Jussi Parviainen ja Jeesuksen menestystarina

Kyyhkynen kävi tapaamassa legendaarista teatterivaikuttaja Jussi Parviaista ja ottamassa selvää, mistä on kysymys hänen uusimmassa suurteoksessaan ”Jeesuksen menestystarinassa”. Puhuimme kutsumuksesta, uskonnollisesta teatterista ja Jeesuksen menestystarinasta.

NIILO: Mitä kutsumus teille tarkoittaa?

JUSSI PARVIAINEN: Kutsumus tarkoittaa kykyä olla yksin. Oikeastaan sitä, että jokin asia on niin painava, että sen johdosta sietää yksinoloa ja myös siitä seuraavaa yksinäisyyttä. Se yksinäisyys tekee elämästä sietämättömän raskasta, mutta sen sietämistä kutsumus oikeastaan on.

Kirjoitin juuri yhtenä yönä muistiin yhden Spinozan lauseen, jossa Spinoza puhuu siitä, että hän joka rakastaa Jumalaa, täytyy rakastaa Jumalaa niin pyyteettömästi, ettei edellytä edes sitä, että Jumala rakastaa takaisin. Se liittyy myös kutsumukseen. Se on piittaamattomuutta kaikesta muusta. Kutsumus on tärkeintä ja sillä eletään. Romantiikan keskiössähän oli kaipuu, mutta ei toisen ihmisen luokse. Ei. Kutsumuksessa on kysymys kaipuusta takaisin tähtiin ja ehdollistettuun tasapainoon.

N: Uusin teoksenne on nimeltään ”Jeesuksen menestystarina”.

JP: Kyllä. Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen. Kaikki maailman kristityt ja kirkon piirissä olevat ja siihen päälle vielä muslimit, joille hän on profeetta. Kaksi ja puoli miljardia ihmistä odottaa Jeesuksen tuloa takaisin. Jos nyt ajatellaan jonkun Sarasvuon tai Ramsonin suosiota niin onhan Jeesus nyt aikamoinen brändi.

Kyse on ehdottomuudesta. Alunperin kysymys oli varmasti suggestiivisuudesta ja ilmaisusta. Miten joku on voinut olla niin vakuuttava ja vaikuttava? Hän kertoi olleensa olemassa jo ennen aikaa, ajassa meidän kanssamme ja seuraavaksi lähtee pois. Hän kuitenkin lupaa palata takaisin ja pyytää meitä odottamaan. Ja kaksi ja puolia miljardia odottaa. Se on aika rajua.

Jeesuksen menestystarinassahan ei ole Jeesuksen hahmoa. Olen tavallisissa vaatteissa näyttämöllä ja olen rakentanut hahmon rakastamastani naisesta, hänen psyykestään ja olemuksestaan. Häneltä olen saanut Kristuksen ruumiin.

Kristologiassa Jumalaa ja Jeesusta ei selkeästi eroteta. Se tekee Jeesuksen kuolemasta helpompaa. Helppohan se olisi kuolla, jos olisimme varmoja siitä, että synnymme uudestaan, mutta meidän täytyy kuolla ihmisinä. Se on kova, itkettävä paikka. Hirveää elämää.

Jeesuksen sovitustyöhän oli uskomatonta kärsimystä. Jo ruoskintaan kuoli ihmisiä. Ristiinnaulituilla katkeili selkäranka, suolet pursuivat ulos ja lihakset katkeilivat. Itseasiassa ristillä riippuessa kuoltiin useimmiten hengittämiseen; hiilimonoksiidin määrä muuttui niin suureksi, että lopulta sydän pysähtyi.

Se kärsimys, kammottava kärsimys ihmisenä, oli Jeesuksen tiedossa alusta asti. Sitä voi nähdäkseni kutsua Jeesuksen kutsumukseksi, Ihmisen Pojan kutsumukseksi.

N: Aloititte uranne räjähtävästi. ”Jumalan rakastaja”, ”Diletantti” ja lukuisia muita suosittuja teatteriteoksia. Mikä on tuotantonne punainen lanka?

JP: Aloittaessani opinnot teatterikoulussa olin ollut koko ikäni seurakuntanuori. Teatterikoulun musiikinopettajana toimi tulloin Toivo Kuulan veljenpoika Mauri Kuula. Hän kysyi minulta, etttä millaisia näytelmiä aion ryhtyä kirjoittamaan? Hän hämmästyi kovin kun käännyin katsomaan häntä silmiin ja vastasin, että ”uskonnollisia tietysti”.

”Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen.”

Kaikki näytelmäni ovat voimakkaasti uskonnollisia tai ainakin uskontoa käsitteleviä. Olen käsitellyt uskoa itsessään, uskonnon käsitteistöä ja sen uudelleen luomista, kommentoinut transsendenssiä ja pyrkinyt tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Se on ollut minun kutsumukseni, joka heräsi todella aikaisin. Olin jo varhain vakuuttunut siitä, että me näemme seurauksien maailman. Tämä todellisuus ympärillämme, jossa suurin osa ihmisistä elää, on vain seurausten maailma. Emme me näe syitä. Olin kuitenkin jo varhain varma, että täytyy olla toinenkin todellisuus, joka on syy.

Elokuvassani ”Harmageddonissa” on lause: ”Yritin olla Jumala kun tapoin. Yritin olla Jumala koska en tiennyt miten olla ihminen”. Teologinen pohjani on eniten Schleyermacherissa. Hän on ranskalainen sairaalapappi, jonka tärkeimpänä oivalluksena voidaan pitää lausetta ”uskonto on intuitiivista tietoa maailmankaikkeudesta”.

Intuitiivista tietoa voin saada monin tavoin. Minulla ei ole selkeää hahmoa, joka olisi minä. Olen rakentanut hahmon, joka pohjautuu minuun, mutta jolla on ihan oma psykologiansa. Tämä hahmo päästää lävitseen transsendenssia.

N: Kuka sitten on oikea Jussi Parviainen? Elokuvasarjassasi ”Yksinteoin” esiintyy erostaan ja parisuhdeongelmistaan avoimesti puhuva Jussi Parviainen. Onko hän oikea?

JP: Ei. Olin parhaimpina vuosinani toistuvasti esillä naistenlehdissä ja minusta uutisoitiin jatkuvalla syötöllä – melkein heti eniten Mauno Koiviston ja Keke Rosbergin jälkeen. Siihen aikaan kun teimme ”Harmageddon”-elokuvaa niin Ilta-Lehti uutisoi: ”Jussi Parviainen ampuu haulikolla ihmisiä kadulla”. Junttia. Godardhan näytteli koko ajan itseään elokuvissaan ja kaikki ovat kuitenkin tajunneet sen. Siinä ei ole ollut muualla maailmassa mitään epäselvää, että elokuva hallitsee henkilöitä. Se on eri juttu.

Nyt olen jo ehtoopuolella, vaikkakin fyysisesti kovassa kondiksessa. Jos mietitään Clint Eastwoodia niin mulla ois vielä kaksikymmentäviisi vuotta aikaa tehdä elokuvia. Mahdollisesti siis vielä kaksikymmentäviisi elokuvaa, jos haluan tehdä.

Uudet haasteet ovat tällä hetkellä tosin todella suuria. Tämän uuden elokuvani ”Jeesuksen menestystarinan” näkymä on sellainen, että rohkenen väittää, ettei parempaa elokuvaa ole nähty eikä hetkeen tulla näkemään. Olen sen verran dramaturgiaa opiskellut ja elokuvatiedettä tutkinut, että voin ilman itsekorostusta tai valhetta todeta näin täysin rehellisesti.

”Jeesuksen menestystarinassa” käydään läpi rakkauden käytäntöjä, joita koitan hahmottaa. Koitan todella saada näkymättömän näkyväksi ja kuvata todellisuutta syiden tasolla piittaamatta hetkeäkään siitä, onko se lainkaan realistista.

Kuusivuotiaasta lähtien minulle on ollut kaikki itsestäänselvää. Olen elänyt konkreettisessa todellisuudessa, joka ei ole kaikkien nähtävissä. Olen elänyt siinä kausaliteetissa, joka muodostaa seurauksien maailman. Todellisuudessa, joka on yksityinen. Sitä olen purkanut ja esittänyt muille eikä kutsumukseni ole koskaan horjunut.

Uusista elokuvista ja sarjoista minun on nostettava ”Young Pope”. Se on aivan saatanan hyvä. Paolo Sorrentino on sen ohjannut ja pääosaa näyttelee Jude Law. Vaikka Vatikaanin kuvaus näyttääkin paikoin vähän köykäiseltä niin odotan silti uudelta tuotantokaudelta paljon.

Siinä sarjassa on kova repliikki, jota ei ole jostain syystä siltikään ajatuksena juuri nostettu esiin ajassamme. Paavi rukoilee polvillaan, kädet levitettyinä sivuillaan, tupakka toisessa kädessään. Sänkyään vasten nojaten syvään rukoukseen vaipuneena hän pyytää Jumalalta anteeksi. Hän pyytää Jumalalta anteeksi, ettei usko tähän. Se on käsittämättömän kova kohtaus. Tuossa tilanteessa uskotaan todella ja siinä ilmenee ikuinen uskonnon paradoksi loistavasti.

Samoja teemoja käsittelen myös ”Jeesuksen menestystarinassa”. Keskityn kuvaamaan kuoleman voittajan näkemystä maailmasta ja näyttämään miltä maailma oikeasti näyttää Kristuksen silmin. Siinä on jonkinmoinen haaste.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *