritetaan pintaraapaisu tähän varsinkin Yhdysvalloissa 2000-luvun aikana noususuhdanteen kokeneeseen ilmiöön eräiden nimikkeiden kautta. Ota oppia, Suomen filmiteollisuus!
Kristillisiin aiheisiin perustuvat elokuvat ovat nostaneet profiiliaan myös Hollywoodissa viime vuosina, esimerkkeinä Noah (2014), Exodus (2015) ja Ben-Hurin uusi versio (2016). Ilmiöön voi hakea syitä niin yhteiskunnallisesta ilmapiiristä kuin vaikka The Passion of the Christin (2004) taloudellisesta menestyksestä.
Näiden teosten pohjimmainen tarkoitus ei kuitenkaan ole katsojan olemassa olevan arvopohjan vahvistaminen, vaan uskonnollisten myyttien luova tulkinta. Varsinaiset kristilliset elokuvat ovat ensisijaisesti pientuotantoja, joiden julistuksellista otetta ei tarvitse pehmentää laajimman mahdollisen yleisön saavuttamiseksi.
Lajityypin taloudellisena virstanpylväänä voidaan pitää vuonna 2008 valmistunutta draamaa Fireproof. Puoli miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti lippuluukuilla 30 miljoonan voitot tuotantoyhtiö Sherwood Filmsille. Sherwoodin baptistikirkon omistamasta yhtiöstä voidaankin puhua lajinsa menestyneimpänä.
Elokuvat ovat unelmatehtaan historiallisista spektaakkeleista poiketen enemmän amerikkalaisen keskiluokan arjen kuvauksia, ja draama syntyy kristillisen arvomaailman ja ympäristön välisestä konfliktista.Tarinoiden päähenkilöt pyrkivät elämään vakaumuksensa mukaisesti ja hakemaan ratkaisua ongelmiinsa uskosta. Fireproof-elokuvassa päähenkilö yrittää pelastaa avioliittonsa turvaamalla kristilliseen parisuhdeoppaaseen, kun taas Old-Fashioned (2014) kuvaa parisuhteen ensivaiheita, jossa pyritään etenemään perinteisiä arvoja kunnioittaen (lue: ei esiaviollista seksiä).
Kovemmille kierroksille taas mennään elokuvissa kuten God’s Not Dead 1 ja 2 (2014/2016) tai War Room (2015). Ensin mainituissa draama rakentuu Jumalan olemassaolon todistamisen ympärille, ensin yliopistolaitoksessa ja toisessa osassa jo oikeussalissa. War Room taas vie nimensä mukaisen sota-allegorian siihen pisteeseen, että lopussa katsojaa jo agitoidaan liittymään uskonsoturien alati kasvavaan joukkoon.
Tarkkaavaisempi huomaakin jo, että hienovaraisuus ei ole näiden elokuvien korkein hyve. Rivien välissä esiintuleva sanoma kristillisyydestä on ainakin liberaalille perusluterilaiselle monesti hämmentävä. Aatteellisia vihollisia edustavat eri painotuksin ateistit ja muut uskonnottomat, liberaalit, islam ja vaikka nettiporno. Armon sanomaa on kuitenkin sen verran, että myös jumalattomilla on mahdollisuus kääntymykseen – ainakin ennen, kuin menettävät henkensä kliimaksissa.
Yhteistä muiden halpatuotantoleffojen kanssa on mahdollisuus päästä bongaamaan eilispäivän tähtiä isommista ja pienemmistä rooleista. Oscar-voittaja Lou Gossett Jr. elokuvassa Grace Card (2010) vielä menettelee. Todella riemastuttavia elämyksiä tarjoaa 90- luvun tv-tähtien bongaaminen kuten “Hercules” Kevin Sorbo ateistisena filosofian professorina tai “Sabrina teininoita” Melissa Joan Hart vakaumuksensa takia vaikeuksiin joutuvana opettajana God’s Not Dead- elokuvasarjassa.
Elokuvien kriittinen vastaanotto on vaihdellut laidasta laitaan, positiivisinta palaute on ollut nimenomaan kristillisessä mediassa. Valtamediassa saatu kritiikki on saanut elokuvien tekijät vastarintaan tragikoomisellakin tavalla, kuten elokuvan Saving Christmas (2014) tapauksessa. Filmin tähti Kirk Cameron kehotti sosiaalisessa mediassa faneja nostamaan elokuvan kokonaisarvosanaa suositulla Rotten Tomatoes- leffasivustolla.
Liikekannalle lähtivät sen sijaan elokuvan arvostelijat, jotka antoivat filmille murskakritiikin. Cameron tuomitsi elokuvan saaman reaktion “ateistien salaliitoksi”.
Kirjoittaja: Olli-Pekka Toivanen
